XXVIII.
Kaksikymmentä kuukautta on kulunut. Nämä kaksikymmentä kuukautta olivat
Dora Sant'Annan elämässä tavatonta toimeliaisuuden aikaa.
Aluksi häämatka ja sen kaksi pysäyspaikkaa: ensin Fontainebleau; toinen St. Moritz; sitten paluu Italiaan ja asettuen Frascatin ruhtinaalliseen huvilaan, jossa Lelo oli syntynyt. Nuori vaimo tapasi suurenmoisen asunnon, Jul. Romainin maalaaman taulukokoelman, harvinaisilla marmoreilla silattuja saleja, mutta mukavuuden puute tuntui hänestä jäätävältä. Hänen taiteellinen aistinsa ei ollut erikoisen kehittynyt. Onko vanhojen esineiden harrastus kuten väitetään, rappeutumisen merkki? Doralla ei sitä ainakaan ollut: hän harrasti yksinomaisesti vain kaikkea uudenaikaista. Seiniä peittävät gobeliinit, kallisarvoiset kokoelmat, italialaiset lippaat jättivät hänet kylmäksi. Hän olisi pitänyt mukavia kamareja, hyvin varustettuja kylpyhuoneita kaikkia näitä kullattuja saleja parempana. Hän ryhtyi työhön ja muutamassa päivässä oli hän sieltä täältä haalittujen huonekalujen, ullakolta löydettyjen esineiden avulla järjestänyt asuttavamman, lämpimämmältä vaikuttavan huoneiston.
Lokakuussa vei Lelo hänet äitinsä luo Soraan, Umbriaan. Tämän vierailun ajatus oli häntä rasittanut kuin painajainen. Hän saapui lujasti päättäneenä olla herttainen, koettaa voittaa uusien omaistensa suosiota. Hän kohtasi niin jäykkää vihollisuutta, ettei hänen kiltteytensä olisi voinut sitä poistaa. Kreivitär Sant'Annan vastaanotto oli kohteliasta, mutta masentavan kylmää. Herttuatar Avellina hänen kälynsä osoitti hänelle jonkinlaista suojelevaa ystävyyttä, joka kävi hänen hermoilleen. Ensi hetkestä herätti vaikutelma, että hän ei miellyttänyt, hänessä vaarallista ärtymystä: uhmallakin esitti hän uudenaikaisuuttaan, näytti luonteensa huonoimpia puolia ja sai aikaan, että suvun kesken yhä enemmän sääliteltiin Lelon huonoa vaalia.
Kun vuokralaisia, jotka asuivat Sant'Annan palatsin ensimäisessä kerroksessa ei voitu saada muuttamaan, vuokrasi nuori pari Bocca di Leone-kadun varrelta Fardellin palatsin, joka oli enemmän rahamies- kuin ruhtinaspalatsi, mutta loistavasti kalustettu ja varustettu suurenmoisella kasvihuoneella, joka herätti emäntien kateutta.
Huolimatta näennäisestä hutiloimisestaan oli rouva Vergalla todella suuri järjestyskyky. Hän tunsi Rooman ylhäisön perinpohjin ja antoi ystävättärelleen hyödyllisiä neuvoja. Dora saikin pian kokoon miellyttävän seurapiirin. Jotta italialainen alkaisi säännöllisesti käydä jossakin talossa, on emännän oltava herttainen, symmpaattinen ja pöyhkeilemätön; nuorella amerikattarella oli kaikki nämä ominaisuudet ja lisäksi oli hän hauska, omaperäinen, hänellä oli ihmeen kauniit silmät ja luonteva käytös: kaikki Lelon ystävät kiittelivät häntä pilviin saakka. Paljon vähemmän menestystä oli hänellä naisten piirissä. Paremman puutteessa arvostelivat he säälimättömästi hänen äkkinäisiä eleitänsä, hänen liian äänekästä puhetapaansa, hänen piittaamattomuuttaan muodoista. Omasta puolestaan ei hänkään tuntenut mitään myötätuntoa italiattaria kohtaan. Hän ei saattanut ensinkään heitä ymmärtää. Heidän synnynnäinen viehkeytensä herätti hänessä epämääräistä levottomuutta. Hänen oli helppo sanoa olevansa heitä edellä opissa ja elämän ymmärryksessä, mutta hän tunsi heissä salaista voimaa, jota hän ei osannut määritellä, joka häntä salassa huolestutti ja peloitti. Pakotettuna seurustelemaan kälynsä kanssa joutui hän tämän luona kosketuksiin mustan seurapiirin kanssa. Siellä kohtasi hän suurta kohteliaisuutta ja herttaisuutta; hänelle osoitettiin erikoista hyväntahtoisuutta, mairittelevaa huomaavaisuutta, mutta hän vainusi sen syyn ja pysytteli puolustuskannalla.
