XIV.
2 p:nä tammikuuta lähtivät rouva Ronald ja hänen matkatoverinsa Roomaan. Heidän oppaansa oli noita italialaisia, jotka näyttävät ottaneen yksinomaiseksi tehtäväkseen amerikatarten huoltamisen ja saavat palveluksiinsa rotunsa sulavuutta, taitoa ja usein kohteliasta miellyttävyyttä. Giovannin huolenpidossa saapuivat he matkansa päähän kuninkaisen mukavasti ja tapasivat Quirinalin hotelliin tullessaan valmiiksi varattuna kauniin, etelän ja puutarhan puolella olevan huoneiston: salin, ruokasalin ja neljä huonetta.
Kun he saapuivat perille ensimäisellä aamujunalla, eivät he olleet tulostaan ilmoittaneet Vergoille, mutta vielä samana päivänä kello kolmen ja neljän välillä ajoivat Helena ja Dora heidän luokseen. Nämä olivat säästäväisyydestä vuokranneet pois palatsinsa ja asuivat eräässä huvilassa Macaon kaupunginosassa, missä he juuri olivat panemassa asuntoansa kuntoon. Vergan huvilassa ei etiketti ollut jäykkää: eräs miespalvelija saattoi vieraat suoraan saliin, missä hänen isäntäväkensä oli. He pysähtyivät sekunniksi kynnykselle hämmästyneenä. Sali oli yhtenä huonekalujen ja koruesineiden sekamelskana. Markiisi ja kaksi sangen eleganttia herraa olivat kiivenneet tikapuille ja koettelivat tauluja seinää vastaan, kun taas markiisitar seisten alhaalla keskellä huonetta, hattu päässä, arvosteli vaikutelmaa. Nähdessään ystävättärensä huudahti hän ilosta; kaikki kolme miestä kiiruhtivat laskeutumaan alas. Herra Verga toivotti amerikattaret tervetulleiksi ja esitti heille ystävänsä:
— Ruhtinas Viviani, herttua Marsano.
Kuullessaan tämmöisiä arvonimiä, lensivät rouva Ronaldin ja neiti Carrollin silmät selälleen, ja heti kun he olivat yksin markiisittaren kanssa, kysyi Dora tältä, olivatko ne tosiaan olleet todellinen ruhtinas ja todellinen herttua.
— Kyllä varmasti, ja kummallakin on kilometriä pitkä esi-isien luettelo… Heitä huvittaa auttaa meitä asuntomme kuntoonpanossa. Italialaiset eivät ole ensinkään jäykkiä, saatte nähdä.
Kun Amerikan ja Pariisin kuulumat oli kerrottu, lähti rouva Verga saattamaan ystävättäriään ajelulle. Ilma oli niin lauha, että vaunut saattoi pitää avoimina. He ajelivat hiljoilleen Corson läpi.
— Rakas, vanha Rooma! — sanoi Helena katsellen ympärilleen heltyneellä mielellä. — Sen jälleen nähdessään tuntee itsensä aina onnelliseksi! Minä tulin tänne Henrikin kanssa avioliittomme ensi kuukausina. Se on yhä elävästi muistossani. Luulisin vielä tuntevani kaikki vanhat kadut, kaikki palatsit.
— Oh! — sanoi Dora — siitä on jo kahdeksan vuotta, kun minä olin täällä. Jalkojani pakottaa vieläkin, kun muistelen Vatikaanin loppumattomia taidesaleja, joita pitkin minua laahattiin. Hotelliin palattuani itkin usein väsymyksestä. Minä olin ruvennut vihaamaan veistokuvia, lukuunottamatta Belvederen Apolloa, ihanaa siivekästä nuorukaista.
— Siivekäs Apollo! Dody, mikä mytologia! huudahti rouva Ronald. Te sekoitatte sen Merkuriukseen.
— En ensinkään. Tiedän hyvin, ettei sillä ole siipiä kantapäissään, mutta se teki minuun sen vaikutelman kuin olisi se ollut olento, joka todella voi kulkea ilmassa ja vetten päällä, tosiaankin oikea jumal-ihminen… Ah, kuulkaa, rouva Verga, jos huomaatte kreivi Sant'Annan, näyttäkää hänet minulle.
