XX.
Rooman ylhäisö ei vastaanottanut sanomaa kreivi Sant'Annan kihlauksesta neiti Carrollin kanssa paheksumatta. Mustan ylhäisön piirissä moitittiin sitä ääneen ja ankarasti, valkoisen keskuudessa herätti se paljon kateutta ja mustasukkaisuutta. Italialais-amerikkalainen kerho sitävastoin oli ilmeisesti iloissaan voidessaan liittää uuden, suuren nimen kultaiseen kirjaansa.
Kreivitär Sant' Annaan teki ilmoitus Lelon kihlauksesta vaikutuksen, joka syvästi järkytti hänen mieltään. Hänen poikansa naimisiin muukalaisen, vieläpä protestanttista uskoa olevan kanssa, hänen poikansa, hänen, syntyperäisen Salvonin, jonka veljestä, kardinaalista, yleisesti odotettiin Leo XIII:n seuraajaa!…
Donna Teresa oli ollut sangen kaunis, palavasti kosieltu. Uskonto ja ankaran ja ylhäisen suvun ylpeys oli suojellut häntä kiusauksilta, joihin italiatar niin helposti lankeaa, mutta jotka eivät jätä merkkiä hänen elämäänsä. Hän vanheni niinkuin muinoin Rooman ylhäisön naisten oli tapa vanheta; hän supisti suuresti elämäänsä. Tyttärensä naimisiinmenon jälkeen oli hän pienentänyt talouttaan ja siirtynyt palatsinsa toiseen kerrokseen. Hän ei enää käynyt seurapiireissä, mutta otti vielä itse vastaan joka päivä kello viiden jälkeen eikä hänen salinsa ollut koskaan tyhjä. Näköjään huomaamatta oli hänellä suuri vaikutusvalta. Vuodet olivat vieriessään vähitellen vähentäneet ihailijain joukkoa, joka oli ollut hänen nuoruutensa ylpeytenä, mutta hänellä oli vielä kuusikymmenvuotiaana nojatuolinsa ympärillä kerho hartaita ystäviä. Tämän viimeisen taipaleen tovereita oli m.m. markiisi Boni, hänkin jo menevän polven väkeä. Hän oli kreivitärtä kohtaan tuntenut sitä platoonista rakkautta, joka nyttemmin on yhä harvinaisempaa ja jota tuskin lainkaan enää tapaa muualla kuin Italiassa. Markiisi oli rakastanut häntä lapsena, nuorena tyttönä ja vaimona, oli elänyt hänen kauneutensa säteilyssä, suojellut häntä ritarillisen hartaasti, palvellut väsymättömän alttiisti ja luonteensa arvolla vaientanut parjauksen ja ilkimielisyyden. Jo noin viidentoista vuoden aikana oli hän syönyt kreivittären luona päivällistä ja ottanut sen jälkeen osaa korttipeliin. Lähtiessään suuteli hän kreivittären kättä, ja tämä lausui muuttumattomasti:
— Buona sera, marchese, domani alle sette (hyvää yötä, markiisi, huomenna kello seitsemän).
Ja seuraavana päivänä oli hän taas täsmälleen paikalla, nuhteettomasti seurapuvussa, ja tulisi arvatenkin olemaan joka päivä kunnes vihdoin kuolema vapauttaisi hänet tästä ritarillisesta palveluksesta.
Kreivitär Sant'Annan lähimpään piiriin kuului vielä don Salvatore — ankara jesuiitta, hänen henkinen neuvonantajansa — monsignor Capella, hienon maailman pappismies — tohtori Masso, joka tieteellisesti tutki roomalaista kuumetta, mutta oli taitavampi arkeologiassa kuin lääketieteessä, ja vihdoin välttämätön avvocato (asianajaja), jonka kohtaa kaikissa ylhäisön perheissä, missä hän on, ellei aivan tasa-arvoisena, niin kuitenkin uskottuna ja tuttavana. Asianajaja liittyy johonkin perheeseen, ottaa haltuunsa sen asiat, työskentelee sen hyväksi ja on arvokkaana apuna näille ihmisille, joiden täydellinen tietämättömyys nykyaikaisesta elämästä muuten tekisi heidät aivan avuttomiksi. Hän tekee tämän useinkin mitättömästä korvauksesta, vain kiintymyksestä palvelemaansa perheeseen. Italia on ehkä ainoa maa maailmassa, missä afäärimiehen toiminnan määrää tämänlaatuinen tunne.
