XXIX.
Yleensä tunnetaan italialaisia vähän ja huonosti. Heitä luullaan kiivaiksi, intohimoisiksi, helposti syttyviksi ja petollisiksi. Se on suuri erehdys. Tuli, joka vilkastuttaa heidän silmiään ja eleitään ja värittää heidän huuliaan, on vain pintapuolista. He ovat kylmäjärkisiä, laskevia, varovia intohimoisine eleineen, heikkoja voimasanoineen, itsekkäitä hyvyyden ja alttiuden ilmeineen. Heidän kielensä, jonka luulisi olevan vain kitaraa varten luotu, on päinvastoin ankaraa, ylhää, vaikeaa taivutella. Se ei sovellu pakinointiin eikä romaaniin, mutta se on mainio runouden ja filosofian väline. Italian rotu ja kieli ovat säilyttäneet kauan klassillisen sopusoinnun ja jäykkyyden. Vihdoin on niiden kehkeytyminen alkanut; ja tämä kehkeytyminen, jota jälleen saavutettu vapaus on edistänyt, näyttää kasvavan sivistyksen ja ulkomaisten avioliittojen avulla, viittaavaan loistavaan tulevaisuuteen.
Italialaisilla ja ranskalaisilla on tosin ollut sama äiti, mutta ei samaa isää. Italialaiset ovat latinalaisen rodun vanhempia ja laillisia poikia; se on antanut heille kauneutensa, eleittensä ylevyyden, naisellisen viehkeytensä. Sitten raiskasivat barbaarit taistelutantereilla jaloa naista ja tästä raiskauksesta ovat ranskalaiset syntyneet. Gallialaiset ja frankkilaiset ovat jättäneet heihin leimansa, jotakin unelmistaan, älystään; he antoivat heille notkean ruumiin, töykeät, säännöttömät piirteet, joita sentään äidin sielu jalostaa ja henkevöittää. Tämä velipuolisuus selittää sen salaisen vastakohtaisuuden, joka on olemassa molempien kansojen välillä, heidän kinansa, heidän sovintonsa, vihan ja hellyyden puuskansa. Heidän luonteittensa perinnäinen erilaisuus on varsinkin huomattavissa rakkaudessa ja avioliitossa. Amerikattarille on uskonkappale, että italialainen on ulkomaalaiselle parempi puoliso kuin ranskalainen, ja se on kiistämätöntä. Hänen luontonsa, vaikka hienostunut, on paljoa yksinkertaisempi. Aviollisessa elämässään hän ei tarvitse taidetta, mielikuvitelmia, ihanteellisuutta. Hän tahtoo, että hänen vaimonsa on sievä, antaa hänelle lapsia, rajoittaa mahdollisimman vähän hänen vapauttaan, ei rasita häntä tunteilemisella ja säästää hänen hermojansa. Kuten markiisitar Verga oli sanonut, on hän uskoton, mutta luotettava. Jos joku hyvä tilaisuus sattuu, hän katsoo jo miesarvonsa vaativan siihen tarttumista: se on vain ulkopinnan uskottomuutta ja hänen ulkopintansa on hyvin arkatunteinen. Hän harrastaa erikoisesti anglosaksilaista rotua: salatusta valintavaistosta etsii hän englannitarta ja amerikatarta. Nämä puolestaan tuntevat vastustamatonta vetovoimaa italialaiseen. Tottuneina toimen miehiin ihastuvat he ihmeen helposti tuohon laiskaan ja unelmoivaan olentoon. He eivät häntä ymmärrä, mutta he rakastavat häntä sitä suuremmin kuvitteluin. Niin oli Dorankin laita. Hänen puolisonsa oli hänelle elävä arvoitus, joka kiinnitti hänen mieltänsä, vimmastutti ja hurmasi häntä.
Hän ei ollut kerskunut sanoessaan markiisi Vergalle valavansa öljyä heidän aviovaunujensa pyöriin. Hän oli oppinut punnitsemaan sanojansa, lieventämään äkkipikaisuuttansa. Rouva Carroll, joka tunsi hänen luonteensa, ei ollut kummastuksestaan tointua. Avioliittoonsa saakka oli Dora todellakin ajatellut vain itseänsä; nyt hän unohti itsensä eikä se tuntunut hänestä edes katkeralta. Lelo oli tullut hänen ainoaksi huoltonsa kohteeksi; Dora ajatteli vain hänen nautintoansa, eikä omaansa. Hän näki sangen selkeästi miehensä puutteet ja heikkoudet, mutta luki ne hänen kasvatuksensa syyksi. Hän piti hänen perhettänsä vastuunalaisena hänen huonosta tuulestaan, pienestä vilpistään, itsepäisyydestään. Tätä perhettä, yksinomaan sitä vastaan kohdistui nuoren naisen suuttumus… Anoppiaan ja kälyään hän soimasi tämänkin illan myrskyisestä päättymisestä, kun hän raivosta vapisevin sormin riisuutui ja toisti:
— Vai niin ovat asiat!… No hyvä, saammehan nähdä!
