XIX.
Helena ei seurannut Doraa saliin, vaan palasi huoneeseensa. Sinne tultuaan sytytti hän sähkövalon ja, niinkuin unissakävijä nukkuessaan ryhtyy mielityöhönsä, istuutui peilin ääreen ja kampaili tukkaansa, hiveli puuteriuntuvaimella poskiansa, hengitti hajuveden tuoksua, kiilloitti kynsiänsä, ja vihdoin tähän konemaiseen toimeen väsyen, istui liikkumattomana silmät auki, mutta ilmeettöminä tuijottaen peiliin.
Dora ja Sant'Anna! Nämä kaksi nimeä liikkuivat lakkaamatta hänen päässään ja tuottivat hänelle tuskaa, jonka vaikutukset näkyivät hänen kasvojensa ilmeissä. Pitikö sen liiton sittenkin syntyä! Hän ei ollut sitä uskonut, hän koetti vieläkin olla sitä uskomatta. Ja tuhannetta kertaa palasi Ouchyn kohtaus hänen mieleensä. Muisti, jolla joskus saattaa olla niin ihmeellinen säilytysvoima, näytti hänelle jälleen Lelon hehkuvan ilmeen, ja kaikki hänen lemmen pyyntönsä vivahteet. Dora ei tietysti voinut aavistaa, että hänen sulhasensa oli ollut rakastunut häneen, Helenaan, tunkeutunut illalla hänen huoneeseensa niinkuin varas! Jos hän sen tietäisi, menisikö hän sittenkin Sant'Annan kanssa naimisiin? Ei, ehkä… Mutta, kukaties kuitenkin? Hän oli niin hurjasti rakastunut!… Mitä oli Sant'Anna Doralle sanonut Pamfilissa? Helena kuvitteli häntä kumartuneena nuorta tyttöä kohti, puhelemassa hänelle lämpöisellä äänellään, kiehimässä kiehtovalla katseellaan. Tämä kuvitelma tuotti hänelle niin suurta tuskaa, että hän nousi kävelemään sitä haihduttaakseen. Hän katseli itseään taas peilistä ja häntä puistatti; hän luuli sen tulevan vilusta ja soitti palvelijan luokseen käskien tehdä tulta. Kun tuli oli sytytetty, istui hän valkean ääreen ja sen heijastama lämpö synnytti jonkinlaista hyvinvointia, joka vaikutti mieleenkin tyynnyttävästi. Hän tunsi vointinsa paremmaksi ja hengitti vapaammin. Silloin kääntyi hänen ajatuksensa Jackiin. Hän näki entisen sulhasen istumassa vaununkolkassa, kädet taskussa, hattu silmillä, sielu kuohuksissa Doran uskottomuuden vuoksi, kohtalon voimat kuljettamassa häntä loitos lemmitystään, ja säälin valtaamana lausui Helena ääneen:
— Poikaparka!
Hän tunsi kiivasta katkeruutta rouva Vergaa kohtaan: tämä avioliitto oli hänen tekoansa; hän oli yllyttänyt Dorassa arvonimen janoa eikä laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta toimittaa hänet yhteen Sant'Annan kanssa, vaikka tiesi hyvin tytön olevan kihloissa ja aivan naimisiinmenossa. Se ei ollut arvokasta. »Sitä ei ole epäilemistäkään;» ajatteli hän, »Eurooppa turmelee amerikattaret.» Puuttui vain, että Jack luulisi hänen ottaneen osaa juoneen! Hän ryhtyi heti kirjoittamaan Jackille, sanoisi herra Ronald kuullessaan sisarentyttären purkaneen kihlauksensa? Varmaankaan hän ei soisi sitä Doralle anteeksi. Ja kuitenkin se oli juuri hänen, herra Ronaldin, syy: jos hän olisi tullut Roomaan, ei näin olisi käynyt!… Ajatus, että hänen miehensä niin itsepintaisesti pysyi Amerikassa, herätti eleille koko Helenan suuttumuksen häntä vastaan. Seitsemään kuukauteen ei Henrik nyt ollut hänelle kirjoittanut. Viisi kuukautta vielä, ja hänellä olisi oikeus vaatia eroa hylkäämisen nojalla…
Tämä ajatus, joka kosketti hänen sydämensä sisintä, nosti tumman punan hänen poskilleen. Erota, hänkö, Helena! Se olisi toki nurinkurista!… Hän naurahti hermostuneesti. Sitten käveli hän ikäänkuin tasapainoon päästäkseen pariin kolmeen kertaan edestakaisin huoneessaan, istuutui vihdoin valkean ääreen ja tarttui kynään kirjoittaakseen Jackille. Omituinen sielunilmiö oli, että myötätunnon sanat, joita hän Jackille kirjoitti, lohduttivat häntä, ikäänkuin ne olisivat olleet lausutut hänelle itselleen.