Nämä uskolliset (fedeloni) muodostivat jonkinlaatuisen kreivitär Sant'Annan hovin. Vaikka he kuuluivat klerikaliseen puolueeseen, oli heillä suhteita valkoisissa piireissä ja he tiesivät kaikki, niitä missäkin sanottiin ja tehtiin. He olivat Donna Teresalle jonkinlaisena elävänä tietokirjana: kaikki kilpailivat keskenään hänen toiveittensa täyttämisessä. Huolimatta nykyoloista uskoi hän vielä, että paavi ennemmin tai myöhemmin saisi Rooman jälleen valtaansa. Millä tavoin, sitä hän ei ajatellut, mutta mikään ihme ei hänestä tuntunut mahdottomalta. Hän toivoi varsinkin voivansa toimittaa poikansa edulliseen asemaan mieleisensä avioliiton avulla: ja hän oli ajatellut erästä kuusitoistavuotiasta vielä luostarissa olevaa ruhtinatarta. Hänen toivomuksestaan oli kardinaali tunnustellut maaperää ja saanut tietää, että siltä taholta ei ollut mitään estettä olemassa. Näissä oloissa saapui neiti Carroll Roomaan. Donna Teresa sai heti tietää poikansa ahkeran seurustelun nuoren amerikattaren kanssa, mutta ei siitä huolestunut, hän kun ei saattanut kuvitella mahdolliseksikaan sitä, mikä todella oli tapahtuva. Amerikattaret olivat aina herättäneet hänessä vaistomaista vastenmielisyyttä; monta kertaa oli hän selittänyt, ettei Lelo ainakaan hänen suostumuksellaan menisi naimisiin kenenkään amerikattaren kanssa. Niinpä saattaa helposti kuvitella hänen surunsa, nöyryytyksensä, kun Lelo tuli hänelle ilmoittamaan kosineensa neiti Carrollia ja saaneensa tämän suostumuksen. Ensimäistä kertaa oli hän ääneen napissut Kaitselmusta vastaan, joka saattoi hänen toiveensa näin julmasti pettää. Hän kohteli poikaansa tavattoman ankarasti, kieltäytyi kauan häntä kuulemasta ja nuhteli häntä mitä kiihkeimmästi. Hän olisi ehkä saanut hänet kääntymään, ellei Lelo olisi voinut vedota siihen, että asia jo oli tapahtunut tosiasia.
Doran myötäjäisten suuruus ei ollut vaikuttamatta kreivittären ystäviin ja lieventämättä heidän suuttumustaan. Asianajaja Orlandi puhui nykyaikaisen elämän suurista kustannuksista ja vakaumuksestaan, ettei Lelo voisi tulla onnelliseksi ilman suurta omaisuutta. Markiisi Boni alkoi varovasti puhella, että amerikattarilla oli omaisuutta, että he olivat uskollisia ja erinomaisia puolisoita. Don Salvatore ja monsignor Capella arvelivat, että Sant'Anna voisi neiti Carrollin miljoonilla saada aikaan paljon hyvää. Kardinaali Salvoni rauhoitti itseään toivolla, että nuori tyttö kenties kääntyisi katolin-uskoon, ja myöhemmin uuden uskonsa innolla saisi puolisonsa palautetuksi jälleen Vatikaanin helmaan. Donna Teresaa hämmästytti ja loukkasi se keveys, millä hänen uskollisensa, ja varsinkin hänen veljensä, näyttivät mukautuvan tähän avioliittoon. Kaikki hänen ympärillään näytti menevän nurin, periaatteet, vakaumukset, uskonto. Mikään ei olisi voinut voittaa hänen vastarintaansa paitsi poikansa menettämisen pelko. Lelo oli hänen ylpeytensä, hänen elävä ilonsa, hän ei saattanut jättää häntä yksinomaan tuon ventovieraan naisen haltuun. Ainoastaan senvuoksi hän taipui ja antoi anteeksi. Kaksi kuukautta oli reumatismi pitänyt häntä kahleissaan. Hän oli salassa hyvillään, ettei senvuoksi saattanut tehdä tavan vaatimaa käyntiä rouva Carrollin luona, mutta hän suostui vastaanottamaan hänet ja hänen tyttärensä ja kohtauspäivä määrättiin.
