XXII.
Charley Beauchamp ei ollut päässyt vapautumaan levottomuudesta, joka häneen Ouchyssa oli tarttunut. Vaikka hän tiesi Helenan olevan täti Sofian valppaan valvonnan alaisena, ei hän tuntenut itseään turvalliseksi. Ja hän alkoi katsoa herra Ronaldin olevan väärässä ja paheksui hänen itsepäisyyttään, mutta uskollisena amerikkalaiselle periaatteelle, että kolmas ei saa sekaantua kahden kauppaan, ei hän ollut sanallakaan kehoittanut lankoansa menemään vaimoaan tapaamaan. Suruisuus ja alakuloisuus, jota hän alkoi huomata yhä selvemmin herra Ronaldin ilmeestä herätti hänessä toivoa, että rakkaus vie kuitenkin voiton ylpeydestä. Sitä odottaessa huolestutti häntä sentään sisarensa yksinäisyys. Helena oli hänen mielestään liian nuori ja liian kaunis viipymään Euroopassa ilman miehistä suojelusta. Hän katsoi velvollisuudekseen matkustaa sisarensa luo, ja alkoi järjestää asioitansa pitempää poissaoloa varten. Siihen meni kuitenkin jonkun verran aikaa. Saadessaan tiedon Doran kihlauksesta kreivi Sant'Annan kanssa tunsi hän salaista riemua, äkillistä helpotusta, jonka syytä hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa. Hän oli vihainen Doralle, tunsi vilpitöntä myötätuntoa Jack Ascottia kohtaan, mutta oli pohjaltaan sangen tyytyväinen. Tämä kihlausilmoitus palautti yhtäkkiä hänen mieleensä Luzernin Helenan keimailut ja joukon muistoja, jotka saattoivat hänet kiiruhtamaan valmisteluitaan. Lähtönsä edellisenä päivänä hän kävi tapaamassa lankoansa ja sanoi yksinkertaisesti:
— Minä lähden huomenna Eurooppaan… Onko sinulla mitään asiaa, minkä voisin toimittaa?
— Ei ole, vastasi herra Ronald kääntäen päätään salatakseen liikutustaan.
Niin oli Charley lähtenyt. Kun hän ei halunnut mennä Roomaan, missä hänen olisi tarvinnut nähdä Sant'Anna, päätti hän pysähtyä Monte-Carloon varmana siitä, että Helena mielellään tulisi sinne häntä tapaamaan.
Ei mikään muuta naisen kasvoja niin kuin rakkaus tai äitiys. Kun Charley näki sisarensa, hämmästyi hän tämän muodossa tapahtunutta muutosta.
— Mitä sinulle on tapahtunut? huudahti hän. Oletko ollut sairas?
Helena punastui tietämättä minkävuoksi.
— Sairasko!… En vähääkään.
Sitten jatkoi hän levottomana:
— Olenko minä siis vanhentunut, rumentunut.
— Et, mutta muuttunut toisen näköiseksi.
— Se on vain merkki siitä, että sinä olet ehtinyt hiukan unohtaa minkä näköinen minä olen, itse olen peilistä nähnyt itseni joka päivä samana.
Charley ei inttänyt, mutta levottomuus, joka taannoin oli saanut hänet kiiruhtamaan asioitaan, tarttui häneen uudelleen.
Ympäristön vaihto tuotti rouva Ronaldille hetkellistä lohdutusta. Monte-Carlon väräjävä valo ikäänkuin tunkeutui hänen olentoonsa. Ympäröivät kukat, soitto, sini, tekivät hänelle hyvää. Kaikki tämä vaikutti, että hänen sydämensä ahdistus vähitellen huojentui ja hän luuli pääsevänsä painajaisesta. Doran ensimäinen kirje työnsi hänet siihen takaisin sekä ruumiillisesti että henkisesti.
Tässä kirjeessä, jossa Lelon nimi seisoi joka rivillä, ilmoitti Dora, että häiden vietto oli määrätty kesäkuuksi ja tapahtuisi luultavasti Pariisissa… Tästä sanomasta osoitti Helena suuttumustaan neiti Carrolliin ja myötätuntoansa Jack Ascottia kohtaan sellaisella tavalla, että herra Beauchampin kasvot saivat vakavan ja huolestuneen ilmeen; Helena ei sitä edes huomannut. Mutta taivas, meri, ihana seutu tuntuivat hänestä kolkoilta ja alakuloisilta — ja hän selitti luodetuulen syyksi ärtyisyyden, jonka tuska hänessä synnytti.
Haihduttaakseen ajatuksiansa koetti hän peliä ja innostui pian rulettiin. Huolimatta veljensä ja tätinsä vastusteluista vietti hän suuren osan aikaansa kasinossa. Hänellä oli usein tavaton onni. Silloin saattoi hän hetkeksi unohtaa Doran ja Lelon. Pian kiinnitettiin häneen huomiota; häntä kutsuttiin »kauniiksi amerikattareksi», miljoonäärittäreksi, pidettiin leskenä tai eronneena vaimona, ja ainoastaan herra Beauchampin alituinen läsnäolo suojeli häntä ja piti seikkailujen etsijät loitommalla.