Helena oli siihen saakka aina herännyt hilpeällä mielellä, mutta avatessaan silmänsä seuraavana aamuna hän tunsi sitä lemmen haikeutta, joka moneen kuukauteen tämän jälkeen ei ollut häntä jättävä ja jonka vaikutuksen alaisena hänen sielunsa muovautui ja muuttui.
Ajatus, että kreivi Sant'Anna luultavastikin jo tänään saapuisi rouva Carrollilta pyytämään Doran kättä, häiritsi häntä hetken. Hän ei silloin tahtonut olla hotellissa ja ehkä tilaisuudessa läsnä. Kiiruhtaen pukeutumistaan meni hän erään amerikkalaisen ystävättärensä luo ja ehdotti tälle retkeä Frascatiin, mihin tämä heti suostuikin.
Kuten kaikki amerikattaret, oli rouva Ronaldkin tahdon lujuuteen luottava; olipa hänellä tähän sisäiseen voimaan miltei liioiteltu usko. Hänen tahtonsa ei ollut häntä vielä milloinkaan pettänyt vaikka hän usein siltä oli vaatinut miltei ihmeitä kuten esim. Ouchyn seikkailussa. Nyt vetosi hän siihen uudelleen, ja illalla palatessaan hotelliin hallitsi itseään täydellisesti. Lelo oli tullut: Helenan täytyi kuulla hänen käynnistään yksityiskohtainen kertomus; rouva Carroll oli italialaisen viehättävästä tavasta ihastunut eikä ollut lakata ylistelemästä. Kylmyys, jolla rouva Ronald ja neiti Beauchamp kuuntelivat kaikkea tätä, ei vaikuttanut Doraan; hänessä oli sellainen riemu, hän ei olisi välittänyt koko maailman paheksumisesta. Kun rouva Ronald nousi lähteäkseen huoneeseensa, ilmoitti Dora, että kreivillä oli aikomus huomenna kello kahden aikaan tulla häntä tervehtimään.
— Älkää olko hänelle kovin epäkohtelias, lisäsi hän; hän voisi luulla, että te ette soisi hänen menevän naimisiin. Miehet ovat niin omituisia.
Rouva Ronald kalpeni hiukan ja sanoi sitten avaten silmänsä selälleen ikäänkuin hämmästyksestä.
— Että en soisi hänen menevän naimisiin, minä! minkä vuoksi?
— Ah, nähkää, kun te olette keimailleet yhdessä. Hän liehitteli teitä… arvatenkin minua odottaessaan, sanoi neiti Carroll leikkisällä äänellä.
— Onko suuruus jo noussut teille päähän?
— Ei, ei, minun pääni on vielä mainiossa kunnossa.
— Ei siltä oikein tunnu! vastasi Helena kuivasti.
