XXI.
»Hän oli raivoissaan!» oli kreivi Sant'Anna päätellyt lähtiessään rouva Ronaldin luota. Se, mitä Helena tunsi, oli paljoa raskaampaa ja surullisempaa kuin itserakkauden loukkaus. Kreivin lähdettyä jäi hän seisomaan alalleen puristaen nenäliinaansa ja hengittäen raskaasti saadakseen sydämensä kevenemään, mutta siinä onnistumatta.
Ja tämä kohtaelma oli vasta ensimäinen pysäkki sillä onnettoman rakkauden ristintiellä, jota niin monet naiset ennen häntä ovat kulkeneet. Hänen täytyi kärsiä kaikkien tuttaviensa onnittelut ja Doran kertomukset. Doralla oli niin luonteva tapa unohtaa kärsimänsä vääryydet, olla huomaamatta ihmisten tyytymättömyyttä, että häntä oli vaikea pitää loitolla. Hän oli siten pakottanut Helenan solmimaan jonkinlaisen välirauhan. Joka minuutti tuli hän Helenan huoneeseen kertomaan sulhasestaan, kapioistaan, tulevaisuuden-suunnitelmistaan. Rouva Ronald sulki epätoivoissaan korvansa, koetti ajatella muita asioita; mutta sanat tarttuivat siitä huolimatta hänen mieleensä ja palautuivat siihen taas hänen yksinollessaan, tuottaen uutta tuskaa. Jack Ascottin uudenaikaisen sormuksen sijasta oli neiti Carrollin sormessa Sant' Annain kihlasormus, jonka koristuksena oli yksi ainoa sardonyx-jalokivi, johon oli kaiverrettu suvun vaakuna ja sana: sempè (aina). Nähdessään tämän historiallisen sormuksen jota m.m. oli kantanut eräs kuuluisa ranskalainen kaunotar, jonka Ludvig XIV oli naittanut eräälle Lelon esi-isistä, tunsi Helena kirpeää kateutta, häntä aivan tenhosi. Hänet valtasi outo tunne, että tämä sormus oikeastaan kuului hänelle: hänen teki mielensä koettaa sitä, tuntea se sormessaan, vaikka olisi tyydyttävä silmänräpäykseen.
Joka päivä söi Lelo joko aamiaista tai päivällistä Quirinalin hotellissa. Puhtaasta naisvaistosta, ilman tietoista halua valloittaa häntä takaisin, pani Helena pukuihinsa mitä suurinta huolta. Miten olikaan, tuotti kreivin läsnäolo hänelle onnea, jommoista yksikään ihmisolento ei milloinkaan ollut hänelle antanut; mutta tämä onni oli ahdistuksen alaista, äkillisten sydämenkouristusten katkaisemaa, jotka tekivät näistä jokapäiväisistä aterioista sanomattoman kärsimyksen hetkiä. Pelosta, että hänen kylmyyttään tulkittaisiin kateudeksi, koetti hän olla rakastettava, menettämättä kuitenkaan tasaista ja luontevaa käytöstään. Lelo kohteli häntä lämpimän tuttavallisesti, nimitti häntä usein »tädiksi», ja tämä arvonimi, joka näytti häntä vanhentavan, ärsytti Helenaa niin, että hän vain töin tuskin saattoi säilyttää tasapainonsa. Dora huvitti Sant'Annaa, mutta Helena herätti hänen mielenkiintoansa. Hänen keskustelunsa oli johdonmukaisempaa, hän halusi kuunnella Helenan puhuvan. Kun Helena oli pitemmän hetken vaiti, sanoi Lelo hymyillen:
— No mutta, oletteko te mykkä tänään?
Tämä yksinkertainen sana tuotti Helenalle tavatonta iloa. Joskus kiinnitti hänen kauneutensa loisto nuoren miehen katsetta, mutta tuottamatta siihen sitä ilmettä, jonka Helena ennen oli nähnyt; silloin hän vaistomaisesta surusta kävi kovaksi, tylyksi, ivalliseksi. Kun hän näin unohti itsensä, käänsi Lelo häneen hämmästyneen, kysyvän katseen ja hänen viiksiensä alla välähti hymyä: tämä hymy haavoitti Helenaa kuin loukkaus ja vaivasi häntä päiväkausia.
