XXVII.
Koko kuukauden ajan ennen neiti Carrollin häitä oli rouva Ronald uskollisesti ollut uskonnollista opetusta antavan katolisen papin oppilaana. Melkein joka päivä, usein keskeltä kiusauksia, oli hän mennyt herra de Ravelin luo. Hän ei aavistanut, kuinka oudolta hän näytti tässä työhuoneessa, jonka vihreät seinät olivat täynnä kirjoja ja huone niin sanoakseni täynnä uskon henkeä. Harvinaisen hienosti puettu kaunis amerikatar istumassa korkeaselkäisellä tuolilla vastapäätä vanhaa pappia, joka selitti hänelle katkismusta, se näky olisi viehättänyt niin sieluntutkijaa kuin taiteilijaakin.
Herra de Rovel oli ensiluokkainen jumaluusoppinut. Hän olisi mielellään karsinut pienekkäitä taikauskoja, joutavia taruja, jotka ikäänkuin loiskasvit peittävät katolisuuden suurta puuta ja hämmentävät sen kauniita piirteitä. Hän syrjäytti ne päättävästi rouva Ronaldin vuoksi ja koetti saattaa esille dogmien logiikan ja yhtenäisyyden, joka on kuin luotu vetämään puoleensa anglosaksilaista henkeä. Hän oli opettanut rouva de Kéradieuta, jonka luona hän usein seurusteli, ja tunsi jo jonkun verran amerikatarta. Nykyaikaisempana, älyllisesti kehittyneempänä oli Helena hänelle mielenkiintoinen tutkimisen kohde. Hän oli sekä ihastunut että hämmästynyt Helenan ajatustavan selkeydestä, itsenäisyydestä ja joustavuudesta, katsoen hänen erikoisessa määrässä edustavan Uutta Maailmaa, josta hän odotti Kirkolle joko mahtavaa apua tai peloittavaa vihollista, vaikeasti ohjattavaa itsepäistä lasta. Kun rouva Ronald ilmoitti hänelle päättäneensä kääntyä katolinuskoon, teki hän sen muodossa, joka häntä suorastaan järkytti.
— Minä olin pelännyt, sanoi hän, että katolisuus on liiaksi takapajulle jäänyt. Minä näen, että se päinvastoin on meille miltei liiaksi edistynyt! Se sisältää tieteellisiä aineksia ja aatteellisuutta, ja voi tyydyttää nykyaikaista henkeä. Luulenpa ettei kukaan vielä ole sitä ymmärtänyt: siitä johtuvat inkvisitsionin kauhut ja muu, mistä teidän Kirkkoanne moititaan. Puras, jonka avulla taiteilija kaivertaa mestariteoksia, voi raivostuneen käsissä muuttua murha-aseeksi!
Kuunnellessaan tätä mitä luontevimmalla äänellä lausuttua selitystä jäi herra de Ravel monen sekunnin ajaksi mykäksi hämmästyksestä. Hän oli usein tuskallisesti koettanut ymmärtää Kirkon tekemiä julmuuksia, tämän saman Kirkon, jonka ensimäisenä periaatteena oli ollut: »älä tapa!» Hän oli salassa tuntenut häpeää sen julmuuksista ja rikoksista; hän oli omasta kohdastaan koettanut niitä sovittaa jokapäiväisellä uhrautumisella ja yhä suuremmalla lempeydellä. Ja sen selityksen, jota hän turhaan oli etsinyt, antoi hänelle tuo nykyaikainen, selkeänäköinen, käytännöllinen amerikatar. Se tehosti aikojen valistumattomuutta. Hän katsoi rouva Ronaldiin ilmeeltään kiitollisena, ja tahtoen tunkeutua pohjaan saakka kysyi sitten:
— Eivätkö ensimäiset olleet sitä ymmärtäneet?