Doralla oli tavaton vaisto, läpitunkeva äly, niinkuin X-säde. Sanat, jotka ilmaisivat hänen ensi vaikutelmaansa, kantoivat usein sangen kauas ja tarkkaan. Äskeiset sattuivat kipeästi rouva Ronaldiin. Hyvä Jumala! entä jos kreivi kuvittelisi, että hän tuntisi katumusta!… Katumusta!… hän, se olisi liian hurjaa!… Totta kyllä tämä liitto oli hänelle vastenmielinen, suorastaan koski häneen, mutta yksinomaan senvuoksi, että se mursi Jackin elämän, senvuoksi, että neiti Carrollin uskottomuutta pidettäisiin New Yorkissa skandaalina ja että tämä skandaali loi varjoa hänenkin perheeseensä. Hän selittäisi sen herra Sant'Annalle, ja ellei tuo mies ole tuhma tai narri, täytyy hänen täysin käsittää nämä Helenan tunteet.
Niin hyvin sai Helena itsensä tähän tunnelmaan tuuditetuksi, että hän oli täysin kylmäverinen ja arvokas seuraavana päivänä, kun kreivi ilmoitettiin saapuneeksi.
— Minun onnitteluni! sanoi hän hiukan pilkallisella äänellä, mutta kättelyltään aivan luontevana.
Lelo joutui tästä vastaanotosta hiukan hämilleen. Dora oli kertonut hänelle, että rouva Ronald oli raivoissaan; hän toivoi nyt saavansa hänet lopultakin unohtamaan itsensä päästäkseen nauttimaan kostostansa. Hän tointui kuitenkin pian.
— Minä otan vastaan onnittelunne sitäkin suuremmalla ilolla, kun tiedän ne vilpittömiksi… kuten kaikki teissä!
Helenan silmät rävähtivät hiukan, hänen sieraimensa suurenivat ja hän kohotti päätään.
— Minä onnittelen teitä vilpittömästi, sanoi hän kun naitte amerikattaren. Se on kenties vaateliasta minun puoleltani, mutta minä luulen, että me olemme uskollisia, ymmärtäviä, että meillä sanalla sanoen on erinäisiä arvokkaita ominaisuuksia.
— Teillä on niitä paljon… ja kaikkein parhaita. Minä puolestani katson itseni sangen onnelliseksi voittaessani neiti Carrollin sydämen. Onko totta, että te ette hyväksy hänen vaaliansa?
Rouva Ronaldin katse ei värähtänyt tästä mutkattomasta kysymyksestä.
— Ei, hänen vaaliansa minä en paheksu, uskokaa se; ainoastaan hänen lupauksensa rikkomista. Amerikassa pidetään sitä melkein yhtä pahana kuin avioeroa. Minä olen tuntenut herra Ascottin koko elämäni ja, sanon sen teille suoraan, minä asetun hänen puolelleen. Hän ei ole ansainnut sitä kohtelua, mikä on tullut hänen osakseen. Hän on sydämeltään mitä uskollisin, mitä kunnollisin! — lisäsi Helena toivoen, että nämä sanat eivät kreiviä miellyttäisi.
— Minä uskon sen, vastasi kreivi tyynesti, mutta täydellisillä miehillä ei naisten suhteen aina ole täydellisintä menestystä! Kaikista ominaisuuksistaan huolimatta ei herra Ascottin ilmeisesti ollut onnistunut herättää neiti Carrollissa rakkautta. Neiti Carroll luuli häntä rakastavansa, mutta ajoissa on huomannut erehdyksensä.
— Se on mahdollista, mutta tämä hairahdus silti molemmille ikävä.
Mieheni ei milloinkaan tule antamaan sitä Doralle anteeksi.
— Niin. Dorahan on herra Ronaldin sisarentytär?
— Hänen sisarpuolensa tytär ainoastaan.
Sant'Anna purskahti nauramaan.
— Mutta sittenhän minä tulen olemaan teidän nepaanne? Ei, se on liian hassua! Elämä on joskus omituista!
— Minun nepaani! toisti Helena koomillisesti kauhistuneena.
Mutta räikeätä todellisuutta ajatellen hän hiukan kalpeni.
— Se on totta, minä en ollut sitä ajatellut. Minä olen aina pitänyt Doraa nuorempana sisarena, eikä hän milloinkaan ole sanonut minua »tädiksi»… Eikä hän oikeastaan olekaan minulle kuin käly-puolen tytär.