Rouva Ronaldin asemassa olisi katolilainen euroopatar, tottunut tutkimaan omaatuntoansa, pian tiennyt, mille kannalle asettua tunteittensa suhteen Sant'Annaa kohtaan. Säädyllisyytensä laadun mukaan olisi hän enemmän tai vähemmän tarmokkaasti kamppaillut rakkauttansa vastaan ja olisi epäilemättä tässä siveellisessä kamppailussa löytänyt hienoa hekumaa ja erikoista nautintoa. Helenalla oli, kuten useimmilla amerikattarilla, kehittyneestä ja koulutetusta älystään huolimatta, vain lapsellinen käsitys ihmissydämestä. Hän uskoi, ja vakuutti sitä itselleen yhtämittaa, että periaatteet, hyvä kasvatus, riittivät ei ainoastaan suojelemaan naista lankeemuksesta, vaan vieläpä tekemään hänet haavoittumattomaksi. Mutta huolimatta näistä varuksista oli rakkaus tunkeutunut häneen niinkuin luonnonlait tunkeutuvat. Se asusti nyt määrättömän suurena, jossakin tuntemattomassa solussa, tehden salaperäistä työtään, koskettaen koko hänen ajatustensa piiriä, muuttaen hänen luonteensa.
Seuraelämä tuntui hänestä hermostuttavan rasittavalta, ihailijain suhteen oli hän välinpitämätön elämä tuntui hänestä kolkolta ja typerältä. Tahtoen karttaa neiti Beauchampin, Vergain ja varsinkin Doran seuraa hän teki retkiä oikealle ja vasemmalle käyden uudelleen paikoilla, jotka olivat hänen mielenkiintoaan herättäneet; oli omituista nähdä tämän New Yorkin hienottaren, tämän loistavan naisen harhailevan ypöyksinään Colosseumissa, Maxentiuksen sirkuksessa, Appiuksen tien hautakummuilla ja, ikäänkuin särkyneisyyttä kärsivä olento, koettavan kiinnittää ajatuksiansa johonkin suureen. Näillä yksinäisillä vaelluksilla joutui Helenan raskautettu sielu äkkiä kosketuksiin sen Rooman sielun kanssa, jota vain niin harvojen on suotu tuntea. Kaikki nuo kauneuden ja sopusuhtaisuuden niin julmasti rikotut piirteet, kaikki nuo vuosisatojen mittaan murskatut ihmistyöt, täyttivät hänen sydämensä ulkokohtaisella ja rauhoittavalla surulla. Varsinkin kirkot vetivät häntä puoleensa. Ennen oli hän ihaillut niitä jonkinlaisina muistopatsaina; nyt hän tietämättään etsi niistä jotakin. Hän rakasti niiden tuoksuakin, tuota haudan, vanhuuden, sammuneiden vahakynttilöiden, hälvenneen suitsutuksen tuoksua, joka on Rooman kirkoille niin tunnusomainen, että ne jo siitä erottaa kaikkien muiden maanpaikkoja kirkoista. Hän lähestyi alttareita, seurasi syrjästä nöyrien rukousta, ihmetellen heidän uskoansa kohotti vaistomaisesti omankin tuskaisen katseensa säteileviä Neitsyitä kohti.
Pyhän Pietarin kirkko liikutti häntä erikoisesti. Kulta ja rakennustaide eivät yksin ole voineet tehdä tästä kristikunnan suurkirkosta nöyryyden ja rukouksen paikkaa. Mittojensa majesteetista, marmorien kylmyydestä, vertauskuvien ankaruudesta huolimatta herättää se tunteita herkemmin kuin mikään muu katolinen temppeli. Illalla ilmestyy sinne, Uskontunnustuksen holvin alle salaperäistä varjoa, outoa valoa, näkyvää ja näkymätöntä, joka painaa teihin tuntuansa ja alkaa vaikuttaa teihin synnyttäen rakkautta tai uskoa. Se on pakanallisen sielun pakopaikka. Ei kirkonmenot, ei paavin panna tai siunaus ole sitä voinut karkoittaa. Se harhailee, tämä sielu, valkoisten patsaiden takana ja levittää ympärilleen temppelin läpi tuntuvaa aistimustaan, jota ei kukaan suuren surun tai suuren intoilun herkentämä voi olla havaitsematta. Rouva Ronald tuli sinne paatuneena, ja usein hän järjettömän kauhun ahdistamana pakeni etsimään ulkoa täyden päivänvalon suojaa.
