XVIII.
Mennessään Costanzin veglioneen ei kreivi Sant'Anna arvannut tulevansa esittämään neiti Carrollille niin suoranaista kosintaa. Kun hän oli aition puolihämärässä kahden kesken tuon solakan dominon kanssa, oli entisten seikkailujen muisto ja naamioidun tytön viehkeys saattanut hänet äkilliseen huumaukseen, ja hän oli tahtomattaan tullut lausuneeksi ratkaisevat sanat.
Vaikka Dora ei hänessä herättänyt sitä palavaa intohimoa, jota hän usein ennen oli tuntenut, oli hän kuitenkin häneen sangen rakastunut eikä halunnut mitään hartaammin kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Ajatus riistää toiselta mieheltä morsian, joka tälle arvatenkin oli rakas, ei häntä sanottavasti häirinnyt. Parempihan olisi ollut, ettei neiti Carrollin elämässä olisi ollut Jackia, mutta sehän ei ollut auttamaton onnettomuus. Ensi hetkistä oli hän arvannut, että Doran tunne herra Ascottia kohtaan oli vain hyvää ystävyyttä. Kolmenkolmatta vuotiaana ei Dora niin itsenäinen kuin olikin, tiennyt rakkauden tunnelmista enempää kuin pieni neljätoistavuotias italiatar. Ja vasta hän Lelo, oli ne hänessä herättänyt. Se mairitteli ja viehätti häntä erikoisesti: mies, varsinkin italialainen, on mustasukkaisempi rakkauden tunnelmasta kuin rakkaudesta itsestään.
Lelo oli päättänyt kosia nuorta amerikatarta mutta ajatus siitä huolesta, minkä hän aiheuttaisi äidilleen ja ruhtinatar Marinalle, niiden kohtausten ja moitteiden aavistus, jotka häntä odottivat, olisi saanut hänet vielä lykkäämään ratkaisevaa askelta, ellei Kaitselmus olisi häntä siihen ajanut. Avioliitto oli hänestä aina tuntunut raskaalta pakolta, hirvittävältä uhkapeliltä. Hänellä oli sangen heikko usko naisten kunniallisuuteen; useimmat nuoret tytöt tähän saakka olivat herättäneet hänessä voittamatonta epäluottamusta, ja nyt, muutamien viikkojen keveiden suhteiden jälkeen oli hän valmis uhraamaan nimensä, sukunsa kunnian muukalaisen käsiin. Ja nyt oli hän, saamatta aikaa harkita ja neuvotella, heitetty keskelle elämän vakavuutta. Siitä oli mahdoton palata. Mitenkä saisi hän sukunsa suostutetuksi tähän liittoon? Neiti Carrollin suuret myötäjäiset voisivat ehkä aikaansaada tämän ihmeen; mutta hänen äitinsä oli niin ankaran suvaitsematon!… Paras oli olla edeltäpäin ajattelematta ja jättää kaikki sattuman varaan. Sehän oli hänen vanha tapansa vaikeuksissa.
Kahtena päivänä veglionen jälkeen oli Lelo niin luoksepääsemätön ja hermostunut, kuin vain italialainen voi olla, hän sairasti tuota juroa hermostuneisuutta, joka pitää ystävät ja vieraat loitolla. Hän ei käynyt missään, lukuunottamatta Metsästysklubia. Rooman »jockeyta». Siellä istui hän tuntikausia jossakin nojatuolissa lojuen tai sohvalla loikoen, savuke suussa, katse hajamielisenä, muistellen nautinnolla menneisyyttään, jolle hänen nyt oli sanottava hyvästit ja joka juuri sen vuoksi tuntui hänestä kahta vertaa rakkaammalta. Hänen unelmissaan väikkyi naisia, hevosia, ajopelejä, lemmen voittoja, eteviä laukauksia, loistavan pelionnen iltoja ja mieleen palasi onnen tuntuja, turhamielisyyden tyydytystä.