Lapsenrakkaus on italialaisessa sangen voimakas; kun poika saattaa kaikissa suhteissa kunnioittaa äitiänsä, tietää hänet nuhteettomaksi, muuttuu hänen rakkautensa jonkinlaiseksi hartaudeksi. Lelo oli sangen ylpeä äidistään. Hän ihaili hänen vanhan naisen kauneuttaan, hänen arvokkuuttaan, jopa hänen suvaitsemattomuuttaankin. Hän asui äitinsä luona. Vaikka hän tavallisesti söi päivällisen kaupungilla ja vietti iltansa vieraissa, kävi hän kuitenkin joka päivä noutamassa äitinsä siunauksen Toivotettuaan hyvää yötä kumarsi hän otsansa äitinsä puoleen; tämä kosketti sitä peukalollaan tehden ristinmerkin ja lausuen uskovaisen innolla: »Dio ti benedica, figlio mio — Jumala siunatkoon sinua, poikani.» Sitten ojensi hän valtiatarkätensä poikansa huulia kohti tämän suudeltavaksi. Tämä oli heidän parhaiden tunteidensa vaihtamista. Ja tämä äidinsiunaus lankesi kuin kaste Lelon useinkin levottomaan sydämeen, rauhoitti hänen hermostuneisuuttaan, herätti hänessä onnen ja menestyksen toivoa.
Kun Sant'Anna oli saanut äitinsä suostumuksen avioonsa amerikattaren kanssa, hämmästyi hän, että hänellä oli ollut rohkeutta niin puoliväkisin vaatia tämän kättä kuin hän oli tehnyt. Hän ymmärsi, että hänen äitinsä ja hänen tulevan vaimonsa välillä ei voisi tulla olemaan keskinäistä mieltymystä eikä ymmärtämystä. Tämä varmuus vähensi hänen tyytyväisyyttään. Hän oli usein puhunut omaisistaan morsiamelleen, koettanut tehdä heidän luonteitaan ja aatteitaan hänelle ymmärrettäviksi, mutta oli pian huomannut, että eräänlaatuisten asiain käsite meni aivan ulkopuolelle Doran tajuamismahdollisuuksien. Hän nauroi ajatusta, että Dora tulisi olemaan kardinaalin, ehkäpä paavin sisarentytär! Se näytti hänestä auttamattoman hassunkuriselta. Tämän selkeän, toimeliaan ja loistavan, niin erilaista ainesta olevan anglosaksilaisen katsomuskannan rinnalla havaitsi Lelo, joka kuitenkaan ei ollut ajattelija, äkkiä mikä on latinalaista henkeä. Hänelle valkeni sen syvyys ja korkeus ja häntä hämmästytti hiukan, että hänellä oli niin toisenlainen tuntemistapa kuin hänen tulevalla elämänkumppanillaan.
Rouva Verga oli valmistanut neiti Carrollia siihen, että Sant' Annat eivät suosineet amerikattaria ja että hänen tuli varustautua verrattain kylmään vastaanottoon. Nuori tyttö oli kohauttanut olkapäitään. Tietoisuus sangen suuren omaisuuden omistamisesta lisäsi tuntuvasti hänen luontaista varmuuttaan. Kykenemättömänä ymmärtämään rodun ja uskonnon erilaisuuden aiheuttamaa vihamielisyyttä kuvitteli hän, että se seikka, että hän oli rikas perijätär, riitti takaamaan hänelle sydämellisen vastaanoton, eikä aavistanutkaan, mitä voimia oli täytynyt panna liikkeelle ennenkuin Donna Teresa oli suostunut hänet vastaanottamaan. Hän ajatteli ainoastaan, minkälaisessa puvussa hän menisi tälle esittelyvierailulle. Monien kokeilujen jälkeen peilinsä edessä valitsi hän loistavan harmaan soopelinnahalla koristetun puvun ja sen mukaan sovelletun poimuhatun. Kun Lelo määräpäivänä tuli häntä noutamaan äitinsä luo, oli Dora hänen mielestään näin puettuna kyllä hieno ja elegantti, mutta hirveän uudenaikainen. Rouva Carroll mustassa hyväkuosisessa puvussaan oli täysin asianmukainen ja teki siinä varsin suotuisan vaikutuksen.