— Eivät täysin! He ovat kuolleet, raakalaiset ovat tappaneet: täytyy elää, tehdä työtä, auttaa toinen toistansa… Saatte nähdä, herra apotti, että katolisuus saavuttaa lopullisen kehityksensä Amerikassa.
Pappi ei voinut olla hymyilemättä.
— Toivoakseni Amerikka pitää arvossa sen dogmeja.
— Kyllä. Mutta se löytää niiden hengen, sen hengen, joka elähyttää.
Helenan oleskelu luostarissa, hänen käyntinsä Roomassa, varsinkin viimeinen, olivat jo totuttaneet hänet moneen seikkaan, jotka ilman sitä olisivat häntä tympäisseet. Uskonnon ulkonaiset menot miellyttivät häntä täydellisesti. Kun pappi oli selittänyt hänelle sakramentit, kirkastuivat hänen kasvonsa.
— Minä ymmärrän, sanoi hän, ne ovat suurenmoisia tunnuskuvia.
— Tunnuskuvia! huudahti herra de Rovel; mutta, lapseni, te ette ole laisinkaan ymmärtänyt! Ne ovat ehdottomia totuuksia.
Helena hymähti hiukan, sitten hän pyyhkäisi sillä päättävällä äänellä, jolla amerikatar lausuu vakaumuksensa, pöydän puhtaaksi kaikesta, mikä hänestä oli vain vanhan maailman tunteilua:
— Ehdottomia totuuksia yksinkertaisille, lapsille; teille, minulle tunnuskuvia.
Pappi aikoi vastustaa; mutta jokin ilme nuoren naisen kasvoissa ehkäisi sen.
Tuo sana »tunnuskuva, symbooli», tuli hänelle tuikkeeksi, jonka valossa hän saattoi nähdä oppilaansa sieluun. Perisynnin oppi, kolminaisuuden, lihaksitulemisen, lunastuksen salaisuudet olivat hänelle vain symboleja! Sillä tavoin hän ne siis käsitti! Herra de Rovelia kauhistutti, hän oli aina sielun pohjaan saakka järkytetty. Hän valvoi kokonaisen yön punniten tunnossaan, saattaisiko hän hyväksyä rouva Ronaldia kirkon jäseneksi. Tuntien mahdottomaksi saada häntä omaksumaan dogmeja muutoin päätteli hän, että uskonnon harjoitus tuo täydellisemmän uskon hänelle. Usko yksin voi tehdä oikeauskoiseksi; se oli tehnyt muitakin ihmeitä! Pappi oli muuten arvannut, että nuori nainen kärsi jotakin salavaivaa, että hän ei katolisuudesta etsinyt uusia vaikutelmia, vaan siveellistä tukea. Hän ei katsonut oikeudekseen sitä häneltä kieltää. Ja sitten… ja sitten voisi hänen esimerkkinsä saattaa monta muuta kääntymään.
Rouva Ronald ajatteli lakkaamatta tunnustusta, joka hänen oli tehtävä. Oli hetkiä, jolloin hän ei uskonut voivansa siihen mukautua; toisinaan taas tunsi hän vastustamatonta tarvetta. Kun hän tuli johonkin kirkkoon, värisytti rippituolin näky häntä; se veti häntä puoleensa, hirvitti ja tenhosi. Hän tunsi muuten kaikkia niitä epäilyksiä ja ahdistuksia, joita jokainen kääntynyt on kokenut.
Joka kerta kun hän oli palannut Pariisiin, oli hän tuntenut tarvetta käydä Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarissa. Hänen siellä viettämänsä vuosi oli häneen jättänyt sangen suloisen muiston, ikäänkuin suitsutuksen tuoksun. Johtajatar, joka ei ollut muuttunut, otti hänet aina vastaan äidillisen herttaisesti. Emilie-äiti oli viehättynyt hänen terveen ja vapaan nuoruutensa sulosta. Kaikista ulkomaalaisista, jotka olivat olleet hänen johdettavinaan, oli Helena herättänyt hänessä suurinta myötätuntoa ja arvonantoa. Kun tämä nyt ilmoitti hänelle päättäneensä kääntyä katolinuskoon, säteilivät hänen kasvonsa; hän tarttui Helenan käsiin ja huudahti lapsellisessa uskossaan:
— Ah, lapseni, mikä onni! Pyhä Neitsyt itse, jolle te olette tuonut niin paljon kukkia, on antanut teille tämän armon.