Vähitellen lankesi jonkinlainen usva näiden menneisyysmuistojen ylle…, ja Doran sorja hahmo, hänen kirkkaat silmänsä, pitkät ripsensä, veikeät kasvonsa astuivat valopiiriin hänen ajatuksissansa, eikä hän enää nähnyt muuta kuin hänet: tulevaisuuden! Dora tuntui hänestä niin luotettavalta, niin elävältä, niin turvalliselta kaikessa toimeliaisuudessaan! Ja Dora rakasti häntä! Hänellä oli Doraan se magneettinen voima, joka hänen mielestään oli ainoa tarpeellinen naiseen nähden ja joka yksin, hänen käsityksensä mukaan, saattoi taata alistumisen ja uskollisuuden. Ei, hän ei katunut toissailtana tekemäänsä tunnustusta. Ja sitten, viisi miljoonaa myötäjäisiä, aluksi!… Siinähän oli millä panna talonsa muinaiseen kuntoon, korjata Frascatin historiallinen huvila, joka oli hänelle niin rakas, pitää kauniita ajopelejä, ensiluokkaista kilpa-ajotallia. Tosiaan, se ei ollut hullumpaa!
Ja sitten, miltähän kannalta rouva Ronald vastaanottaisi tiedon tästä aviosta? Nyt kysyttiin kuinka helppo hänen oli hallita itseänsä, varsinkin kun hänen kasvonsa joskus olivat osoittaneet jotakin muutakin kuin harmia. Tämä ajatus sai kreivin huulille sen julman hymyn, joka niillä vilahti vain harvoin, ja silmissä välähti kova kiilto.
»Saammehan nähdä, onko tuo järkivaltainen olento myöskin nainen!…»
Dora oli tietenkin selittänyt hänelle tätä uutta Italiassa miltei tuntematonta naistyyppiä, johon amerikatar kerskuu kuuluvansa: ja tehdäkseen kuvauksensa selkeämmäksi oli hän esittänyt Helenan tämän laadun perikuvaksi, ja kreivi, muistaen kohtausta Ouchyssä, oli tuntenut äkillistä ja miehiseltä kannalta hyvin ymmärrettävää vastenmielisyyttä tuota nimeä ja laatua kohtaan. Kun Dora puolestaan oli tunnustanut, että hän itse puolestaan oli vain perin pikkuriikkisen järkivaltainen, oli kreivi onnitellut häntä siitä koomillisen innokkaasti.
Rouva Ronaldista siirtyi Sant'Annan ajatus ruhtinatar Marinaan. Ei ole miestä, jolle ensi lemmen muisto olisi rakkaampi kuin italialaiselle, olipa hän mitä säätyä tahansa, ja Donna Vittoria oli ollut Lelon ensi lempi. Joskus vieläkin piti muinaisen muisto häntä vankina: hänen muotonsa heltyi, hänet silmänsä kiilsivät intohimoa; hänen kasvoilleen valahti uuden nuoruuden ilme; sitten taas sammui kaikki, ja nykyisyys otti oikeutensa.
Lelo tunsi, että hänen ennen kaikkea olisi ilmaistava avioaikeensa ruhtinattarelle. Viime kerralla oli ruhtinatar kysellyt paljon Dorasta ja, ikäänkuin häntä valmistaakseen, oli Lelo antanut hänen aavistaa aikomuksiansa. Pitkään aikaan ei Lelo enää ollut tuntenut ruhtinatarta kohtaan muuta kuin lemmekästä ystävyyttä, mutta ruhtinatar rakasti häntä vielä Lelo tiesi antavansa hänelle julman, äärettömän raskaan iskun. Häntä kammotti olla tätä tuskaa näkemässä: naisen surun näky koskee mieheen enemmän kuin suru itse.
