XVII.
Sant'Annan sanat olivat ensin hämmästyttäneet ja järkyttäneet neiti Carrollia; mutta yksin jouduttuaan tunsi hän niitä mieleensä palauttaessa uutta viehätystä, ylpeyden tunnetta, suloista hämmennystä. Kreivi rakasti häntä! Tämä oli sen hänelle sanonut omalla suullaan, silmillään, koko olennollaan, ja juuri hänet tahtoi kreivi vaimokseen. Hän, Dora, tämän korkean roomalaisen suurherran puolisona! Se ajatus huikaisi häntä niin, ettei ollut uskaltaa katsoa sitä suoraan silmiin. Kreivi oli rohjennut sanoa hänelle, ettei hän enää voinut mennä naimisiin Jackin kanssa! Uskoiko hän siis että hän, Dora, rakastikin häntä, kreiviä? Sitä ajatellessaan sävähti nuori tyttö punaiseksi. Hän yritti sitä itselleen kieltää, olla olevinaan suuttunut, laskea leikkiä, mutta kaikki se supistui lyhyeen, hermostuneeseen naurahdukseen. Ei, hän ei voinut sitä kieltää: Lelo tuotti hänelle jo läsnäolollaan tavatonta iloa; hänen seurassaan unohti hän ajan, kaiken entisyyden muiston. Rakkaus yksin voi synnyttää sellaisia ilmiöitä. Miksei Jack ollut voinut herättää sitä hänessä? Se oli hänen oma vikansa!… Hänen vikansa! Vihdoinkin oli Dora keksinyt otteen poikaparkaa vastaan. Hän oli hyvä, uskollinen, nöyrä, mutta melkein samanlainen kuin kaikki muutkin nuoret miehet. Hänen katseessaan ei milloinkaan ollut sitä hehkua, joka saa silmät painumaan alas ja sydämen tykyttämään. Dora tunsi hänet liian hyvin. Kun Jack lähti hänen luotaan, tunsi hän jonkinlaista helpotusta. Kreivi Sant'Annan kanssa tuntui elämä liian lyhyeltä Jack Ascottin kanssa liian pitkältä. Ei, Jackia hän ei milloinkaan voisi tehdä onnelliseksi. Nyt hän sen ymmärsi. Niinpä hänen velvollisuutensa oli tehdä ero. Niin, hänen velvollisuutensa. Hän tarttui tähän ajatukseen, salatakseen itseltään eron teon inhottavuuden ja julmuuden. Ja kaikki tulisivat häntä moittimaan! Ei kukaan ymmärtäisi, miten rehellinen hänen tekonsa vaikutin olisi. Mutta miten tuli hänen menetellä peruuttaakseen sanansa? Sitä miettiessään pyöritteli hän kihlasormustaan sormensa ympäri. Äkkiä sattuivat hänen silmänsä ihanaan, punertavaan helmeen, joka oli sen harvinaisen kauniina koristuksena; tämä näky herätti monia muistoja ja äkkinäinen katumus valtasi hänen mielensä.
— Jack-parka! — sanoi hän ääneen; sitten lisäsi hän silmät kyynelten samentamina: — Soisin olevani kuollut!… toivotus, jossa ei ole vakavuuden varjoakaan, mutta jolla amerikattaret useinkin lohduttavat omaatuntoansa.
Neiti Carrollin sielussa koko yön ja seuraavan päivän jatkunut kamppailu osoitti hänessä suurempaa ajatuksen ja tunteen syvyyttä, kuin kukaan olisi luullut. Jos hän olisi ollut se turha ja itsekäs tyttö jolta hän tahtoi näyttää, olisi hän huoleti heittänyt sulhasensa menemään, mutta hän oli parempi kuin itsekään tiesi. Ensi hetkellä oli hän tuntenut vain riemua siitä, että Lelo häntä rakasti ja että hänestä voisi tulla kreivitär; nyt tunsi hän tuskaa siitä surusta, jota hän tulisi aiheuttamaan. Sanansa rikkomisen ajatus oli hänelle sietämätön, hävetti häntä oman itsensä edessä. Hän soimasi itseänsä ankarammin kuin kukaan toinen olisi rohjennut. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut tehdä eron kirjeellisesti, mutta se oli nyt mahdotonta. Hänen oli pakko ilmoittaa tämä paha sanoma Jackille personallisesti, ottaa vastaan hänen nuhteensa. Jospa hän edes kiivastuisi suutuksissaan ja joutuisi siten heikommalle puolelle! Yksin kiivas kiista voisi helpottaa eron tekoa. Jota enemmän hänen tulonsa hetki lähestyi, sitä useammin toisti neiti Carroll: »soisin olevani kuollut!»… Mutta mitään ennenaikaisen kuoleman merkkiä ei nuoressa tytössä näkynyt ja herra Ascott läheni täyttä höyryä. Kuten rouva Ronald oli olettanut, oli hän kutsunut yhtiökumppaninsa heti takaisin ja lähtenyt ensimäisellä laivalla matkaan. Koko matkan ajan oli hän vaappunut uskon ja epäilyn välillä, ja nämä eri mielialat olivat tuottaneet hänelle sietämättömämpää henkistä meritautia kuin pahinkaan varmuus.