Sant'Annan palatsi, rakenteensa kauneudesta ja puhtaudesta kuuluisa, täyttää koko sivun yhdestä noita melkein unhoon jääneitä Rooman pieniä aukeita, jotka säilyttävät menneisyyden leimaa. Dora tunsi sen hyvin; hän oli koettanut oppia sitä ihailemaan, mutta se tuntui hänestä kauhean synkeältä ja tympäisevältä.
Astuessaan tämän talon kynnyksen yli tunsi nuori amerikatar äkillistä valon ja lämmön puutetta: häntä hiukan puistatti, hänen lörpöttelynsä lakkasi, ja mikäli hän eteni laajassa eteisessä, sikäli alkoi hänen sydämensä tykyttää kiivaammin. Lelokin puolestaan oli ilmeisesti hermostunut. Hän tunsi, että paljon tulisi riippumaan tästä ensimäisestä kohtauksesta. Hän ei ollut tahtonut ruveta vähentämään morsiamensa vaikutusta suositteluillaan; hän piti parhaana, että Dora esiintyi sellaisena kuin oli: hänen luontevuutensa ja omaperäisyytensä voisivat ehkä miellyttää. Hän oli huolissaan vain Doran parantumattomasta suorasukaisuudesta ja usein liian vilkkaista nokkeluuksista.
Oven avasi hyvin asianmukaisesti puettu miespalvelija; kreivi ilmoitti hänelle rouva ja neiti Carrollin nimet. Palvelijan jäljessä kulkivat molemmat amerikattaret avaran etuhuoneen läpi, jossa oli korkeaselkäisiä penkkejä, seinien verhona vanhoja kirjokankaita ja runsaspoimuisen baldakiinin alla Sant' Annain vaakuna, sitten kolmen peräkkäisen salin läpi, joissa sohvat, nojatuolit ja jakkarat olivat sijoitetut pitkin kirjopeitteisiä, tauluilla ja suurilla kullanväristen pylväiden välissä olevilla peileillä koristettuja seiniä. Kaikki nämä vanhat esineet, tämä runsas, alaston ja kylmä, ankara sisustus enensivät Doran ahdistusta. Saapuessaan suuren, vihreän empiretyylisen salin kynnykselle kuuli hän ilmoitettavan nimensä ja oli kreivitär Sant'Annan, herttuatar Avellinan, hänen tyttärensä, ja kardinaali Salvonin edessä. Silloin syntyi näiden niin erilaista alkuperää olevien, toisilleen tuntemattomien olentojen välillä, joiden kohtalot Salliman oikku oli kietonut yhteen, jonkinlaista liikutusta, näkymätöntä ainesten kulkua, tuota ensi silmäysten nopeaa vaihtoa, jonka vaikutus usein jää haihtumattomaksi.
Kreivitär Sant'Anna, pitkässä villakangaspuvussa, olkapäillä suuri pitsikauluri, oli ylhäisen ja hienon näköinen, roomalaiset kasvot vielä runsaiden, keveästi käherrettyjen harmaiden hiusten puitteissa; kulmakarvojen käskevät piirteet lisäsivät sangen vilkkaiden, mustien silmien ilmettä ja ankara suu teki kasvot jäykän liikkumattomiksi. Tuossa oli pää, jota huolet eivät olleet saaneet kumartumaan, kasvot, joita ikä ei ollut lauhentanut, ja koko hänen olennossaan oli järkähtämätöntä suvaitsemattomuutta. Hänen veljensä, kardinaali Salvoni, oli ylhäisen papin perikuva. Hänen korkea, kaareva otsansa oli merkki harvinaisista kyvyistä. Hänen silmänsä olivat usein alasluotuina ja katsahtivat ylös nopein, läpitunkevin ilmein, hänen huulensa olivat ikäänkuin vartavasten suljetut, säilyttämään kaikki Kirkon salaisuudet, hänen leukansa oli kulmikas, koko olento näytti ilmaisevan älyä ja keskitettyä voimaa.
Herttuatar Avellina — Donna Pia — oli mustan puolueen kaunotar. Häntä oli verrattu kaikkiin madonniin. Hänellä oli niiden säännölliset ja puhtaat piirteet, mutta siihen pysähtyikin yhtäläisyys. Hänen kasvojensa ilme osoitti tietoista ja aistillista keimailua, jota uskonnollinen temperamentti lauhdutti.