Vaikka Dora koetti näyttää täydellisesti viihtyvänsä tässä roomalaisessa ympäristössä, tunsi hän siinä jonkinlaista painostusta, vapauden kaihoa, eli kuten hän sanoi, tarvetta saada »venyttää itseään». Hän oli onnellinen, kun hänen äitinsä oli hänen lähettyvillään: rouva Carroll ei ollut palannut Amerikkaan; hänellä oli huoneisto Quirinal-hotellissa. Dora kävi häntä tervehtimässä joka päivä; se oli hänen aamukävelynsä päämäärä. Iltapäivisinkin saapui hän usein äitinsä jokapäiväisiin vastaanottoihin, keskelle sikermää vanhoja amerikkalaisia neitejä ja rouvia, jotka muinoin olivat häntä hylkineet ja nyt kävivät lepyttelemässä. Rouva Carroll oli mitä parhaissa väleissä vävynsä kanssa. Tällä oli aina sanottavana hänelle sieviä sanoja, hienoja huomaavaisuuksia, ja hän puolestaan siitä kiitollisena oli hukuttaa nuoren parin lahjoihin.
Doran ja kreivitär Sant'Annan välit eivät olleet yhtä sydämelliset. Heidän molemminpuolinen vihollisuutensa ilmeni kaikessa: oleellisessa ja olemattomassa. Doran puolison sukulaiset olivat, totta puhuen, ainoana pilvenä nuoren kreivittären elämässä. Hänen oli kuitenkin onnistunut, kuten oli päättänyt, valloittaa puolelleen kardinaali. Doran isä, joka oli ollut etevä biljardinpelaaja, oli opettanut hänelle tämän taidon heti kun hänen pienet kätensä pystyivät työntämään kepillä palloa. Hänestä oli tullut sangen taitava biljardinpelaaja. Ja tämä taito auttoi häntä suuresti Hänen Korkea-arvoisuutensa suosion saavuttamisessa. Kardinaali Salvoni harrasti näet myöskin biljardipeliä: hän oli hämmästynyt ja ihastunut tavatessaan nuoressa amerikattaressa arvoisensa vastustajan; tämän silmämitan varmuus, taitava ja suora peli antoivat hänelle mitä parhaan käsityksen Doran luonteesta. Näissä tilaisuuksissa oppi hän muutenkin kreivitärtä paremmin tuntemaan ja arvostelemaan.
Huolimatta kylmästä ja korskasta ulkonäöstään suhtautui kardinaali ihmisten kärsimyksiin säälivästi. Don Agostino, hänen avuliaisuutensa järjestelijä, oli yksinkertainen maalaispappi, jolla oli P. Vincentin sydän. Hän asui eräässä Salvonin palatsin kolkassa, vietti elämänsä tuomalla apua ja lohdutusta ja pääsi joka hetki vapaasti kirkkoruhtinaan puheille. Lelo oli kertonut tämän vaimolleen. Eräänä iltana kuuman biljardiottelun jälkeen, jonka kardinaali oli voittanut, oli Dora hetkisen hänen kanssaan kahden kesken. Hän työnteli hetken aikaa hermostuneesti palloja biljardilla ja sanoi sitten, hiukan punastuen.
— Minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin.
— Pyytäkää, pyytäkää, tyttäreni! — vastasi kardinaali äskeisestä voitostaan vielä hyvällä tuulella.