Kun puoli kahdentoista aikaan torstai-aamuna Doralle tuotiin herra Ascottin käyntikortti, sytkähti hänen sydämensä. Hänen suoriessaan hiuksiansa ja puseronsa kaulaliinan solmua vapisivat hänen kätensä huomattavasti, ja sitten alistuen välttämättömyyteen ja karkoittaen kaikki ajatukset saapui hän saliin.
— Halloo Jack! — sanoi hän tervehtien sulhastaan, ikäänkuin olisi eilen tavattu, tuolla ystävällisellä ja tuttavallisella aito-amerikkalaisella sanalla niinkuin hänen tapansa oli.
Samassa kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he tunsivat äkkiä olevansa vieraita toisilleen. Syntyi ahdistuksen hetki, painostava hiljaisuus. Neiti Carroll tointui siitä ensiksi.
— Näinkö te putoatte ihmisten joukkoon edes huudahtamatta! — sanoi hän yrittäen laskea leikkiä. — Teidän yhtiökumppaninne palasi siis ennemmin kuin odotitte?
— Ei, en minä jäänyt häntä odottamaan. Minä jätin talon ja asiat ensimäisen apulaiseni haltuun.
— Oliko teillä sellainen kiiru minua tavata? kysyi Dora parantumattomalla keimailullaan.
— Onko se teistä kumma? Meidän erilläänolomme ei varmaankaan ole tuottanut teille suurta huolta. Mutta asia ei ole siinä. Minä sain kirjeen, jossa kerrottiin, että eräs italialainen kreivi kosiskelee teitä ja ilmoitettiin, että huhu teidän aikomuksestanne mennä naimisiin hänen kanssaan leviää yhä enemmän. Minä en olisi voinut odottaa, että posti toisi minulle teidän kieltonne, minä olen tullut omin korvin sitä kuulemaan.
Nuoren miehen olennassa oli arvokkuutta, joka vaikutti neiti
Carrolliin. Hän koetti kuitenkin kierrellä naisten tapaan.
— Ja kuka se henkilö on, joka teille on tehnyt tämän kauniin palveluksen?
— Vähät siitä… Dody, taivaan nimessä — sanoi Jack tarttuen morsiamensa käsiin — tehkää loppu tuskasta, jota kärsin; se on sietämätön. Sanokaa, että tämä keimailu ei merkitse mitään, että te yhä olette minun.
Häpeän ja arvottomuutensa tunnon masentamana vaikeni neiti Carroll, hänen huulensa värähtivät monta kertaa ilman että aluksi kuului ääntäkään, mutta vihdoin sai hän vilpittömän surullisena sanotuksi:
— Minä tahtoisin, Jack, minä tahtoisin… mutta, minä en voi.
Herra Ascott hellitti äkkiä kädet, joihin hän oli tarttunut, ja väänteli sitten, sangen kalpeana, hetken aikaa värähteleviä viiksiänsä.
— Se on siis totta, se avioliitto, josta puhutaan?… kysyi hän käheällä äänellä.
— Ei, ei, ei ole kysymystä avioliitosta. Kukaan ei ole kosinut; mutta… mutta… minä en voi enää tulla teidän vaimoksenne.
— Senkö vuoksi, että rakastatte toista.
Nuori tyttö punastui kovasti.
— Sentähden, että minä uskon, että me tekisimme toinen toisemme onnettomiksi. Euroopan elämä miellyttää minua; nyt kun olen sitä maistanut, ei meikäläinen enää minua tyydyttäisi. Tyytymätön vaimo on kiusallisin kappale, mitä on.