Dora ei tarvinnut montakaan silmäystä ennenkuin hänellä oli näiden kolmen Sant'Annan tunnusomaiset piirteet selvillä. Hän tunsi voimakkaasti olevansa useiden mustien silmäparien tulen alaisena ja se tuotti hänelle sanomatonta ahdistusta.
Donna Teresa viittasi molempia amerikattaria istumaan ja kääntyen rouva Carrollin puoleen ranskaksi pyysi anteeksi, ettei voinut tulla käymään hänen luonaan.
— Minä kiitän teitä, rouva — lisäsi hän juhlallisen muodollisesti — että olette antanut suostumuksenne poikani pyyntöön. Toivon lapsiemme tulevan onnellisiksi.
— Niin minäkin toivon; heillä on siihen kaikki edellytykset.
— Teille on varmaankin ollut suuri uhraus antaa tyttärenne muukalaiselle?
Tämä viittasi tietenkin uhrauksen molemminpuolisuuteen.
— Uhrausko? Oh, älkää sitä uskoko, rouva! — lausui vilkkaasti neiti Carroll tullakseen äitinsä avuksi, joka oli hermostuneen arka ranskaa puhumaan. — Äiti havaitsi melkein yhtä pian kuin minä Lelon ominaisuudet — lisäsi hän luoden sulhaseensa pahanelkisen katseen. — Hän on varma, että Lelosta tulee mallikelpoinen aviomies. Ja se hänelle riittää.
Kuullessaan poikansa kotonimeä käyteltävän näin tuttavallisesti tunsi kreivitär sydäntään vihlaisevan; suuttumus ja kopeus levittivät hänen sieraimiansa:
— Ja uskotteko te, neiti, voivanne mukautua meidän elämäämme ja tapoihimme? kysyi herttuatar Avellina.
— Täydellisesti. Yhtä hyvin kuin ruhtinatar Branca, markiisitar Terrani… Ennen, en kiellä sitä, minua Rooma pöyristytti, mutta nyt se on hilpeä, eloisa, täysin kansainvälinen.
Kamalampaa lausetta ei olisi voinut ajatella: Lelo loi hämillään katseensa alas.
— Se on totta, se on kansainvälinen — sanoi Donna Teresa — jopa siinä määrin, että vain muukalaiset tuntevat sen kotoiseksi. Se muuttuu yhä arkipäiväisemmäksi.
— Arkipäiväisemmäksi! huudahti Dora. Oh! sitä se ei milloinkaan tule olemaan! Nähkää, se ei ole suuri ja tuntuu kuitenkin äärettömältä.
Mieltymyksen välähdys valaisi kardinaalin kasvoja. Hän katsoi nuorta amerikatarta hyväntahtoisin ilmein:
— Siinä olette oikeassa, neiti, ja Pyhä Pietari ja Vatikaani tekevät sen äärettömäksi.
— Ja myöskin Colosseum, Forum, Caesarien palatsi — vastasi neiti Carroll sillä rohkeapuheisuudeila, jota ei mikään häirinnyt. — Vain muutama päivä sitten tulin huomaamaan, että mitat eivät aina määrää suuruutta. Esimerkiksi tuon suhteiltaan, piirteiltään niin erinomaisen Vestan temppelin rinnalla tuntuvat meidän viisikolmattakerroksiset rakennuksemme tavattoman pieniltä.
Donna Pia katsoi ällistyneenä nuorta tyttöä, jolla oli mielipiteitä ihmisistä ja asioista ja joka lausui ne niin selkeästi.
— Oletteko samoillut läpi koko Rooman? kysyi kardinaali.
— Melkein kyllä, ja samalla minä olen näyttänyt sitä Lelolle, joka ei sitä laisinkaan tuntenut. Minä pakotin hänet lukemaan sivumääriä Baedekeristä. Kun hän ei siitä kimmastunut, aloin uskoa hänen tunteensa vilpittömyyteen.
— Siinä ette erehtynyt — vastasi kreivi hymyillen; — sitä en vielä ennen ollut tehnyt kenenkään vuoksi!
— Sant' Anna tutkimassa Baedekeriä amerikattaren seurassa, se on ajan merkki! sanoi herttuatar Avellina halveksumisen ja katkeruuden vivahtein.
— Se on totta, vastasi Dora tyynesti. Kaikki on Kaitselmuksen järjestämää.
— Sitä on mahdotonta epäillä, sanoi kardinaali.