— Nähkääs… minun ei ole tapana syödä yksin kaikkia hyvyyksiä, mitä minulle on annettu. Kun nyt elän täällä, pitäisi siitä olla Rooman köyhille jotakin hyötyä. Minä pyytäisin, että te mainitsisitte minulle semmoisia perheitä tai henkilöitä, joita voisin auttaa puutteesta, nostaa itseavustuksen kannalle. Minä ryhtyisin siihen mielelläni, sillä ainoalla ehdolla, että he sitten vuorostaan tekevät muille, mitä minä teen heille. Ei mitään armeliaisuutta, vaan ainoastaan keskinäistä avustusta: se on minun järjestelmäni.
Tällä kertaa avasi kardinaali silmänsä suuriksi ja antoi niistä näkyä, kuinka erinomaisesti tämä tarjous häntä miellytti.
— Hyvä on, minä lähetän luoksenne Don Agostinon, ja te selitätte hänelle järjestelmänne — sanoi hän hymyillen. — On tarpeen valvoa sen sovelluttamista, sillä puutetta kärsivien keskuudessa on paljon heikkoutta.
Laskien sitten kätensä miniäpuolensa olalle lisäsi hän lämpimästi:
— Dio vi benedica, figlia mia! Jumala siunatkoon teitä, tyttäreni! Minä iloitsen kovasti, että ainakin näissä asioissa tulemme aina hyvin toimeen keskenämme.
Eikä Dora ollut unohtanut selittää Don Agostinolle aatteitansa hyväntekeväisyyden alalla. Tätä ne tietenkin aluksi syvästi hämmästyttivät, mutta lopulta oivalsi hän, että niissä oli hyvää, ja antautui sieluineen, ruumiineen nuoren amerikattaren järjestelmään. Hän oli ihastunut siitä innosta, millä nuori kreivitär seurasi suojattejansa, antoi hänelle anteeksi hänen kerettiläisyytensä, ja lauloi hänen ylistystään joka ihmiselle ja rukoili hänen puolestaan lapsellisen ja liikuttavan hartaasti.
Kymmenen kuukautta häiden jälkeen oli kreivittärellä ilo lahjoittaa puolisolleen poika, ihmeellisen kaunis ja virkeä lapsi. Hän tunsi siitä sitäkin suurempaa tyydytystä, kun hänellä oli ollut aikaa havaita, kuinka voimakas rodun ja isyyden tunne on italialaisessa. Perillisen syntyminen ei parantanut hänen välejään anoppinsa kanssa. Tuntien asemansa äitiytensä nojalla lujemmaksi käyttäytyi hän vielä tylymmin. Joka aamu vei imettäjätär pikku Guidon Sant'Annan palatsiin. Iltapäivällä vietiin hänet Pinciolle. Doran omaksuma englantilainen kasvatustapa tuotti hänelle moitteita: pää paljaana, jäsenet vapaina vietiin lapsi ulkoilmaan, oli sää mikä tahansa, ja tämä kaikki vielä Roomassa! Se oli sulaa hulluutta. Äitinsä pyynnöstä oli Lelo koettanut aikaansaada muutosta: mutta Dora oli tarmokkaasti selittänyt, että hänen aikomuksensa oli kasvattaa poikansa amerikkalaisittain, hankkia hänelle lihaksia ja terveys, joka tarvitaan toimelliseen elämään. Alituinen pelko, että pikkupoju joutuu näiden uudistuksien uhriksi, ylläpiti isoäidin sydämessä sammumatonta katkeruutta.