Nämä oudot vaikutelmat huolestuttivat häntä ja hän luuli niitä jonkun alkavan sairauden oireiksi. Ensimäistä kertaa tunsi hän itsensä yksinäiseksi, ypö yksinäiseksi. Hänen puolisonsa äänettömyys alkoi rasittaa häntä yhä enemmän. Hän oli luullut olevansa välttämätön miehensä onnelle, ja häntä nöyryytti syvästi huomio, että tämä näkyi tulevan toimeen ilman häntä. Ja hän päätti, että herra Ronaldin on tultava häntä noutamaan taikka ei hän, Helena, milloinkaan palaja New Yorkiin. Tämä päätös, jonka hän teki kaksikymmentä kertaa päivässä, teki hänen mielensä kuitenkin yhä masentuneemmaksi. Hän ajatteli usein haikein mielin kaunista kotiansa, jonka hän oli koristanut, joka oli kuin suuri osa häntä itseään. Hänessä heräsi joku hurja halu päästä näkemään sitä jälleen. Silloin puristi hän itsepintaisesti yhteen huuliansa vastustaakseen heikkouttaan, suunnitteli minkä mitäkin mieletöntä, esim. Intiaan matkustamista tai avioeroa ja asettumista asumaan Pariisiin neiti Beauchampin kanssa. Hän koetti mukautua, totuttautua ajatukseen Doran naimisiinmenosta, mutta ei voinut. Se rasitti häntä kuin painajainen, kouristi hänen sydäntänsä. Hän todisteli itselleen, että tämä johtui hänen ystävyydestään herra Ascottia kohtaan. Hän luulotteli viipyvänsä Roomassa yksinomaan sen huonon vaikutuksen pelosta, minkä hänen äkillinen lähtönsä saattaisi tehdä; ja viipyi silti kuitenkin vain sen salanautinnon vuoksi, jota hän tunsi Sant'Annan läsnäolosta. Tämän nautinnon hurmaa vastaan yritti hän turhaan puolustautua. Hän tunsi yhä enemmän tarvetta turvautua johonkin, halua paeta kauaksi pois; hän etsi sopivaa tekosyytä voidakseen lähteä herättämättä rouva ja neiti Carrollin ällistelyä ja ihmetystä.
Kaitselmus tuli hänen avukseen odottamattomalla tavalla. Eräänä iltana päivällistä syödessä, tuotiin hänelle sähkösanoma. Ajatus, että se saattoi olla hänen mieheltään, pani hänen kätensä värähtämään. Luettuaan sen huudahti hän riemusta.
— Ah! mikä yllätys! — sanoi hän kasvot säteilevinä — Charley on Monte-Carlossa! Hän kutsui meitä, Sofia-tätiä ja minua, tulemaan sinne häntä tapaamaan. Sinne, olen aina mitä hartaimmin halunnut. Me lähdemme epäilemättä.
— Minä lyön vetoa, että veljenne tuo teille takaisin Henrikin ja tarjoaa teille uutta kuherruskuukautta! sanoi häikäilemätön neiti Carroll.
Helena punastui hiusrajaan saakka, hänen silmänsä kohtasivat Lelon ivallisen katseen, hänen ripsensä värähtivät.
— Herra Ronaldin tapana ei ole antaa tuoda tai viedä itseään! vastasi hän mahdollisimman kuivalla äänellä.
— Ei, mutta avioliiton pulmissa voi kolmannen miehen väliintulo joskus olla sangen hyödyllinen itserakkauden pelastamiseksi — selitti Dora oikopäätä käytännöllisellä vaistollansa, jota olisi voinut luulla elämän kokemuksen saavutukseksi. — Joka tapauksessa, jos enokulta tulee, lepyttäkää hänet minuun, kun hänet tapaatte. Minä olen kahdesti kirjoittanut hänelle, mutta hän ei ole vastannut. Oh, täydellisistä miehistä, niistä vasta vastus on!
— Ettehän toki aio jättää meitä tänne yksiksemme! sanoi rouva Carroll huolestuneen näköisenä.
— Teillähän on Vergat; he ovat teille tuhat kertaa hyödyllisimpiä kuin
Sofie-täti ja minä! vastasi Helena.
— Niin, mutta suku!…
— Älkää olko levoton, äiti! keskeytti Dora; me menemme tapaamaan sitä
Meillä on suurenmoinen suunnitelma… eikö olekin Lelo?
Kreivi vastasi myöntävästi nyökkäämällä ja kääntyen sitten rouva
Ronaldin puoleen sanoi hän hymyillen:
— Minä olen varma, että te kaadatte pankin Monte-Carlossa!
Sant'Anna oli lausunut tämän noin vain, ajattelematta lainkaan sananpartta, joka lupaa onnea pelissä sille, jolle sitä ei ole rakkaudessa. Mutta sen sananparren muisti Helena: hän kalpeni ja hänen huulensa pusertuivat yhteen.
Lelon mieltä liikutti tämä lentävän hetken välähdys: hän arvasi sen syyn ja hämmentyi epähienouttaan.
— Mistä syystä te olette niin varma, että minulla on onnea pelissä? kysyi Helena urhoollisesti.
Tämä itsevarmuuden näyttely ärsytti italialaista; hän hymyili kaksimielisesti:
— Kun uskon teidän viehätysvoimanne kykenevän kiehtomaan itse pelipirunkin! — vastasi hän kavalan mairittelevasti. — Pelurilla on taikauskonsa. Jos minä olisin mukananne Monte-Carlossa, noudattaisin sokeasti teidän aavistuksianne Minä toistan sen, te kaadatte pankin.
— Minä puolestani en sitä toivo! huomautti kuivasti neiti Beauchamp.