Seuraavana päivänä, ennenkuin vielä oli tavannut neiti Carrollia, meni hän Donna Vittorian luo. Niinkuin kaikki italialaiset, oli hän erokohtaelmissa mestari. Hän pani siihen ihmeteltävän oveluuden ja taidon ja johtui selittämään, että elämässä »täytyy muuttua filosofiksi». Ruhtinattaressa ei kuitenkaan ollut kylliksi filosofia kestämään tätä suurinta uskottomuutta, sillä kyyneleet kumpusivat hänen silmistään. Silloin moitti Lelo häntä jalomielisyyden puutteesta; selitti hänelle, ettei hän voinut jättää nimeänsä sammumaan, että hänen asemansa pakotti hänet menemään naimisiin, ja lisäsi, että jos ruhtinatar häntä rakasti, pitäisi hänen häntä siihen rohkaista eikä tehdä tämän velvollisuuden täyttämistä liian tuskalliseksi. Hän esitti itsensä olojen uhriksi. Ja ylhäinen ruhtinatar meni ansaan niinkuin yksinkertaisin kansannainen. Hän luuli ystävänsä kaipaavan lohdutusta; ja vaiensi oman surunsa voidakseen häntä lohduttaa, ja niin lähti kreivi, sydän keventyneenä, hänen luotaan jälleen saavutetun riippumattomuuden suloisessa tunnelmassa.
Tämän jälkeen joutuivat neiti Carroll ja kreivi Sant'Anna, sen korkeimman tahdon kuljettamina, joka heidän sydämiinsä oli asettunut kohtaamaan toinen toisensa. Oli perjantai, jolloin Rooman ylhäisöllä on tapana kokoontua Pamfilin kauniisiin puistoihin. Dora saapui sinne markiisitar Vergan saattamana. Ilma oli kaunis ja keväinen. Näillä kukkuloilla, jonne vaistomaisesti tullaan etsimään suurempaa kirkkautta ja rasituksista rauhoittumaan, on Rooman valo ja ilma aivan erikoista, sen valo hienoa, vihertävänvivahteista suurten raunioiden yllä, sen ilma omituisen tyyntä, täynnä n.s. morbidezzan tuntua, joka synnyttää jonkinlaiselta nautinnolta tuntuvaa raukeutta.
Ensimäistä kertaa tunsi neiti Carroll tätä vaikutelmaa. Kävellessään kaunokkeja kimmeltävällä räikeävärisempäin kukkien reunustamalla nurmikolla tunsi hän miellyttävää raukeutta, joka täytti hänen sielunsa hiljaisuudella; tämä oli hänestä niin uutta ja tavatonta, että hän lapsellisesti katsoi ympärilleen nähdäkseen, mistä se tuli. Äkkiä alkoi hänen sydämensä kovasti tykyttää: Sant'Anna tuli ystävänsä herttua de Rossanon seurassa heitä kohti. Kun hän hän antoi kättä, kun heidän katseensa kohtasivat, punastui Dora kovasti, änkytti ja näytti joutuvan aivan suunniltaan pois.
— Minä en ole tavannut ketään sitten tiistain — sanoi Lelo kääntyen markiisittaren puoleen antaakseen Doralle tilaisuuden tointua. — Se on omituista, viime veglionen jälkeen näyttävät kaikki naiset karttavan meikäläistä: voisi luulla, että heillä ei ole ihan puhdas omatunto meidän suhteemme.
— Ehkäpä he pikemminkin ovat väsyneitä kuultuaan niin paljon hullutuksia ja valheita.
— Valheita!… Naamio johtaa usein sangen vakaviin tunnustuksiin, sanoi kreivi katsoen neiti Carrollia.
— Luuletteko niin?
— Olen siitä varma; minulla on siihen täysi syy.
Rouva Verga, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, havaitsi Doran hämmentyneen ilmeen ja sanoi hymyillen:
— Vai olette te joutunut tekemään vakavan tunnustuksen veglionessa?
Sen parempi sille, johon se kohdistui.
Näin sanoen alkoi markiisitar jatkaa kävelyä. Rossanon herttua, joka mainiosti suoritti uskotun ystävän osaa, liittyi häneen heti kysellen, miten hän oli huvitellut Costanzissa.
Lelo joutui siten kahden nuoren amerikattaren kanssa ja ryhtyi kulkemaan vihreää tammikujaa kohti, joka oli kuullut niin monta lemmentunnustusta. Heidän välilleen syntyi hiljaisuus, jota tahtoisi pidentää iankaikkisesti, jolloin näkymättömät väreilyt synnyttävät onnea ja melkein jumalaista tunnelmaa.
Neiti Carroll ei ollut enää itsenäisen näköinen, nenä pystyssä. Hän kulki pää hiukan kumarassa, katse maahan luotuna.