Yleensä oli Doralla näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa ollut paljon menestystä. Eräänä iltana huhtikuun alussa hämmästytti hän torstaivastaanotossaan vieraitansa sähkövalolla, jota oli antanut laajassa mitassa järjestää Fardellin palatsiin. Palatsin kauniit, italialaiset salit olivat siitä saaneet ikäänkuin uutta elämää. Uusi valo teki kyllä uudenaikaisen, mutta miellyttävän vaikutuksen. Pakinoitiin, keskusteltiin, keimailtiin. Seurassa oli ylhäisiä italialaisia tulisilmäisiä naisia, jotka kantoivat loistavasti pukujaan, jotka eivät aina olleet parhaan maun mukaisia, ja kuninkaallisia jalokiviä, ja vakaa- ja kylmäkasvoisia amerikattaria, joista monet olivat paremmin puetut, mutta sittenkin vähemmän siroja. Siinä omituinen eri rotujen ja kasvatusten vastakohtaisuus, elävä kuva Vanhasta ja Uudesta Maailmasta. Ja näiden naisten joukossa kauniita suurisilmäisiä miesten päitä, vartaloita, joiden miehevä ryhti antoi mustalle puvulle ylevän ja todella miehekkään sävyn..
Yhä solakkana, avion ja äitiyden kaunistamana, puettuna punervapohjaiseen valkoiseen pitsipukuun kulki Dora salissa edestakaisin markiisi Vergan kanssa.
— Luuletteko, kysyi tämä, että miehenne suostuu vastaanottamaan seremoniamestarin paikan, jota hänelle tarjotaan? Minä puhuin hänen kanssaan tänä aamuna ja hän lupasi ajatella asiaa.
— Huono merkki! sanoi nuori nainen painaen päänsä alas. Kun italialainen vastaa teille tahtovansa ajatella asiaa, merkitsee se, että hän ei suostu, vaikka ei tahdo sanoa sitä suoraan. En tiedä heikkouttako se on vai hyvyyttä.
— Molempia, vastasi markiisi hymyillen.
— Ehkä… Ei, nähkää. Lelo ei suostu. Hänellä on liiaksi suhteita toisaalla. Ja hänen omaisillaan on häneen salaperäinen vaikutusvoima. Hän ei tahdo sitä myöntää, mutta minä tunnen sen, hän on paljoa vähemmän »valkoinen» kuin silloin, kun häneen tutustuin. Se on vähän nöyryyttävää minulle. Minä lohdutan itseäni sillä, että ei hänen rakas ystävättärensäkään, ruhtinatar Marina, ole sen paremmin onnistunut häntä käännyttämään — sanoi hän hermostuneesti naurahtaen. — Muutoin ällistyttää italialaisten luonne minua niin, että olen aivan ymmällä. Te olette viehättäviä, mutta liukkaita kuin ankeriaat. Kun minä esim. nuhtelen Leloa ja hän saa minuutinkaan mietinnän aikaa, todistaa hän, että hairahduksen tekijä olenkin minä ja sillä hetkellä minä hullu sen uskon.
— Niin, se on, juuri niin! sanoi markiisi sydämellisesti nauraen.
Sitten hän muuttuen taas vakavaksi lisäsi:
— Miehenne panee kuitenkin suurta arvoa teidän mielipiteellenne; hän kysyy aina teidän ajatustanne.
— Mitä talous- ja raha-asioihin tulee… mutta muussa ei.
— On suuri onni, että teillä on poika. Se antaa teille vaikutusvallan, jota ette milloinkaan muuten olisi saavuttanut anoppinne eläessä.
— Tiedän sen… Te italialaiset olette vielä täydellisiä itämaalaisia, te ette vielä tunnusta naisen arvoa.
— Mahdollista!.. Mutta palataksemme asiaamme, teidän täytyy koettaa taivuttaa Lelo vastaanottamaan tuo paikka.
— Minä yritän… mutta ilman onnistumisen toivoa! Hän ei tahdo antaa uutta iskua äidilleen, joka ei ole vielä tointunut siitä, että hän meni naimisiin amerikattaren kanssa.
— Olkoon, älkää siitä masentuko! Nähkää, markiisitar d'Anguilhon on saanut miehensä asettumaan edusmiesehdokkaaksi. Ja hänet on juuri valittu.
— Mitä joutavia!
— Ei, ihan totta. Ja jos kukaan näytti olevan luotu elämään toimettomana, niin kai hän.