Rouva Ronald sai hänen ilonsa kukkuralleen pyytämällä saada suorittaa vannoutumisensa luostarin kappelissa. Hän tahtoi tulla katolisen kirkon helmaan saman alttarin edessä, jota hän todellakin oli usein kukittanut ja joka hänestä tuntui niin tuttavalta.
Sanoessaan vaimolleen, että hänestä oli yhdentekevää, jos Helena kääntyi katolinuskoon, oli herra Ronald hiukan liioitellut oman henkensä avaruutta. Lähemmin mietittyään tuli hän ajatelleeksi sitä kohua, minkä tapahtuma synnyttäisi New Yorkin seurapiireissä ja hänen suvussaan, ja hän katui antamaansa suostumusta. Helena oli alussa säännöllisesti kertonut hänelle uskonnollisen käännytyksensä edistymisestä, mutta havaittuaan, että tämä keskustelunaihe näytti Henrikiä rasittavan ja kylmentävän, oli hän lakannut siitä puhumasta. Herra ja rouva de Kéradieu, ja kreivi de Limeray ja Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarin johtajatar olivat sitten tässä suhteessa hänen ainoat uskottunsa; hän karttoi huolellisesti mainita aikeistaan veljelleen, ja tädilleen ja Doralle. Kun hänen oli määrä lähteä Skotlantiin 1. elokuuta ja palata sieltä Amerikkaan, pyysi hän kirkollisen vastaanoton tapahtuvaksi 20. heinäkuuta. Herra de Rovel suostui siihen estelemättä.
Edellisenä päivänä oli hänen kestettävä synnintunnustuksen kauhea koettelemus. Tämä toimitus vaatii niiltä, jotka eivät siihen ole tottuneet lapsuudestaan, suoranaista sankaruutta. Muutamia minuutteja oli Helena mykkänä, ohimot ja sydän tykkien, kykenemättömänä saamaan sanaakaan suustansa. Silloin tuli pappi hänen avukseen. Hän rohkaisi häntä tunnustuksen tekoon tenhoavalla hyvyydellä. Pian alkoikin henkinen tenho vaikuttaa hänen sieluunsa ja salaperäisen sopotuksen, varjosta kuuluvan hiljaisen äänen hypnotisoimana hän ei lopulta enää nähnyt herra de Rovelia. Silmät tuijottaen rippituolin valkoiseen pintaan — teki hän tunnustuksensa. Tietämättään loi hän siihen uutta henkeä. Ilman mitään synnin, persoonallisen rikoksen tuntoa, ikäänkuin olisi hän lääkärille selittänyt ruumiillisia vammojansa ja kipujansa, jotta tämä ne parantaisi, levitti hän papin silmäin eteen puutteellisuutensa, pintapuolisuutensa, turhamielisyytensä, viheliäisen kateutensa, onnettoman rakkautensa, jotta tämä auttaisi häntä niistä pääsemään irti, siveellisesti nousemaan. Harvoin oli herra de Rovel kohdannut niin vilpitöntä hyvään pyrkimystä, rakastunutta synnintunnustajaa, joka oli niin harras karkoittamaan sielustaan kunnian ryöväriä. Kun hän oli kuullut nuoren naisen tunnustuksen, vakuutti hän, että Helena oli katolisuudesta löytävä sen voiman, jota hän tarvitsi. Sitten lausui herra de Rovel synninpäästön sanat ja lisäsi lempeästi:
— Menkää rauhassa.