— Ah! minä ymmärrän, minä ymmärrän!… te olette seurustellut ylhäisöpiireissä ja te kaipaatte arvonimeä. Jos ei muusta ole kysymys, niin minä voin semmoisen ostaa. Viisikymmentä tuhatta frangia… tuskin sitäkään ja paavi tekee minusta paronin, ensimäisen amerikkalaisen paronin! Se on aika lailla naurettavaa, mutta äärettömän hienoa!… Paronitar Ascott!… Mitä sanotte?
Jack meni pahaksi onneksi tässä hieman liian pitkälle, ja tämä kohtuuttomuus antoi neiti Carrollille rohkeutta puolustautua mitä tarmokkaimmin.
— Ei, te erehdytte, sanoi hän kuivasti; vaikka tulisitte ruhtinaaksi, en sittenkään enää menisi naimisiin kanssanne.
— Minun personani on siis käynyt teille vastenmieliseksi?…
Epäilemättä vertailun johdosta?
Tämä kosketti jälleen Doran parhaita vaistoja.
— Teidänkö personanne vastenmieliseksi? huudahti hän. Oh! älkää puhuko semmoista! Minä olen todella kiintynyt teihin. Minä ymmärrän täysin teidän arvonne, ja sepä tekee minulle tuskalliseksi välttämättömyyden peruuttaa sanani ja tuottaa teille sellaista surua. Minä tahtoisin olla kuollut!…
Nuoren tytön vakava ilme sammutti herra Ascottin suuttumuksen; sydän suruisena, polvet vapisten, istahti hän tuolille, pyyhkieli kädellään otsaansa ja sanoi sitten ahdistuneella äänellä:
— Dory, Dory, eikö tämä ole vain pahaa painajaista?… yksi teidän tavallisia oikkujanne? ettekö pian sanokin minulle niinkuin niin monta kertaa ennen: »minä olen kiitti taas…»
Liikutettuna painoi neiti Carroll päänsä alas.
— Minä tahtoisin, mutta se on mahdotonta, älkää sitä pyytäkö. Parempihan on ero nyt kuin myöhemmin avioero, ja se meillä olisi edessä. Avioliitot ovat ennalta määrätyt, ainakin lienee lupa sitä uskoa, meidän ei nähtävästi niin ollut. Ja Jack… totta puhuen, minä en ole suurenkaan valittamisen arvoinen! — lisäsi neiti Carroll hänessä harvinaisella nöyryydellä. — On kauniimpia, parempia tyttöjä kuin minä. Tiedän kymmeniä, jotka olisivat ylpeitä päästessään teidän puolisoksenne ja jotka voisivat tehdä teidät onnelliseksi.
— Se on mahdollista; mutta minusta se on yhdentekevää.
— Te unohdatte; miehet unohtavat aina.
— Niinkö luulette?
— Niin, heillä on tuhansia tilaisuuksia, tuhansia keinoja.
— On niin… peli… juominen… itsemurha.
— Oh, Jack, olkaa vaiti! Luvatkaa, vannokaa minulle, että ette milloinkaan tartu alentavaan, epäarvokkaaseen keinoon.
— Minulla ei ole teille mitään lupaamista, — Minä en tunne itseäni, — vastasi herra Ascott puristaen sormillaan tuolin nojapuuta. Voin olla enemmän tai vähemmän arvoinen kuin itse arvelen. Loppu sen näyttää. Oma syynihän se on, suuri syyni: minun ei olisi pitänyt antaa teidän lähteä yksin Eurooppaan; mutta minä luotin teihin niin sokeasti! Luulin, että te rakastitte minua.
— Niin minäkin luulin, koskahan teille lupauduin. Minä tiedän nyt, että se tunne, joka minulla oli teitä kohtaan ja on vielä, ei ole rakkautta.
— Tekö tiedätte sen? kysyi Jack, kaikki kasvojen lihakset tuskasta vääntyneinä.
Dora nyökkäsi myöntävästi.
— No, sitten se on tosiaan liian myöhäistä! sanoi herra Ascott nousten.
Nuori tyttö nousi niinikään.
— Niin… se on liian myöhäistä… Minun on annettava teille takaisin tämä.
Ja aivan kalpeana liikutuksesta kirvoitti hän sormestaan kaksi vuotta kantamansa kihlasormuksen ja ojensi sen Jackille.