— Mutta kyllä markiisitar on mahtanut tarvita aikaa miehensä käännyttämiseen… Eurooppalaiset ovat kummallisia olentoja. Kun amerikkalaiselle ehdottaa jotakin, vastaa hän heti myöntävästi tai kieltävästi, mutta te näytätte ensin syventyvän itseenne, hirvittäviin syvyyksiin saakka, ennenkuin päätätte. Minä alan tottua siihen, mutta se voi vieläkin saattaa minut kiristämään hampaitani!… Tiedättekö, että minä kahdessakymmenessä kuukaudessa olen tehnyt ihmeitä, mitä tulee kaikkiin niihin tunnetuihin ja tuntemattomiin esteihin ja ennakkoluuloihin, joita vastaan olen joutunut. Kun ajattelen sitä, en voi olla ihailematta itseäni. Jos olisin jäänyt Amerikkaan, en olisi koskaan saanut tietää, mihin pystyn.
— Minä myönnän, että tuntien teidän ja Lelon luonteet olisin luullut aviovaunujenne kitisevän enemmän.
— Ah! Minähän valan yhtämittaa öljyä pyöriin, viisauden öljyä, joka on sangen kallista! sanoi kreivitär vakavan näköisenä.
Sitten hän ikäänkuin vaihtaakseen keskustelun aihetta lisäsi:
— Tiedättekö muuten, että Ronaldit ovat Pariisissa?…
— Niinkö?
— Henrik on lähetetty edustamaan Yhdysvaltoja kansainväliseen kemistikongressiin.
— Tulevatko he Roomaan?
— Roomaanko? Varmaankaan eivät: rakas enoni ei ole minulle antanut vielä anteeksi naimistani. Me emme enää ole kirjeenvaihdossa. Helenankaan kirjeet eivät enää ole erittäin sydämellisiä. Minä olen jatkanut kirjeenvaihtoa hänen kanssaan vain ollakseni katkaisematta tätä sidettä, joka samalla yhdistää minut kotimaahani… Omituista, en ole milloinkaan rakastanut Amerikkaa niin kuin jouduttuani sieltä erilleni.
— Kun kirjoitatte rouva Ronaldille, lausukaa hänelle minun kunnioittavat terveiseni.
— Sen teen. Minä kirjoitan hänelle vielä tänä iltana pyytääkseni häntä valitsemaan minulle muutamia somia kevätpukuja… Ja sitten lupaan teille tehdä vielä viimeisen rynnäkön miestäni vastaan tuon paikan vuoksi. Jos en onnistu tällä kertaa, palaan asiaan vastedes, kun jokin toinen paikka on avoinna. Antakaa minulle aikaa: tiedättehän Lelon luonteen!
Illanvietto oli päättymässä. Useimmat vieraat nousivat hyvästelemään: se oli yleisen lähdön merkki; olikin miltei puoliyö.
— Odota minua, sanoi Lelo eräälle ystävälleen, minä saatan sinua klubille saakka.
— Lähdetkö ulos vielä näin myöhään? kysyi Dora tyytymättömän näköisenä.
— Menen haukkaamaan raitista ilmaa. Minä palaan muutaman minuutin kuluttua.
Käskettyään sammuttamaan valot meni kreivitär tapansa mukaan katsomaan pikku Guidoa. Harvinainen hellyyden ilme kasvoillaan katseli hän kuparinruskeiden kiharain peittämää kuvanihanaa päätä tarkastaen samalla lapsen unta; sitten koskettaen varovasti pienokaisen käsiä todetakseen lämpömäärän lähti hän pois kuulumattomin askelin.
Huolimatta miehensä usein toistetuista kielloista odotti hän häntä melkein aina. Hänen päivänsä olivat niin täynnä, ettei useinkaan ollut muuta aikaa kirjeiden kirjoittamiseen. Tänä iltana päätti hän sekä kirjoittaa rouva Ronaldille että myöskin täyttää markiisi Vergalle antamansa lupauksen. Hän halusi itsekin hartaasti Lelon kiinnittämistä hoviin. Lelo oli esitellyt hänet kuninkaalle ja kuningattarelle. Hänen monista pyynnöistään oli Lelo talven kuluessa saattanut häntä kahdesti Quirinaalin tanssiaisiin. Lelo oli tähän suostunut jonkinlaisena virallisena uhrauksena hänelle, mutta Dora tunsi hyvin, että hän katsoi sen riittäväksi.
