XIII.
Joulukuun alkupuoliskolla saapui markiisitar d' Anguilhon, äitinsä rouva Villarsin saattamana Pariisiin ostelemaan kaikkia niitä moninaisia esineitä, joita hän tarvitsi jättiläisjoulukuuseen, jonka hän joka vuosi rakensi Blonayn lapsille.
Hän asettui Castiglionen hotelliin, kuten hänen tapansa oli usein, päästäkseen avaamasta taloansa. Sitäpaitsi hän mielellään palasi huoneeseen, joka oli ollut hänen hallussaan nuorena tyttönä, hänen mennessään naimisiin; amerikattarella, vaikkapa hän ei olekaan tunnelmoiva, on kuitenkin uskontoa muistoja kohtaan. Annie ihastui tavatessaan ystävättärensä ja kutsui heidät viettämään joulua Blonayssa. Neiti Carroll riemastui siitä aivan haltioituneeksi.
— Ja tämän olisimme menettäneet, jos olisimme palanneet Amerikkaan!…
Mikä onni meillä on!
Joulukuun 20. päivänä lähtivät Helena ja Dora neiti Beauchampin ja rouva Carrollin saattamina Bourbonnais'hen. Blonayn linna — Ranskan kauneimpia — saattoi heidät huudahtelemaan ihastuksesta. He olivat hämmästyneitä nähdessään Annien niin kotoisena tässä suurenmoisessa kartanossa.
Kesän puolivälissä oli markiisitar d'Anguilhonilla ollut riemu lahjoittaa puolisollensa toinen poika. Hänen kasvoillaan väikkyi tyydytyksen säteily. Hän näytti ystävälleen parannuksia, punaisia tiilirakennuksia, kevääksi kukkivien puiden ympäröimiä, kirjastolla ja biljardilla varustettua alustalaisten ja työväen kokoustaloa. Yhtymättä Helenan ja Doran ylistelyihin puristi Sofia-täti huuliansa ja oli vaiti; mutta kun hänen aina oli mahdoton olla ajatustaan lausumatta, sanoi hän vihdoin Annielle:
— Tuo kaikki on sangen kaunista, mutta kuten tiedätte, olen minä ensi sijassa patriootti; enkä voi olla säälimättä, että teidän toimintanne ja hyväntekeväisyytenne (hän ei sentään sanonut »rahanne») ovat omalta maaltamme menetetyt.
Linnan nuori emäntä hymyili:
— No, kun olette niin hyvä patriootti, niin tulisi teidän iloita siitä, että olen naimisissa herra d'Anguilhonin kanssa.
— Minkä vuoksi?
— Kun mieheni isoisän isä on antanut henkensä Amerikan itsenäisyyden puolesta. Hän oli Lafayetten läheinen ystävä. Hän matkusti täältä yhdessä hänen kanssaan ja otti osaa Yorkin piiritykseen. Juuri hänen johdollaan ryhtyivät krenatöörit ja jääkärit rynnäkköön, ja hän oli ensimäisten kaatuneiden joukossa.
— Ah! sehän on mielenkiintoista! sanoi neiti Beauchamp hiukan epävarmana.
— Minä olen saanut sen selville sukuarkistosta, Jacques ei sitä tietänyt. Sittemmin on minusta tuntunut ikäänkuin Kaitselmus olisi määrännyt minut maksamaan maani velkaa.
— Kovin pahoillanne te ette näytä siitä olevan! sanoi Dora hymyillen.
— Päinvastoin, olen siitä sangen onnellinen!
Linnan vieraiden joukossa olivat varakreivi de Nozay ja herra de
Limeray.
»Ruhtinas» oli ihastunut saadessaan maaseudun tuttavallisissa oloissa tavata amerikatarta, jonka kauneus jo oli hänelle nautinto ja joka lisäksi kiinnitti hänen mieltään uudenlaatuisena naisilmiönä. Rouva Ronald oli ensimäinen järkivaltaisnainen, jonka kanssa hän oli joutunut lähempiin kosketuksiin. Kuten Sant'Annaa, niin häntäkin hiukan oudostutti se asema, mikä rakkaudella ja tunteella näytti olevan rouva Ronaldin elämässä. Vaikka hän mieskohtaisesti asettui vain syrjästäkatsojaksi, tunsi hän sen ikäänkuin jonkinlaiseksi loukkaukseksi miehistä sukupuolta kohtaan. Ja nuori nainen oli ehdottomasti vakavissaan. Kauniista väristään, loistavuudestaan huolimatta olivat hänen kasvonsa kylmät, jopa kovat. Häneltä puuttui sitä lempeätä, lämmintä, elävää loistetta, joka tulee sielusta: kreivi kaipasi sitä taiteilijana ja miehenä. Katsellessaan Helenaa hän usein itsekseen johtui sanomaan kuin keskeneräisen taideteoksen ääressä: »mikä vahinko! mikä vahinko!» Mutta ennen pitkää havaitsi hän kuitenkin, että Helenalla oli jokin huoli, jokin, joka häntä askarrutti; hän oli joskus hajamielinen. Hänen hilpeytensä ei tuntunut niin huolettomalta, hänen olentonsa ei niin vapaalta kuin heidän ensi kertoja kohdatessaan. Kerran, kertoessaan herra de Limeraylle mitä hauskuutta hän odotti talven vietosta Roomassa, tuli hän vähitellen kertoneeksi hankauksesta miehensä kanssa. Kreivi katsahti häneen hämmästyneenä.