Miehelle on yleensä ihmeteltävän helppoa unohtaa tekemänsä vääryydet. Italialainen osaa ne korjata paremmin kuin kukaan; hän on siinä mestari. Seuraavana aamuna saapui Lelo kasvot hyväntuulisuutta säteilevinä ja ehdotti, että he iltapäivällä lähtisivät ajelemaan phaeton-vaunuilla. Tämä oli Doran suurimpia nautintoja. Hän ei rohjennut rangaista itseänsä kieltäytymällä: hän suostui mutta täysin arvokkaasti välinpitämättömän näköisenä. Hän oli muuten yöllä keksinyt loistavan ajatuksen, josta hän nautti jo ennakolta.
Samana iltana oli heillä päivälliskutsut Yhdysvaltain lähettilään kunniaksi. Kutsumakirjeet oli lähetetty jo viikkoa ennen. Näillä päivällisillä, joille oli kutsuttu diplomaattikunnan jäsenet, roomalaisia, hänen lankonsa ja kälynsä, tulisivat kaikki pöytäkoristukset olemaan valkoisia. Valkoisia! Aivan valkoisia! Se oli se loistava ajatus, joka yöllä oli hänen päähänsä pälkähtänyt. Ah! hänen miestään yritettiin johtaa takaisin mustaan puolueeseen! Hyvä on! Hän tekee valtiokaappauksen ja leimaa lopullisesti hänen puoluevärinsä! Mikä voitto ja kosto! Tämä ajatus ylläpiti koko päivän vahingonilon kiiltoa hänen silmissään. Hän pyysi Lelon uskomaan koko järjestelyn hänen haltuunsa; hän halusi nähdä, selitti hän, eikö hän voisi hyvin suoriutua semmoisesta tehtävästä yksin. Lelo ei saisi ennakolta mitään nähdä eikä kysyä. Lelo lupasi hilpeästi, ettei hän kuule eikä kurkista.
Sattuma edisti Doran suunnitelmaa. Aamiaisen aikana sai kreivi sähkösanoman Frascatista, kilpa-ajotallinsa hoitajalta, että hänen mielihevosensa oli sairas. Hän lähti heti matkaan eläinlääkäri mukanaan. Kaikki kukat, jotka kreivitär oli tilannut, saapuivat iltapäivällä ja hän vietti suljettujen ovien takana tuntimääriä pöytää koristellen. Ja nautti ennakolta vaikutelmasta, minkä tämä kepponen tekisi hänen lankoonsa, kälyynsä ja… puolisoonsa. Puolisoonsa! Niin, se puoli asiaa ei hänelle tuottanut ehjää nautintoa. Kenties hän suuttuisi? Hän ymmärsi äkkiä tekonsa koko kavaluuden. Hetken hän jo katui, ajatellen kardinaalia, joka varmaan sitä paheksuisi, mutta kohautti sitten olkapäitään. »Vähät kaikesta! Kerran kuitenkin täytyy antaa asianmukainen opetus kaikille Sant' Annoille ja näyttää, mitä ainesta amerikatar on!»
Lelo palasi Frascatista niin myöhään, että hän parahiksi ehti pukeutua. Kello kahdeksan olivat kaikki vieraat koolla salissa. Kun palvelija oli ilmoittanut päivällisen valmiiksi, tarjosi kreivi käsivartensa Yhdysvaltain lähettilään puolisolle. Tullessaan ruokasalin kynnykselle sattuivat hänen silmänsä suurenmoisesti koristettuun pöytään. Hän kalpeni äkkiä ja puri huultaan saadakseen hillityksi suuttumuksen, joka kiehahti hänessä. Valkoiset päivälliset!… Hänen vaimonsa oli uskaltanut!… Ei kukaan voinut siitä erehtyä. Istuutuessaan vastapäätä puolisoansa kohtasi Dora puolisonsa kiiluvan katseen: hän kesti sen ilman uhmailua ja ilman heikkoutta, puristaen hiukan huuliansa karaistakseen itseänsä. Kääntäen sitten päänsä herttua ja herttuatar Avellinaan päin näki hän suureksi tyydytyksekseen näiden olevan kiihdyksissään ja myrtyneenä.
Donna Pia tointui pian ja katsellen pöytää lausui ajattelemattomasti:
— Niinhän nämä ovat kuin kihlajaispäivälliset!
— Pikemminkin valtiolliset! vastasi kreivitär. Valkoinen on paikallaan, kun saa kunnian vastaanottaa Italian kuninkaan luona olevan lähettilään — lisäsi hän hymyillen maanmiehelleen.