Hän riisui juhlapukunsa, otti ylleen keveän viehättävän kotipuvun, meni istumaan tulen ääreen ja alkoi kirjoittaa erään korkean sähkölampun valossa kirjoitusalusta polvillaan. Hän täytti kahdeksan sivua ohutviivaisella suurella käsialallaan, joka oli hänen luonteelleen sangen tunnusomainen. Kirjeen valmistuttua katsoi hän kelloa: se oli yksi. Lelo oli luvannut palata heti, mutta, kuten tavallista, ei ollut pitänyt sanaansa. Tämä ajatus piirsi terävän viirun nuoren amerikattaren huulien pieleen. Aina, kun kreivi lupasi jotakin vaimollensa, oli hänen aikomuksensa se täyttää; mutta tottuneena elämään huolettomasti hän antoi jonkun ystävän, jonkun korttipelitilaisuuden, jonkun mitättömyyden houkutella itsensä viipymään. Palattuaan esitti hän kekseliäitä anteeksipyyntöjä, joita yksin italialainen keksii, helliä sanoja, jotka tekivät Doran aseettomaksi. Hän antoi ja pahoitteli jälkeenpäin heikkouttansa.
Istuessaan siinä odottamassa yön hiljaisuudessa Dora ajatteli mitä kaikkea näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa oli tapahtunut. Vähitellen alkoi hänen ajatuksensa uupua väsymyksestä, mielikuvat kävivät epämääräisiksi, ja hän nukahti.
Sant'Anna oli aikonut vain saattaa ystäväänsä klubille saakka, mutta olikin sinne tultuaan mennyt sisään. Hänelle oli ehdotettu viittä écarté-peliä; hän oli pelannut kymmenen, viisitoista, onni yhä huonompana. Huono onni korttipelissä harmittaa italialaista enemmän kuin rahan menetys: niinpä, kun Lelo kello kahden tienoissa astui pieneen saliin, kynttilä kädessä, palttoo hartioille heitettynä, hattu hiukan kallellaan, oli hän sangen pahantuulisen näköinen.
Sikeään alku-uneen vaipuneena ei Dora kuullut hänen tuloansa.
— Dora! sanoi hän.
Ja Dora hätkähti, avasi silmänsä ja oikaisi itsensä.
— Miksi et ole mennyt maata? On sietämätöntä tavata sinut aina kyyryssä kuin kissa pälymässä minun palaamistani.
— Sinä lupasit palata heti; minulla oli eräs kirje kirjoitettavana ja sitten halusin puhua kanssasi siitä paikasta.
Elleivät Doran silmät olisi olleet niin uniset, olisi hän miehensä kasvoista havainnut, että hetki oli huonosti valittu.
— No, tässä olen! sanoi kreivi asettaen kynttilän uunin reunalle.
— Oletko sitä ajatellut, kuten olet luvannut Vergalle?
— Olen kyllä.
— Ja mitä aiot tehdä?
— Kiittää… ja hylätä.
— Oh! Lelo, minä olin toivonut…
— Siinä erehdyt… Minä en voi luopua vapaudestani ja saada niskaani lisäksi vain selkkauksia.
— Sano mieluummin, että pelkäät loukkaavasi sukulaisiasi.
— Niin on. Sinä arvaat oikein.
— Minun toiveeni eivät siis tule kysymykseen? Äitisi ja sisaresi merkitsevät sinulle enemmän kuin vaimosi.
— Sinä tahdot aikaansaada kohtauksen? Siinä tapauksessa hyvää yötä!
Ja Lelo otti kynttilänsä, käänsi selkänsä ja poistui salista.
Dora jäi vielä muutamiksi sekunneiksi kuin kivettyneenä istumaan, punastui sitten korviaan myöten, silmät välähtivät ja suuttumus ohensi hänen kasvojaan.
— Vai niin ovat asiat! huudahti hän ääneen.
— No hyvä, saammehan nähdä!