— Ettekö tiedä, että minä puhuin viime kerralla vakavasti? sanoi Lelo äkkiä levottomalla äänellä. Minä valitan, että se mitä teille sanoin, tuli sanotuksi karnevaalin humun keskessä, mutta se oli silti totta. Minä rakastan teitä.
Dora pääsi tointumaan hämmennyksestään.
— Kuinka monelle naiselle te olette sitä samaa sanonut? kysyi hän ivallisella äänellä.
— Monelle, älkää sitä epäilkö, vastasi kreivi hämilleen joutumatta, mutta kenellekään en vielä ole tarjonnut nimeäni, mutta sen tarjoan teille, te kun olette minussa herättänyt vakavan tunteen, ehdottoman luottamuksen ja kun lisäksi tiedän että tekin rakastatte minua.
Tämmöisen rohkeuden hämmästyttämänä kääntyi neiti Carroll kreiviä vastaan kielto huulillaan; mutta katsahdettuaan noiden latinalaisten silmien loistetta, jolta ei ajoissa ollut pitänyt varaansa, punastui hän ja saattoi vain änkyttää:
— Mutta minä en ole koskaan…
— Ette ole koskaan kuullut niin rohkeata väitettä? keskeytti Lelo hymyillen. Toivottavasti ette!… Miksi ujostelisitte tunnetta, joka on kukkinut sydämessänne vastoin tahtoanne, niin, hyvinkin vastoin tahtoanne. Olenko minä sitten niin arvoton?
— Ette, ette! vastusti Dora liikutettuna tästä väärästä häveliäisyydestä.
— Te pakenitte itseänne tiistai-iltana, kun pyysin teitä katsomaan omaan sydämeenne. Luvatkaa minulle, että tutkitte itseänne…
— Se on tehty, vastasi neiti Carroll hypistellen hermostuneesti harsoaan.
Lelo pysähtyi tämän vastauksen yllättämänä. Molemmat katsahtivat toisiinsa, liikutuksen aalto kulki toisesta toiseen.
Sant'Anna alkoi kävellä edelleen.
— Ja, sydämenne ja omantuntonne mukaan, luuletteko vielä saattavanne mennä naimisiin herra Ascottin kanssa?
— En… ja minä olen tehnyt eron.
— Todella! — huudahti kreivi ilon välähdys silmissä. — Tekö olette vapaa?
— Minä olen vapaa — sanoi neiti Carroll, ei ilman kiusallista häpeän tunnetta.
— Oletteko kirjoittanut peruuttaaksenne sananne?
— Se ei ollut tarpeellista. Herra Ascott saapui torstaiaamuna ja lähti samana iltana.
— Te annoitte pois hänen sormuksensa?
Nuori tyttö veti hitaasti pois hansikkaansa ja sanoi hermostuneesti naurahtaen ja paljasta kättään näyttäen:
— Katsokaa!
— Oh Dora! te täytätte minut ilolla!… Ja nyt, ettekö nyt suostu tulemaan vaimokseni?
— Ettekö siis pelkäisi näin oikullista, amerikkalaista ja sangen itsepäistä tyttöä, joka on täynnä puutteita.
— En vähääkään. Rakastan teitä sellaisena kuin olette. Teillä on kaikki ominaisuudet, jotka minulta puuttuvat. Meistä tulee täydellinen pari.
— No…
— No… niin… te suostutte?
Neiti Carroll käänsi päätään kreiviin päin, punastui — hänen katseensa kiihkeän pyynnön edessä ja sanoi sitten olkapäitänsä kohauttaen, omituisesti hymyillen:
— Myöhäistä olisi enää hylätä teidän ja minun!
Lelo ei voinut näin julkisella paikalla suudella kättä, joka hänelle näin luvattiin; hän nosti hattuansa.
— Kiitoksia, Dora! Te teette minut sangen onnelliseksi, sanoi hän vakavalla äänellä. Teidän ei milloinkaan tarvitse katua, että kuulitte sydämenne ääntä.
— Olen siitä varma.