— Minä aavistin sitä epämääräisesti, mutta nyt olen siitä varma. Ajatelkaa itse! Minä olen tullut Eurooppaan huvittelemaan: minä tapaan herra Sant'Annan ja joudun ainiaaksi tälle puolen Valtameren. Minä hieron yhä vielä silmiäni ihmetellen eikö se ole unta.
— Minä olen kuullut sanottavan, että Amerikka on naisten paratiisi, sanoi herttuatar Avellina; minua hämmästyttää, että te kaikki jätätte sen niin helposti.
— Se on epäilemättä meidän kiirastulemme!… Ja sitten me pidämme itseämme jossakin määrin koko maailman kansalaisina. Kun on viettänyt lapsuutensa Amerikassa ja joutuu naimisiin Eurooppaan, on melkein kuin syntyisi uuden kerran. Minä tulen tekemään paljon uusia kokemuksia ja oppimaan uuden kielen… se on sangen jännittävää… — Niinpä olisi esimerkiksi ollut vahinko, jos en olisi saanut tuntea ihanan ketunjahdin nautintoa ja tunnelmia Campagnalla. Kun sadastaviidestäkymmenestä saapuu komeasti toisena tai ensimäisenä, niin se on jotakin! Riemuvoitto!
Donna Pian huulilla värähti hieman leikkisä hymy. Tämän uuden tyttötyypin näkeminen piti kreivitär Sant'Annan mykkänä hämmästyksestä.
— Teillä on jo kauniita katolisia kirkkoja New Yorkissa, sanoi kardinaali.
— On, St. Patrickin katedraali, St. Leon kirkko… Ylhäisö menee St.
Patrickiin pääsiäispäivänä kuulemaan suurenmoista musiikkia. Kaikki New
Yorkiin poikkeavat suuret taiteilijat ovat laulaneet siellä.
— Miellyttääkö katolinen kirkonmeno teitä?
— Se on minusta sangen kaunis, sangen runollinen. Meidän episkopaalisen kirkkomme menot muistuttavat sitä suuresti. Meilläkin on vahakynttilät, suitsutukset ja moninaiset menot. Luulenpa, että itse uskontokin on jokseenkin samaa.
Jokainen näistä sanoista osoitti, mikä suunnaton henkinen ero oli olemassa nuoren amerikattaren ja hänen sulhasensa omaisten välillä. Lelo loi katseensa uudelleen maahan ikäänkuin häpeissään.
Donna Teresan huulille ilmestyi halveksuva ilme
— Samaako, episkopaalinen kirkko! sanoi hän. Oh, ei, neiti! Katolisuuden ja muiden uskontojen välillä on se kuilu, joka erottaa totuuden erehdyksestä.
— Niin tietenkin! Mutta se mikä yhdelle on erehdystä, ei ole sitä toiselle. Minä oletan, että uskontojen erilaisuus on yhtä välttämätön kuin ihmisten ja asiain erilaisuus.
Kuullessaan tällaisia kysymyksiä noin vain ratkaistavan, aukaisi kardinaali suuret, mustat silmänsä selkoselälleen katsoen nuorta tyttöä kuin kummitusta. Mutta tämä näytti niin tietämättömältä siitä kamalasta kerettiläisyydestä, jota hän oli tällä ilmaissut, että kardinaali katsoi turhaksi selittää hänelle yhteisen uskonnon tarpeellisuutta.
Rouva Carroll tunsi ensimäisen vierailun jo kestäneen kyllin kauan ja nousi.
— Heti kun terveyteni sallii minun lähteä ulos, on minulla oleva ilo tulla teitä tervehtimään — lausui kreivitär kohteliaasti. — Näinä päivinä on meillä perhepäivälliset, jolloin saamme tilaisuuden lähemmin tutustua. Ellei vanhan vaimon seura pelästytä teitä, neiti, lisäsi hän kääntyen Doran puoleen, voitte tavata minut joka päivä kello viiden jälkeen.
— Minä toivotan, tyttäreni… figlia mia… sanoi kardinaali, Jumalan siunausta aviollenne. En lakkaa sitä häneltä rukoilemasta.
Ja ikäänkuin olisi tahtonut ottaa sisarensa tulevan miniän sielun haltuunsa, teki kardinaali hänen otsalleen ristinmerkin.