— Ja uskotteko te täydellä todella, että herra Ronald on väärässä?
— Ihan ehdottomasti.
— No, suokaa anteeksi suoruuteni… minun käsittääkseni on päinvastoin väärinteko kokonaan teidän puolellanne ja te olette rikkonut velvollisuutenne.
— Minkä vuoksi? Jos mieheni olisi sairas tai tarvitsisi minun läsnäoloani, niin minä lähtisin vielä tänä iltana; jos olisi olemassa jokin vakava este, jonka vuoksi hän ei voisi jättää Amerikkaa, menisin minä häntä tapaamaan. Mutta mitään kaikesta tästä ei ole olemassa, ja minä katson olevani täysin vapaa viipymään Euroopassa vielä muutamia kuukausia.
— Entäs aviollinen kuuliaisuus, mitä te siitä sanotte?
Rouva Ronald nauroi hilpeästi.
— Aviollinen kuuliaisuus! Se soveltuu haremiin tai telttoihin ehkä! Me olemme tasa-arvoisia miestemme kanssa. Me voimme myydä, ostaa, käyttää omaisuuttamme ilman heidän suostumustaan.
— Ettekö siis avioliittoon mennessänne rakkauden ja uskollisuuden ohella lupaa kuuliaisuutta?
— Oh! Vanha valankaava on kyllä olemassa, se on totta, meidänkin avionsolmimismenoissamme, ne kun ovat anglikaanisen kirkon säädöksissä; mutta usea pappi jättää sen pois tietäen, että emme sitä kuitenkaan noudata. Muutamat nuoret tytöt nimenomaan vaativatkin, että se on jätettävä pois. Olipa se kerta aiheuttaa erään ystävättäreni ja hänen sulhasensa välien rikkoontumisen. Mies lopulta sentään alistui… kuten muutkin.
— Hyvä juttu! sanoi herra de Limeray nauraen.
— Juttuko? Se on täyttä totta!
— Ettekö laske leikkiä?
— En ensinkään.
— Niinkö, että naiset teidän maassanne ovat poistaneet kuuliaisuuden lupauksen?
— Ehdottomasti. Tasa-arvoisten kesken ei voi olla kysymystä alistumisesta.
— Se on totta… Siinä on edistysaskel, jota en tuntenut! En ihmettele enää, että näemme niin paljon amerikattaria yksinään Euroopassa… Sittenkin luulen, että rouva Verga on tehnyt teille huonon palveluksen houkutellessaan teidät viettämään talvea Roomassa.
— Oh! herra Ronald tulee sinne minua tapaamaan! Hän jumaloi minua!
— Sen voin ymmärtää! lausui kohtelias »Ruhtinas» katsellen ihastuneena nuorta naista.
Markiisitar d'Anguilhon nautti tilaisuudesta saada näyttää amerikkalaisille ystävättärilleen vanhan maailman viehättävää joulunviettoa, jossa, varsinkin maaseudulla ja nimenomaan maalla, on vielä säilynyt perinnäisyyden ja uskonnon runollisuutta.
Rouva Ronald ja neiti Carroll auttoivat häntä joulukuusen koristelussa, Pariisista tulleiden pakettien avaamisessa, linnan koristamisessa köynnöksillä ja oksilla. He työskentelivät siinä tartuttavalla innolla. Hilpeyttä säteilevänä koetteli Dora rumpuja, torvia leikki nukeilla, veteli joka tanssinuken nauhoja, ja huuteli yhtämittaa: »kuinka hauskaa!»… Eikä hänet nähdessään kenenkään päähän olisi pälkähtänyt ajatella hänen olevan New Yorkin suurmaailman naisia. Amerikatar on siitä hyvä, ettei hän milloinkaan ole maailmaan kyllästynyt; ja vielä parempi, ettei hän yritäkään sitä olla.