Eräänä iltapäivänä, kun Charley oli mennyt Cannesiin katsomaan erästä sairasta tuttavaansa, meni Helena kasinoon bostonilaisten ystäviensä kanssa. Nämä jäivät »trente-et-quaranten» ääreen. Helena, joka rakasti vilkkaampaa peliä, jätti heidät siihen ryhtyäkseen kiihdyttävään rulettiin. Eräs tummaverinen nuori mies, jolla oli punainen kravatti ja siinä suuri musta helmi ja joka jo viikon päivät oli hiiviskellyt hänen kintereillään, seurasi häntä ja livahti hänen taakseen. Rouva Ronald asetti itsepintaisesti yhdeksän louis'ta yhdeksän-numerolle, joka aamulla herätessä oli hänen mieleensä juolahtanut: hän uskoi varmasti sillä voittavansa. Neljä kertaa jo oli hänen odotuksensa pettänyt. Huohottaen seurasi hän krupieerin toimia ja koetti tenhota häntä tahtonsa voimalla, kun hän äkkiä tunsi kahden käden tarttuvan vyötäisiinsä hänen suuren kaulurinsa turvissa.
Hän kääntyi silmät säkenöiden, kasvot kalpeina vihasta; kuin unessa näki hän äkkiä puolisonsa vierellään ja ankaralla nyrkin-iskulla irroittavan röyhkeän ihailijan. Tämän kahinan keskestä kuuli hän hämärästi molempien miesten puheen.
— Korttinne, korttinne!… Minä vaadin hyvitystä! sähisi toinen huomattavasti murtaen ranskaa.
— Minulla ei ole teille minkäänlaista hyvitystä annettavana, vastasi toinen, olen tavannut teidät ahdistamassa vaimoani ja kurittanut teitä amerikkalaiseen tapaan; se on oikeuteni. Minä tyydyn siihen.
Yhä yliluonnollisen ilmestyksen vaikutelmassa, jonkinlaisen kauhun vallassa kaikista katseista, jotka olivat häntä kohti suunnatut, tarttui Helena herra Ronaldin käsivarteen, nojautui häneen ja lähti hänen kanssaan ulos. Vasta kun he olivat kasinon ulkopuolella, alkoi hän ajatella, miten tämä kaikki oli tapahtunut. Irroitti kätensä, pysähtyi äkkiä, katsahti mieheensä hämmästyneenä ja kysyi hiukan käheällä äänellä:
— Henrik, mistä sinä tulet?
Vastaamatta heti kohta katsoi herra Ronald ihastuen kauniita kasvoja, joita hän ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt.
— Junasta, kultani, — sanoi hän vihdoin omituisesti hymyillen. Tapasin Sofia-tädin, joka sanoi sinun olevan kasinolla Carringtonien kanssa; minä tahdoin tulla sinua yllättämään ja tulinkin tosiaan hyvään aikaan. En oikein tiennyt, minkälaisen vastaanoton saisin; olen matkustanut sadan leiviskän paino mielessäni… ja romaanikohtaus pakotti sinut tarttumaan minun käsivarteeni. Se on ihmeellistä! Se on kuin Kaitselmuksen merkki.
Helena alkoi uudelleen kävellä.
— Minä luulin sinun päättäneen olla koskaan tulematta! sanoi hän hiukan kylmähkösti.
— Ja antaa vuoden kulua ilman elonmerkkiä!… Mutta sinähän olisit voinut vaatia eroa hylkäämisen vuoksi!
Helena ei voinut ehkäistä punastumistaan: hänhän oli sitä ajatellut.
— Charleyko on sinut tänne kutsunut? kysyi hän koettaen kamppailla liikutustaan vastaan.
— Charleyko? Ei, kultaseni: hän ei edes tiedä tulostani. Minä kuulin sattumalta sinun lähdöstäsi Roomasta Monte-Carloon. Ei kukaan ole minua kutsunut. Minä tulin, kun elämä ilman sinua kävi minulle sietämättömän raskaaksi. Minä olen kärsinyt paljon, varsinkin viime kuukausina; ei mikään maailmassa saisi minua antautumaan uudelleen samanlaiseen kokeiluun. Olemme erehtyneet molemmat; antakaamme kumpikin toisillemme anteeksi.
Tällöin saapuivat puolisot Anglais-hotelliin. Herra Ronald seurasi vaimoansa tämän huoneeseen. Kun ovi oli suljettu, avasi hän sylinsä: Helena heittäytyi hänen povelleen. Ja kun Helena kuuli miehensä sydämen voimakasta tykintää, kohosi Lelon kuva hänen mieleensä. Ajatellen rakkauttansa nuoreen italialaiseen irtautui hän hiljaa miehensä syleilystä ja katsellen häntä surullisesti, haavoitetun otuksen ilmein sopersi hän huulet kuivina ja kalpeina, itsekään tietämättä mitä puhui:
— Miksi olet viipynyt niin kauan? miksi olet viipynyt niin kauan?…