Markiisitar alkoi nauraa:
— Ah! kreivi Sant'Anna Apollosta puhuttaessa!… Hänestä olisi varmaan mairittelevaa kuulla sitä!
Neiti Carroll punastui, mutta selitti vilkkaasti:
— Hän erehtyisi… minulla ajatukset usein seuraavat toisiansa lainkaan toisiinsa liittymättä, ja kun en häntä tunne, en voi tehdä mitään vertailua.
— Se on totta. Hän on muuten sangen kaunis, eikö olekin, Helena?
— Sangen kaunis, vastasi nuori nainen välinpitämättömällä äänellä.
— Te näette hänet heti kohta: hän on epäilemättä Pinciolla.
Nämä sanat hätkähdyttivät äkillisesti rouva Ronaldia. Hän ymmärsi nyt vasta, kuinka kiusallinen Ouchyn muisto oli ja että hänen ei olisi pitänyt tulla Roomaan näin pian.
Aamulla oli satanut: arvellen, että Villa Borghesessa olisi liian kosteaa, käski rouva Verga kuskinsa ajaa Pinciolle.
Vaunut nousivat verkalleen ylös päivänpaisteista rinnettä pengermälle, missä hienoston oli tapana vaihtaa tervehdyksiä ja päivänkuulumia, ja taiteilijain taas painaa mieleensä sitä jumalaista alakuloisuutta, jota auringonlasku levittää Rooman ylle.
Amerikattaret olivat olleet siellä jo muutamia minuutteja, kun markiisitar huudahti:
— Kas, tuossahan juuri Sant'Anna on!
Dora sai töintuskin pidättyneeksi kääntymästä katsomaan.
Huomattuaan markiisitar Vergan erkani Lelo tuttavistaan, joiden kanssa hän puheli, ja tuli hänen vaunujansa kohti.
Nähdessään Helenan näytti hän hiukan yllätetyltä; mutta melkein samassa kuitenkin ojensi ilman väkinäisyyttä ja epäröintiä hänelle kätensä:
— Tervetuloa! — sanoi hän mitä luontevimmalla äänellä. — Mieluisaa nähdä teitä jälleen.
Markiisitar esitti hänet Doralle. Hän kumarsi syvään ja kääntyen
Helenan puoleen sanoi:
— Te olette viipynyt kauan. Me pelkäsimme teidän muuttaneen matkasuunnitelmaanne.
— Me tahdoimme odottaa huonojen säiden päättymistä.
— Siinä teitte viisaasti… Nyt voimme tarjota teille aurinkoa niin paljon kuin haluatte.
Nojaten tuttavallisesti käsivarsillaan vaunujen reunaan hän sitten kyseli rouva Ronaldilta kuulumia hänen tädistään, veljestään, jopa miehestäänkin. Puhui Pariisista kysellen, mitä uutta oli teattereissa. Tuontuostakin katsahti hän uteliaasti neiti Carrolliin, ikäänkuin tämä olisi erikoisesti hänen mieltänsä kiinnittänyt. Hänen silmissään ei ollut enää taannoista hehkua, hänen huulillaan ei samaa värettä, hänen äänessään ei sitä lämpöä. Sammunut oli se halu, joka teki hänen kasvonsa niin palaviksi; sammunut intohimo, joka teki hänet niin kaunopuheliaaksi. Hämmästyneenä Helena tuskin sai vastatuksi. Oliko tuo sama mies, joka niin tulisesti oli puhunut rakkaudestaan! Joka kello yhdentoista aikaan illalla oli tunkeutunut hänen huoneeseensa!… Oliko hän vain nähnyt unta? Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan tunsi Helena omituista sisäisen vilun tunnetta, kaikki hänen ympärillään tuntui muuttuvan harmaaksi ja alakuloiseksi. Hänen kasvonsa värähtivät, häntä puistatti.
— Kas, nyt aurinko laskee, sanoi markiisitar. Se on vaarallinen hetki sille, joka ei ole tottunut.