Tällä hetkellä havaitsi rouva Verga, joka oli saanut kerrotuksi naamiaisseikkailunsa, tammikujan varjon käyvän tummemmaksi ja surunvoittoiseksi.
— Poistukaamme tästä kujasta! — huusi hän edellä kulkijoille. — Tämä on vain lempiviä varten.
— Ja kuka teille sanoo, että me emme ole sellaisia? vastasi Lelo kääntyen.
— Tosiaan, miksette olisi? Suurempia kummia on nähty.
Kävelijät palasivat yhdessä valoisammalle paikalle. Herttua de Rossano katseli neiti Carrollin kasvoja: nähdessään hänen poskiensa ja huultensa syvemmän värin, hänen silmäinsä kostean kiillon ja varsinkin hänen viehkeän hämillään-olonsa, oli hän varma Lelon menestyksestä.
Hotelliin palattuaan sulkeutui Dora huoneeseensa. Jo kaksi päivää oli Helena ollut hänelle nyrpeänä; hänen äitinsä ja neiti Beauchamp olivat häntä ankarasti nuhdelleet Jackin hylkäämisestä: hän oli siis kaikkien kanssa kylmissä väleissä. Rouva Carroll, noita vanhoja, viehkeitä, harmaatukkaisia, kirkaskasvoisia amerikattaria, oli heikoista heikoin. Tytär tiesi, että hänen suuttumuksensa ei milloinkaan ollut pitkäaikaista ja että avioliitto aatelismiehen kanssa häntä pohjaltaan miellyttäisi. Mutta Dora oli itsekin hiukan nolostunut, kun hän jo nyt oli toisissa kihloissa, ja mietti mitenkä hänen olisi ilmoitettava uutinen, jota kukaan sentään ei odottanut näin pian. Ensinnäkin pukeutui hän erikoisen sirosti päivällistä varten, sitten, pöytään istuttuaan, tilasi hän samppanjaa. Amerikattarelle on samppanja vihkiviiniä, jolla hän nimenomaan kastaa voittonsa.
Rouva Ronald ja hänen tätinsä olivat viettäneet päivän kansalaistensa parissa Albanossa. Aterian aikana kertoivat he näkemiään ja kokemiaan; Dora kuuli vain sanan silloin, toisen tällöin; vastoin tapaansa oli hän vaitelias. Helena tarkasteli häntä salavihkaa. Tuotuaan jälkiruoan poistuivat palvelijat, kuten tavallista. Dora otti mansikoita ja näytti leikkivän niillä pyöritellen niitä lakkaamattomasti sokerissa ennenkuin pani suuhunsa. Yht'äkkiä kohotti hän päätään, siristi silmiään, katsoen vuoroon itsekutakin pöytäkumppaneistaan ja sanoi täyteen samppanjalasiinsa tarttuen ilosta säteilevin kasvoin:
— Dodyn onneksi!
Neiti Beauchamp ja rouva Carroll kohottivat heti omat lasinsa; konemaisesti teki Helena samoin.
— Eihän nyt ole teidän syntymäpäivänne suinkaan? kysyi Sofia-täti.
— Ei, on kihlajaispäiväni!
Ikäänkuin nämä sanat olisivat iskeneet rouva Ronaldia päähän oikenivat hänen sormensa, niiden pitämä lasi putosi ja meni kappaleiksi. Kalpeana katsoi hän lasin paloja ja pöydälle valahtanutta viiniä.
— Mitenkä tämä on tapahtunut! sanoi hän typertyneenä.
Dora alkoi nauraa.
— No, tosiaan, niin kovasti en luullut kihlaukseni teihin koskevan!
Ja hän jatkoi hiukan levottomana:
— Toivottavasti se ei tuota minulle onnettomuutta!
— Mikä päähänpisto ruvetakin laskemaan sellaista leikkiä! sanoi rouva
Carroll.
— Leikkiäkö! Ei, se on täyttä totta. Tänä iltapäivänä on herra Sant'Anna Pamfilissa uudistanut tunnustuksen, jonka hän tiistai-iltana teki veglionessa, ja pyysi yksinkertaisesti minun kättäni, jonka minä yhtä yksinkertaisesti hänelle myönsin — lisäsi Dora yrittäen leikinlaskua. — Vähät niistä, jotka eivät ole tyytyväisiä, minä puolestani olen sangen onnellinen!