Tämä otti sen vastaan ja surun ja suuttumuksen vastustamattomasta voimasta nakkasi sen uuniin, missä parhaillaan paloi iso valkea.
Neiti Carroll huudahti ja kahmaisi vaistomaisesti käteensä kohennusraudan pelastaakseen sen liekeistä.
Herra Ascott tarttui hänen käsivarteensa lujasti — pidättäen:
— Antakaa sen olla, sanoi hän, teillä ei ole enää oikeutta siihen koskea. Minä haluan, että se häviää.
Sitten sanoi hän purevan ivallisesti:
— Semmoinen on nainen! syöksyy pelastamaan häviöstä pientä korua, mutta syöksee sinne miehen. Jumala antakoon teille anteeksi; minä en voi.
Ja Jack poistui päätään kääntämättä Doran jäädessä kuin kivettyneenä kohennuspihdit kädessään katsomaan leiskuvaa tulta sen tunnelman vallassa, että siinä palaa jotakin hänestä itsestänsä. Hän oikaisihe pystyyn aivan kalpeana, rautapihdit Putosivat hänen kädestään ja väristen vaipui hän istumaan tuolille mutisten:
— Se on kauheata… kauheata!
Ja sitten kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä; hän pyyhki niitä pois rutosti, mutta hänen onnekseen jatkoivat ne pulppuamistaan.
Parin minuutin kuluttua saapui rouva Ronald saliin.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän. Minulle tuotiin Jackin kortti, johon hän oli kirjoittanut: »Matkustan takaisin; en tahdo tavata ketään.» Oletteko riidelleet?
— Olemme tehneet enemmän: eronneet! vastasi neiti Carroll kääntäen päänsä pois.
Helenan muoto muuttui, ikäänkuin häntä itseään olisi loukattu.
— Oletteko te pettänyt lupauksenne, te? Kuinka katalaa!
Tämä sana riitti toinnuttamaan Doran ja palauttamaan hänet täyteen puolustus- ja hyökkäysvoimaansa.
— Katalaako? toisti hän. Sitä en ymmärrä. Jos tulee tietämään, ettei rakasta miestä riittävästi, on parempi, ettei mene hänen kanssaan naimisiin.
— Ja tämän tiedon olette oppinut tultuanne tuntemaan herra Sant'Annan.
— Kenties… Muuten, tekö herra Ascottille kirjoititte?
— Minä.
— Teillä ei ollut oikeutta sekaantua minun asioihini.
— Suokaa anteeksi: minun velvollisuuteni oli varoittaa Jackia ja koko elämäni ajan tulen katumaan, etten tehnyt sitä ajoissa… Mutta minä en saattanut uskoa, että halu tulla kreivittäreksi olisi voinut saada teitä niin katalaan tekoon.
— Halu, tulla kreivittäreksi!… Herra Sant'Anna ei kaipaa arvonimeä voidakseen miellyttää, sen tiedätte hyvin itse!… Minä lyön vetoa, että jos olisitte ollut Henrikin morsian, ettekä hänen puolisonsa, te olisitte hänet jättänyt…
Helena kalpeni.
— Te olette hullu! sanoi hän.
— Minä pidän kyllä sangen paljon arvonimistä, jatkoi nuori tyttö, — en kiellä sitä; mutta vain senvuoksi en milloinkaan mene naimisiin.
— Te aiotte siis mennä naimisiin herra Sant'Annan kanssa?
— Jos hän minua pyytää, aion.
— Hän pyytää epäilemättä teidän myötäjäisiänne!
— Hyvä on, hän saa ne, hän saa ne!
— Rakastatteko sitten häntä?
— Minäkö!… Rakastan. — Varmasti rakastan! sanoi neiti Carroll äkkiä muuttuen viehkeäksi.
— Kun olette hänelle lupautunut, lähden minä Roomasta. Minä en tahdo olla näkemässä liittoa, joka murskaa Jackin elämän.
Nämä kylmällä ja ankaralla äänellä lausutut sanat sanottuaan lähti rouva Ronald salista, huulet suuttumuksen ohentamina.
Nuori tyttö, joka vielä piti käsissään kyynelten kostuttamaa nenäliinaansa ja puserteli sitä, nakkasi sen äkkiä keskelle huonetta sanoen:
— Soisin, että olisin kuollut!