— Ah! se on totta! Minä olin sen unohtanut! sanoi herttuatar ylhäisen ylimielisesti. Se oli hyvin sievä ajatus.
— Eikö ollutkin? sanoi Dora mitä viattomimman näköisenä. Minua ilahuttaa, että se teitä miellyttää.
Seurassa olevat roomalaiset yksin tunsivat sen katkeran vihamielisyyden, joka näiden herttaisten sanojen alla piili. Hetkinen tuntuikin ilmassa näiden molempain nuorten naisten vihollisuuden synnyttämää outoa kylmyyttä. Mutta kreivitär sai hilpeällä mielellään sen nopeasti haihtumaan ja aterian kestäessä onnistui hänen karttaa kaikkea, mikä olisi saattanut jälleen seestynyttä mielialaa samentaa. Päivällisten jälkeen oli määrä kokoontua kuulemaan musiikkia. Mutta heti kahvin jälkeen poistuivat herttua ja herttuatar Avellina, kun muka olivat vielä lupautuneet muualle. Ei kukaan läsnäolijoista jäänyt muuhun käsitykseen kuin että tämä oli yksinkertaisesti valtiollinen vastalause.
Markiisi Verga oli kuitenkin ainoa, joka aavisti koko totuuden. Uteliaana toteamaan, oliko hän arvannut oikein, käytti hän sopivaa hetkeä ja sanoi kreiville:
— Mikä mainio ajatus sinulla olikaan antaa valkoiset päivälliset!
— Oletko sitä mieltä?… Voit onnitella vaimoani, sillä ajatus on hänen, se sinun olisi pitänyt arvatakin. Minulle se on ollut täydellinen yllätys.
— Ah, ajatus ei ole hullumpi! Ei ollenkaan! huudahti markiisi nauraen.
— Minusta päinvastoin on! — sanoi Sant'Anna. — Noilla amerikattarilla on piru mielessään!
— Kenelle sitä sanotkaan!… Mutta siinä on kreivitär kuitenkin tehnyt sinulle palveluksen, ilmaisten sinun kantasi todellisen värin. Tämä tukkii niiden suun, jotka väittävät sinun pysyttelevän odottavalla kannalla siltä varalta, että enosi valittaisiin paaviksi.
Lelon kasvoilla välähti halveksumisen ilme.
— Tyhmyrit! Ne tuntevat minua huonosti. Jos minun enoni paaviksi tultuaan noudattaisi edeltäjäinsä politiikkaa, niin pyrkisin minä heti johonkin toimeen hovissa osoittaakseni uskollisuuttani Italiaa kohtaan: sillä minä olen italialainen… Aduan tappion jälkeen olen tuntenut sen joka säikeessäni, lisäsi hän katsoen synkästi maahan.
— Sitä en epäile. Toistaiseksi pidetään näitä Yhdysvaltain lähettilään kunniaksi annettuja valkoisia päivällisiä rohkeana aloitteena. Älä yritäkään sitä kieltää.
— Kun sitä en tee, tapahtuu se vain kunnioituksesta omaa itseäni kohtaan. Dora ansaitsisi läksytyksen.
Tämän keskustelun aikana, jonka aiheen hän arvasi, oli Dora levottomana pälyillyt herransa ja miehensä kasvojen ilmeitä eikä tuntenut itseään oikein turvalliseksi. Muutamaa minuuttia myöhemmin pääsi markiisi puhelemaan hänen kanssaan kahden ja sanoi hymyillen:
— Ah, kreivitär! kreivitär! liian nopeaa vauhtia!
— Moititteko minua?
Te ajatte asiaanne
— Puolisona moitin. Vaimolla ei ole oikeutta ryhtyä sellaisiin alotteihin. Nyt tulee Lelo vastustusvaistosta astumaan askeleen taapäin rauhoittaakseen omaisiansa.
— Vähät siitä, minä olen saanut pienen hyvitykseni. Ja huomenna tietää koko maailma mitä puoluetta me olemme.
— Niin, mutta muistakaa sananpartta: hiljaa hyvää tulee!
Kun vihdoin kello yhden aikana aamulla viimeiset vieraat olivat poistuneet, antoi Dora viimeiset määräyksensä ja meni tapaamaan miestänsä, joka tänä iltana ei ollut tuntenut tarvetta mennä haukkaamaan raitista ilmaa.
Tullessaan pieneen saliin, missä Lelo odotti häntä uunin edessä synkän näköisenä, naurahti hän hermostuneesti ja meni sitten hänen luokseen, kumarsi päätään kädet ristissä otsallansa ja sanoi:
— Älä lyö minua kuoliaaksi!