— No, sitten minä tulen olemaan vain nepaapuoli, mutta hyvä niinkin!… Joka semmoista minulle olisi sanonut silloin, kun näin teidät ensi kerran… Rivoli-kadun pylväistön alla… muistatteko? — sanoi kreivi luoden Helenaan kavalankiehtovan katseen. — Minä luulin seuraavani teitä ja te hyvänä haltiattarena saattelittekin minua avioon… josta silloin luulin olevani niin kaukana!
— Ja johon, sivumennen sanoen, teillä näytti olevan vähän kutsumusta! — vastasi Helena niin itseään hilliten, että kykeni leikkiä laskemaan.
— Tosiaan!… mutta kutsumus tulee, kun tapaa naisen, jonka kohtalo on määrännyt… Minun avioni on tosiaankin alkanut kuin todellinen romaani.
— Toivotaan, että se jatkuu ja päättyy samalla tavalla. Hyväksyykö teidän perheenne sen?
— Minun perheeni ei hyväksy mitään, mitä minä teen, vastasi Lelo, jonka sydäntä vielä kaiveli vähää ennen kamppailtu perhekohtaus. — Minä olen toista aikakautta.
— Niin, te olette amerikatarten aikakautta, te! sanoi rouva Ronald hieman ivallisella äänellä.
— Juuri niin!… Ja siitä voin onnitella itseäni. Minä tarvitsen vaimon, joka puhaltaa minuun uutta henkeä.
— Oh! Siitä kyllä Dora huolehtii! Häntä pidetään New Yorkissakin hyvin uudenaikaisena.
— Rooman ilmanala tulee vaikuttamaan häneen, kuten se on vaikuttanut kaikkiin teikäläisiin. Se piiri, jossa hän tulee liikkumaan, vaikuttaa häneen paljon, saattamatta häntä kuitenkaan, toivoakseni menettämään omaperäisyyttään ja hilpeyttään. Minä olen varma, etten milloinkaan hänen seurassaan ikävysty.
— Niinkö, että te voitte aina hätätilassa puhua hevosista? sanoi Helena hienolla ylenkatseen vivahduksella.
— Onhan se aina jotakin, kun jokin maku jopa jokin intohimo on yhteinen!… No niin, te ette siis tosiaankaan ole minulle tästä nyrpeä? kysyi Lelo säälimättömästi tarkastaen Helenan kasvoja.
— Teillekö? En ensinkään! — vastasi hän uljaasti vastaten katseeseen. — Te ette olisi kosiellut Doraa, ellei hän olisi teitä siihen oikeuttanut. Minä koetan aina olla oikeudenmukainen.
— Koettakaa myöskin olla laupias, neiti Carroll toivoo teidän lepyttävän hänen enonsa.
— Siinä hän pettyy: minä en siihen puutu, velvollisuudesta herra Ascottia kohtaan. Aika asettaa kyllä kaikki, ilman että minä siihen sekaannun. Minulla ei ole muuta tehtävää kuin vain toivottaa teille paljon onnea.
— Ja paljon lapsia!
Helena punastui hiusrajaan saakka.
— Oh, suokaa anteeksi. Minä unohdin, että niistä asioista ei puhuta amerikattarelle.
— Ehkei kyllä! vastasi Helena kylmästi.
Tällä hetkellä tuli Giovanni ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiita.
Kreivi nousi, ja rouva Ronald teki samoin.
— Minä en pidätä teitä, sanoi hän, kun iltapäiväni on kovin jaoitettu… Näkemiin.
Sant'Anna tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä keveästi, tuntematta huultensa alla vähintäkään värähdystä.
»Tuo rouva on raivoissaan, minä olen siitä varma, ajatteli hän astuessaan alas hotellin portaita; mutta sitä ei piru vie voisi aavistaa!…»
Ja hetken kuluttua lisäsi hän ivallisena ja harmissaan:
»Tuollaista nyt siis on järkivaltaisuus!»