Kreivi saattoi, vihdoinkin helpotuksesta huoaten, molemmat amerikattaret vaunuihin. Heti kun hän oli kahden äitinsä kanssa, huudahti Dora:
— Niitä mustia silmiä! Lelo väittää, että hänen sisarellaan on sinervät silmät; minusta ne olivat sysimustat!… Minä soisin, että ne muuttuisivat sinisiksi, vihreiksi, punaisiksi, miksi hyvänsä, kun vain Sant'Annan linnassa olisi mustia silmiä vähemmän Rouva Carroll ei saattanut olla nauramatta.
— Sinä et näytä erikoisen ihastuneelta uusiin sukulaisiisi.
— He ovat hirvittäviä, mutta enhän menekään naimisiin heidän kanssaan.
— Et… mutta minä pelkään heidän olevan vakavana esteenä sinun onnellesi. He eivät milloinkaan tule sinua ymmärtämään. He ovat toista aikakautta kuin me… Minä sain vaikutelman, että tämä avioliitto on tuhmuus. Mieti, vielä on aikaa.
— Ei, äiti, ei ole enää aikaa, sillä minä rakastan Leloa — sanoi Dora saaden äkillisen sulon. — En voisi tulla onnelliseksi ilman häntä. Kreivitär ja Donna Pia inhoavat minua, se on varma; mutta minä luulen valloittaneeni kardinaalin. Minä tulen huolellisesti vaalimaan hänen suopeuttaan. Hän miellyttää minua, tuleva appieno. Hän on suurenmoisen näköinen. Tuo punainen kalotti, joka luo kuin valokehän hänen päänsä ympärille, on vaikuttava; se on kai vertauskuva. Hänen ristinmerkkinsä liikutti minua oudosti, harson läpikin. Jos hänestä tulee paavi, menen minä katolin-uskoon.
— Jumala varjelkoon! — huudahti rouva Carroll kauhistuneena. — Se vielä puuttuisi!
Saatettuaan morsiamensa vaunuihin palasi Lelo äitinsä luo saadakseen kuulla käynnin vaikutelmat, jotka eivät saattaneet olla suotuisia.
— No minkä vaikutuksen hän teki, äiti kulta? kysyi hän saliin saavuttuaan.
— Sinä sanot tätä henkilöä nuoreksi tytöksi? sanoi Donna Teresa.
— No, ei hän ainakaan ole leski, minun tietääkseni, vastasi Sant'Anna hermostuneesti naurahtaen.
— Hän voisi sitä olla, kun on tuollainen itsevarmuus… Minä vain en käsitä, mikä hänessä sinua on ihastuttanut. Hän on ruma.
— Ruma! vaikka sellaiset silmät ja hiukset! No, mutta se on puolueellista.
— Minusta hän ei ole epämiellyttävä, tämä amerikatar, sanoi kardinaali. Hän on ehkä hieman oudon suora, mutta se sallii nähdä hänen sielunsa pohjaan. Hän on mielenkiintoinen.
— Se nainen vain ei koskaan tule katoliseksi!… sanoi herttuatar
Avellina.
— Vähät siitä! vastasi rutosti Lelo, — neiti Carrollilla on kaikki ominaisuudet, jotka tekevät elämän miellyttäväksi: hän on hilpeä, omaperäinen, hänellä on erinomainen luonne; ja hän on rehellinen kuin päivä. Minä en ole milloinkaan havainnut hänen poikkeavan totuudesta, en pienimmässäkään asiassa. Tunnetteko monta nuorta tyttöä, josta voisitte sanoa samaa?
— Toivokaamme maamme vuoksi, ettei amerikattarilla ole vilpittömyyden yksinoikeutta! vastasi Donna Pia kuivasti.
Sant'Anna istuutui äitiään vastapäätä ja tarttui hänen käsiinsä:
— No, äiti kulta, sanoi hän, poista tuo happamuuden ilme.
— Minulla oli sinuun nähden niin toisenmoinen unelma.
— Niin, minä tiedän, te olitte suunnitellut aviota jonka oli määrä palauttaa minut, kädet ja jalat sidottuina, teidän puolueeseenne. Älkää sitä pahoitelko: juuri siitä syystä en milloinkaan olisi siihen suostunut. Kaikki te, niin monta kuin teitä on, näytätte minusta ihmisiltä, jotka kulkevat pää taaksepäin käännettynä, jotta ette näkisi eteenne. Mutta silmät on annettu eteenpäin katsomista varten.
— Ja ylöspäin! sanoi kardinaali.