Jouluaattona lähti linnan vallasväki vieraineen, soihtuja kantavien palvelijain saattamina, jalkaisin pääkartanon kukkulalta kylän kirkkoon. Ei ollut kuutamoilta, mutta taivas oli tähtikirkas. Rinteiden kaikilla teillä nähtiin pieniä liikkuvia tuikkeita, tummia varjoja, ihmiskulkueita, saman näkymättömän voiman liikkeelle panemia, joka johdatti kuninkaita itäiseltä maalta ja saattoi samaan kunnianosoitukseen. Blonayn vanha roomalainen kirkko oli tänä iltana erikoisen kaunis. Laiva oli tumma, mutta kirkkaaksi valaistu pääalttari loi kuin jumalaksi julistamisen sädekehän seinien ympärille, josta herttainen Jeesus-lapsi ojensi kätösiänsä nöyrää, uskovaista seurakuntaa kohti. Juhlallisuuden tenhoamana suoritti pappi kirkonmenot uskovassa innoituksessa. Kauniilla, syvällä äänellään, joka oli kuin liturgian sanoja varten tehty, alkoi hän Glorian ja Credon. Nunnain oppilaat lauloivat vanhoja koreilemattomia virsiä, ja lopuksi esitti eräs laulunharrastaja Adamin riemuisan Joulun. Tämä liikuttava juhlameno teki kaikessa koruttomuudessaan syvän vaikutuksen rouva Ronaldiin ja palautti hänen mieleensä Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarin. Hänestä tuntui kuin olisi hän siitä pitäen ollut pitkällä matkalla ja vasta tänään palannut. Doraa, neiti Beauchampia ja rouva Carrollia taas tämä iltamessu viehätti uutuudellaan, he seurasivat sitä tarkoin ja heidän mielestään olisi jo yksistään sen vuoksi kannattanut tehdä matka Eurooppaan; mutta se ei heitä varsinaisesti liikuttanut.
Koko nuoriso tahtoi palata jalkaisin linnaan ja sai siitä hyvää ruokahalua aattoyön ateriaksi.
Ruokasali oli köynnöksillä ja oksilla koristettu; niiden tumma vihreys sopi hyvin yhteen vanhan kaluston kanssa. Joulutakka paloi suuressa uunissa, iloisesti loimuten ja antaen lämmintä sävyä pöytähopeiden ja kristallien kimalteluun. Ateria oli mitä hilpein. Kaikkien kasvoilla loisti tyytyväisyys ja ilo. Amerikattaret olivat aivan ihmeissään tuntiessaan itsensä niin kotoisiksi tässä vieraassa ja ylimyksellisessä seurassa. Markiisi d'Anguilhon katseli useita kertoja ympärilleen lempeän näköisenä ja sanoi vihdoin:
— Iltamessun jälkeen ja näin omaisessa seurassa, syöty jouluateria on sentään ihana. Tuhmaa olisi mennä ravintolaan, siitä tulisi vain surulliseksi.
— Oletko sinä tarvinnut koko tämän ajan sen huomataksesi? sanoi kreivi de Froissy nepaalleen.
— En, mutta en muista sitä milloinkaan niin tunteneeni kuin tänä iltana! vastasi Jacques katsellen äitiään ja vaimoaan.
— Mitäs te, rouva Ronald, ajattelette meidän vanhoista tavoistamme? kysyi herra de Limeray.
— Niissä on paljon viehätystä… Elämällä Euroopassa on aineksia, joita vielä ei ole meillä se meitä kiehtoo ja pidättää… Nähkää, entiset jouluni eivät ole minuun jättäneet mitään muistoa mutta tätä tuskin milloinkaan unohtanen!…
Seuraavan päivän iltapuolella ottivat Annie ja hänen anoppinsa vastaan Blonayn lapset; illalla oli tanssiaiset vanhemmille ja linnan palvelusväelle. Ne aloitti Jacques vaimonsa kanssa. Dora oli haltioitunut. Hän eli mielestään kuin keskellä romaania.
— Kuinka mielenkiintoista tämä on! sanoi hän rouva Ronaldille.
Sitten hän lisäsi matalalla äänellä:
— Kiittäköön Jack onneaan, etten ennen ole käynyt Blonayssa.
Kaikki neljä amerikatarta saivat käynnistään mitä miellyttävimmän vaikutelman. Kun he jälleen istuivat junassa, huudahti Helena viipymättä:
— Dody, te ansaitsette hyvän todistuksen. Teidän käytöksenne oli nuhteeton. Minä en olisi koskaan luullut teidän saattavan niin mukautua talon tapoihin.
— Kiitoksia!
— Tunnustakaa pois: leskimarkiisitar herätti teissä niin suuren kunnioituksen.
— Se on totta: en mistään hinnasta olisi tahtonut loukata tuota niin korutonta, niin hyväntahtoista valtiatarta. Muuten tunsin heti, että siinä seurassa täytyi meidän uudenaikaisuuttamme hiukan hillitä, jottemme häiritsisi… Ja sivumennen sanoen, minä olin ylpeä Anniesta. Kunniani kautta, luulenpa että hyvästä kodista oleva, hyvin kasvatettu amerikatar pystyy mihin tehtävään hyvänsä. Jos Euroopassa jossakin tarvittaisiin kuningatarta, saa tulla rohkeasti etsimään meiltä.
— Te ette ainakaan ole vaatimattomuudella pilattu! sanoi rouva Ronald hymyillen.