Tällöin pyysi kreivi rouva Ronaldilta lupaa käydä häntä tervehtimässä ja tarjoutui moitteettoman kohteliaasti hänen käytettäväkseen; ja lausuttuaan hyvästit astui muutaman askeleen taaksepäin ja kumarsi naisille uudelleen.
— Hän on suorastaan suurenmoinen! julisti neiti Carroll heti kun hevoset olivat kääntyneet.
— No mutta, hän on saatavissa! — sanoi rouva Verga hymyillen — ja minä luulen, että hän sangen mielellään naisi amerikattaren.
— Älkää Herran tähden panko semmoista hänen päähänsä! — sanoi Helena vilkkaasti. — Hän saattaisi tosiaankin hylätä Jackin.
— Kiitoksia! vastasi nuori tyttö kuivalla äänellä.
Lelo oli huumauksestaan täysin selvinneenä lähtenyt huoneesta, jossa hän turhaan oli yllättänyt rouva Ronaldin. Italialainen, joka luonnostaan on sangen aistillinen ja rakkauskäsitteeltään sangen pakanallinen, tuntee vaistomaista tympeyttä kylmää naista kohtaan. Ouchyssä, tuossa huoneessa, jonka valaisu oli kuin vartavasten onnen yötä varten sovitettu, yksin nuoren hurmaantuneen miehen kanssa, oli amerikatar pysynyt harkitsevana, ruumis kankeana, ääni rauhallisena. Se oli Sant' Annasta tuntunut oudolta, melkein luonnottomalta, ja hänen halunsa oli silmänräpäyksessä sammunut. Hän ei siitä ollut tuntenut mitään säälittelyä, ainoastaan uutta ja vastenmielistä nolostumista. On väärin yrittää halveksua turhamielisyyden haavoja; ne ovat kirvelevimmät ja hitaimmat menemään umpeen. Miltei hajamielisyydestä oli Lelo pysähtynyt Aix-les-Bainsiin, missä hän oli pelannut hurjasti ja hävinnyt suuren summan: hän oli mielessään syyttänyt tappiostaan Helenaa ja kutsunut häntä »pahan ilman linnuksi». Ruhtinatar Marina oli sitten lohduttanut häntä, saamatta häntä kuitenkaan kärsittyä tappiota unohtamaan; nuoren miehen mieleen oli jäänyt synkkää närkkää.
Uutinen, että rouva Ronald tulisi pian Roomaan, ei häntä ollut liikuttanut: pohjaltaan sopi rouvan olla enemmän maireissaan kuin loukkautunut hänen rohkeudestaan. Kun hän jo Vergain vuoksi, ja ehkäpä myöskin sen vuoksi, että Helena oli siksi kaunis, katsoi parhaaksi noudattaa tuttavallista suhdetta, päätti hän esiintyä hyvin katuvaisena, iäksi vakuutettuna amerikatarten kunniallisuudesta, ja asettaa heidän välinsä heti ystävyyden kannalle.
Kun hän odottamattaan kohtasi Helenan, ei hän tuntenut mitään hämmennystä. Helenan kauneus jätti hänet kylmäksi. Puhellessaan amerikattaren kanssa tarkasti hän tätä uteliaana, selvänäköisenä. Nuo kullankellervät hiukset, noin heijasteleva iho, noin täyteläiset huulet, ja niin kylmä! Mikä näköhäiriö!… Äkkiä huomasi häh uuden käytöstapansa vaikutuksen, näki pettymyksen synkistävän rouva Ronaldin kasvoja. Hänen sydämensä sykähti, hänen silmänsä välähtivät. Kun vaunut poistuivat, seurasi hän niitä katseellansa.
— Näinköhän sittenkin! sanoi hän aivan ääneen.
Julma hymy vilahti roomalaisen kauniilla suulla, ja hän alkoi hyräillä:
Mut jos mua lemmit, niin varo vain!…
Ja astellessaan Pincion rinnettä alas mairemielin, ilkeää iloa tuntien, heilutteli hän moneen kertaan keppiänsä. Tämä miehisen riemun epäkaunis ele osoitti uudestaan erään naisen lankeemuksen todennäköisyyttä.