Helena poistui rippituolista kuin unissakulkija, polvet notkuen, katse harhailevana. Toinnuttuaan tunsi hän suloista kevennystä, sisäistä tyydytystä, jommoista hän milloinkaan ennen ei ollut kokenut.
Seuraavana päivänä ilmoitti hän miehelleen menevänsä Auteuiliin erästä uskonnollista toimitusta varten, sanoen vasta palattuaan ilmoittavansa mitä. Hänen liikutuksensa ei estänyt häntä pukeutumasta viehättävästi. Hän oli muuten sangen onnistuneesti sommitellut uskonluopumispukunsa: pitsikoristeinen hame mustaa silkkimusliinia ynnä siihen soveltuva kauluri, niinikään musta poimupäähine, siinä kimppu orvokkikukkia.
Luostarin kappeli oli koristettu kuin suurta juhlapäivää varten; kasvatit olivat kutsutut olemaan toimituksessa läsnä. Tasan kello yhdeksän saapui rouva Ronald, jota paroni ja paronitar de Kéradieu saattoivat risti-isänä ja äitikummina. Arkkipiispan luvalla oli hänet vapautettu hiukan tympäisevästä menosta, joka pysäyttää vastakäännytetyn kirkon ovelle. Hän kulki siis vapaasti rukousjakkaralle saakka, joka hänelle oli varattu, puhtaan ja kauniin äänen laulaessa Veni Creator. Sen jälkeen nousi herra de Rovel muhkeassa alttaripuvussaan alttarille. Nuori nainen vastaanotti ensin ehdonalaisen kasteensakramentin ja sitten käsi Raamatulla lausui entisestä uskostaan luopumisen ja uuden uskonsa tunnustuksen sanat. Pappi luki messun ja antoi hänelle Herranehtoollisen; nauttiessaan valkoista rippileipää ei hän tuntenut sitä uskonnollista hurmiota, jota hartaimmat kokevat, mutta oli hänellä kuitenkin oman mielenlaatunsa mukainen tunto kosketuksesta jumalaisen kanssa, kaiken sen kanssa, mikä luonnossa on kaunista ja ylevää. Muutaman hetken liiteli hän korkealla yläpuolella Doran, Lelon, viheliäisen rakkauden, lapsellisten turhuuksien. Mutta jälleen maan pinnalle palattuaan ajatteli hän äkkiä väristyksensekaista hämmästystä tuntien sen Kaitselmuksen tahdon outoutta, joka oli päättänyt, että tämä Euroopan matka päättyisi Dora Carrollille ja hänelle katolisen alttarin juurella, toiselle avioon, toiselle uskonmuutokseen.
Messua seurasi Te Deum; Helena poistui kappelista tämän kiitosvirren sävelten saattamana.
Emilie-äiti tarjosi herra de Rovelille, rouva Ronaldille ja de Kéradieuille hienot aamiaiset. Luostarin sääntö ei sallinut hänen itsensä ottaa niihin osaa, mutta hän istui mukana ja hoivasi entistä kasvattiansa koko ajan äidillisen hellästi, hyväillen häntä katseillansa ja selitellen, että hänelläkin oli osuutensa Helenan kääntymisen valmistukseen.
Palattuaan hotelliin meni Helena suoraan puolisonsa luo ja kietoen kätensä hänen kaulaansa sanoi ilosta loistavin silmin:
— Henrik, minut on vastikään otettu katolisen Kirkon jäseneksi.
Herra Ronald ei voinut olla osoittamatta yllättymistään ja tyytymättömyyden ilmaisua.
— Lopulta minä vielä asetun — sanoi hän — niiden kannalle, jotka väittävät, ettei Eurooppa sovi amerikattarille. Toiset turmelevat siellä itsensä, menevät typeriin naimisiin, toiset ottavat avioeron tai muuttavat uskontoa… Saattaisi, kautta kunniani ruveta uskomaan, että kaikki tekevät siellä jonkin tuhmuuden; lisäsi hän irroittaen kaulastaan vaimonsa käsivarret.