Hän oli tässä asennossa niin lystikkään näköinen, että Lelon oli vaikea pidättää hymyä.
— Minä olen tehnyt väärin, lisäsi Dora sitten suoristautuen.
— Ah! sinä olet niin armollinen, että myönnät sen!
— Olen, kun omatuntoni on sen minulle sanonut… vaikka liian myöhään. Halu kostaa sinun eilinen tylyytesi sai vietellyksi minut… ja se toivoni, että näkisin sinut italialaisena.
— Italialaisena! — toisti Lelo avaten silmänsä selälleen. — Ja mitä minä sitten muka olen?
— Roomalainen. Sinun sukusi on roomalainen; sillä on uskonto, mutta ei isänmaata. Isänmaa on lippu eikä kirkko.
Sant'Anna oli kuin puulla päähän lyöty.
— Ei vähät mitänä!
— Se on totuus. Sinun pojastasi tulee kuitenkin joka tapauksessa italialainen; ethän sinä voi olla toista leiriä kuin hän.
Kreivi kehräsi hermostuneena viiksiänsä. Kreivitär jatkoi:
— Minä en moiti sinun omaisiasi…
— Sinä olet sangen armollinen!
— Minä en heitä moiti — jatkoi Dora hämmentymättä — sillä he tuskin saattavat ajatella toisin kuin ajattelevat; mutta he yrittävät vetää sinua takaisin Vatikaaniin ja se raivostuttaa minua.
— Sinua raivostuttaa se, että minä en kuulu hovipuolueeseen. Sinä et niinkään välitä minun tulemisestani seremoniamestariksi kuin että itse pääsisit kuningattaren hovirouvaksi. Te amerikattaret olette kyllääntymättömiä. Ennen pitkää vaadit minua käyttämään napolilaista ruhtinasnimeä, joka kuuluu meidän suvullemme.
— En, en milloinkaan. En ole toki niin typerä, että tahtoisin vaihtaa ihanan historiallisen Sant'Annan nimen toiseen, jota kukaan ei koskaan ole Roomassa kuullut. Ja muuten suljettu kruunu minua tympäisee.
— Se on toki hyvä!… Ja nyt olkaamme valkoisia… valkoisia! — toisti kreivi raivokkaana — sinä olet sen julistanut, ja minä en sinun tekoasi peruuta: se saa sinulle riittää… Mutta niin kauan kuin äitini elää, on meidän kartettava valtiollisia mielenosoituksia. Minä en tahdo häntä tämän enempää loukata enkä kiusata. Sinä pidät sitä moitittavana tunteiluna: mutta semmoinen tunteilu kuuluu kerta kaikkiaan minun latinalaiseen luonteeseeni, ja minä pyydän sinua muistamaan sitä vastaisen varalta. Huomenna tulevat nuo kirotut sanomalehdet kuuluttamaan sinun valkoista ateriaasi, toiset minua kiitellen, toiset häväisten. Siinä kaikki, mitä olet voittanut!
— Minä en tullut ajatelleeksi sitä seurausta, sanoi Dora hämillään, — olen pahoillani…
— Ei, sitä et tullut ajatelleeksi. Jos ylimalkaan on harkitsevia naisia, niin on niitä sangen vähän, ja sinä et totisesti kuulu niihin!… Teidän olisi pitänyt tietää, että Vanhan Maailman ihmisiä ja oloja ei käsitellä niin vapaasti. Roomaa ei rakennettu päivässä, sanoo sananlasku, eikä sitä yhdessä päivässä hävitetäkään, ei edes amerikatarten voimalla —
— Mutta eihän tämä lopultakaan ole niin kovin suuri onnettomuus, sanoi Dora hiukan kärsimättömänä. — On aina kunniakasta rohjeta tunnustaa kantansa.
— Kun se on välttämätöntä, kyllä… mutta kun se ei tuota muuta kuin ikävyyksiä, niin se on typerää.
Kreivitär kietoi käsivartensa miehensä kaulaan.
— No, Lelo, etkö jo ole moittinut minua riittävästi! Nyt voit olla tyytyväinen.
Nuori nainen oli siinä miehensä edessä sangen kaunis sulavassa puvussaan, kukkatuoksuisena, hehkuvin poskin, pitkien ripsien välistä kiiluvin silmin. Sant'Anna käänsi katseensa pois karttaakseen tämän nuoruuden ja sirouden viettelystä, yrittipä irroittautua syleilystäkin, mutta kreivitär ei hellittänyt ja kylläkin tavattomasta mielijohteesta — jos ajattelee entistä neiti Carrollia — sanoi hän:
— Mennään katsomaan pikkupojua!
Ja äkkiä leppyneenä, kasvot heltyneinä poikaansa ajatellessa, kreivi seurasi vastustamatta.