— Ja ylöspäin, olkoon. Teidän pitäisi nähdä, että Kirkko on lopullisesti työnnetty toiselle tolalle ja että sen, tahtoi tai ei, täytyy kulkea sitä tietä. Minä muistan erään lapsuudenkohtauksen, joka ei koskaan mene mielestäni. Italialaisten saapuessa olin palvelusväen kanssa pesutuvassa. Siellä oli koolla kaikki naisväki kuin pelästyneet lampaat, odottaen ja kauhistuen sitä mikä tuleman piti. Mary, irlantilainen hoitajattareni — ruskea teekannu kädessä — puheli keskellä huonetta huonoa italiaansa; hän vakuutti, että paavin viholliset eivät kuuna päivänä pääse Roomaan. »Ei ikinä, ei ikinä!» — huuteli hän ojentaen oikeaa kättään mahtipontisesti, — »Jumala ei sitä salli!» Ja Jumala salli sen kuitenkin. Juuri sillä hetkellä kuului voiton merkki-ammuntaa, italialaiset olivat tulleet. Kallis, ruskea teekannu putosi Maryn kädestä ja meni säpäleiksi. Ja Mary, sielun pohjaan saakka järkytettynä, lusahti istumaan tuolille, suuret kyyneleet valuivat pitkin poskia ja hän änkytti: »Jeesus! Onko se mahdollista. Sitten tämä on maailmanloppu!» Se oli vain erään valtakauden loppu… Silloin en tästä kohtauksesta paljoa ymmärtänyt — olin vain viisivuotias — mutta myöhemmin on se minun mielessäni tullut vertauskuvaksi. Ja monta kertaa sitä muistaessani olen verrannut maallisen vallan kohtaloa tuohon ruskeaan teekannuun, se on auttamattomasti murskaantunut.
Tämä kertomus näytti vaikuttavan kardinaalin mieleen; hänen kasvonsa saivat surullisen ilmeen.
— Paavi ja Kirkko eivät silti ole vähäisemmät, lisäsi Lelo, päinvastoin!… Se on viime aikoina, kävellessäni neiti Carrollin kanssa Vatikaanin ympärillä, monta kertaa johtunut mieleeni; hiljaisuudessaan ja yksinäisyydessään se on minusta näyttänyt pelättävämmältä kuin Quirinaali.
— Sinä teet meille liian suurta kunniaa, poikani! sanoi kardinaali happamalla ja ivallisella äänellä.
Jonkun intohimoisen tunteen vaikutuksesta löytää italialainen aina sanoja ja ajatuksia, jotka näyttävät pulppuavan hänelle itselleen tuntemattomasta lähteestä; kreivi oli puhunut vakaumuksella ja varmuudella, jommoinen hänessä oli perin harvinaista, onnistumatta kuitenkaan käännyttää kuulijoitaan. Huomatessaan äitinsä kasvot yhä kuin huolen ja pettymyksen masentamiksi suuteli hän hänen käsiänsä.
— Äiti kulta — sanoi hän sähköittäen häntä lapsenrakkautta säteilevillä silmillä — antakaa minulle anteeksi. Olkaa täysin jalomielinen.
— Sen sijaan, että saattaisin iloita sinun aviostasi, niinkuin olin toivonut, täytyy minun vain koettaa alistua. Se on kovaa.
— Et sinä milloinkaan olisi iloinnut minun aviostani, sanoi Lelo hymyillen; siksi rakastat sinä minua liian kateellisesti. Niinpä sinun pitäisi olla onnellinen nähdessäsi minun naivan amerikattaren. Muukalainen vie minusta vähemmän osan kuin italiatar olisi vienyt!
Nuoren miehen ihmeellinen vaisto oli tavannut ainoan todistelun, joka saattoi vaikuttaa Donna Teresaan. Kaikki kreivittären kasvojen lihakset lauhtuivat, hänen silmänsä kostuivat, hän katsoi poikaansa lempeä säteillen, ja sanoi sitten herttaisesti:
— Oh! ne lapset, ne lapset!… mikä tuska ja mikä riemu!
— Minä arvaan, sanoi Donna Pia terävällä äänellään, että minun on käytävä tervehtimässä näitä amerikattaria?
— Kyllä, ellet tahdo rikkoa välejäsi minun kanssani, vastasi Lelo.
— Hyvä on, minä käyn.