— Ja Jack-parka! sanoi rouva Carroll.
— Oi, Jumalan nimessä, äiti, älkää mainitko sitä ainoata asiaa, joka häiritsee onneani. Kun en voi parantaa sitä surua, minkä olen aiheuttanut, niin antakaa minun se unohtaa!
— Minä tiesin kyllä, miten tämä keimailu päättyisi, sanoi neiti
Beauchamp kylmästi.
— Todellakin? Sitten tiesitte enemmän kuin minä, sillä minä en tosiaan luullut sellaisen avioliiton minua odottavan.
— Ah! te pidätte epäilemättä suurena kunniana päästä kreivittäreksi…
Minä en sentään luullut teitä niin nousukkaaksi.
Dora punastui. Hän ei ollut yhtä hienoa sukua kuin rouva Ronald ja hänen tätinsä: hän ei mielellään kuullut siihen viitattavan. Mutta hän voitti nopeasti harminsa.
— Niin, minä olen sangen ylpeä päästessäni herra Sant'Annan puolisoksi — vastasi hän tavanmukaisella suorasukaisuudellaan — ja minä tunnen suuren joukon tyttöjä, joita te pidätte täysin ensiluokkaisina ja jotka tulevat minua kadehtimaan.
— Oh! Dora, ethän toki ole antanut turhamielisyyden houkutella itseäsi! sanoi rouva Carroll.
— Älä pelkää, äiti, juuri minun sydämeni on mennyt onkeen. En ole sentään niin turhamielinen kuin näytän.
— Minä tulin vain ajatelleeksi, mitenkä teidän luonteenne sietää eurooppalaisen miehen vaateliaisuutta, lausui neiti Beauchamp.
Dora nosti kyynärvartensa pöydälle, leukansa kämmenten väliin ja katseli vanhaapiikaa mahdollisimman terävästi.
— Oletteko te koskaan rakastanut? kysyi hän tältä sitten ihan vakavissaan.
Sofia-täti sävähti aivan tummanpunaiseksi ja rohkeasta kysymyksestä loukkaantuneena vain puristi huuliansa yhteen.
— Jos olette rakastanut — jatkoi neiti Carroll, — niin täytyy teidän tietää, että rakkaus tekee kaikki helpoksi, kaikki mahdolliseksi, jos taas ette sitä tiedä, niin vedotkaa minuun, sillä minä olen sen juuri kokenut; siitä ei ole vielä pitkä aika kuin en sitä tiennyt.
— Te rakastatte siis todellakin herra Sant'Annaa? kysyi rouva Carroll.
— Minä jumaloin häntä!
Ja kietoen kätensä äitinsä kaulaan painoi hän poskensa tämän poskea vasten.
— Älkää surko, äiti; italialaiset ovat hyviä aviomiehiä, kysykää markiisittarelta. Muuten amerikattaret ovat aivan kuin kotonaan Roomassa. He ovat tänne rakentaneet palatseja, he ovat naittaneet lapsiansa parhaisiin sukuihin, heillä on etevimmät paikat hovissa. Minä tapaan ympärilläni paljon meikäläisiä… Ja sitten, se tuntui olevan minun kohtaloni. Nähkää, minua ikäänkuin veti Eurooppaan, minä jouduin Annie d'Anguilhonin luo, missä minun piti tavata Vergat ja heidän kauttaan vihdoin tulla tänne. Oh, niin meitä johdetaan! Turhaa rimpuilla vastaan! Minä puolestani en valita; minä olen Kaitselmukselle sangen kiitollinen siitä kohtalosta, minkä se on minulle varannut.
— No, Helena, mitä te sanotte tästä? kysyi neiti Beauchamp ivallisella äänellä:
Rouva Ronaldia hieman puistatti.
— Minäkö? En mitään… Minä kuuntelen ja ihmettelen.
Neiti Carroll nousi pöydästä.
— Siinä teette oikein, sanoi hän, sillä minä rakastan itseäni enemmän nyt kuin ennen.