XXX.
Rakkaus oli antanut rouva Ronaldin samoin kuin Dorankin elämälle toisen suunnan, ja viimeiset kaksikymmentä kuukautta olivat hänellekin olleet vilkkaan toiminnan aikaa.
Hänen uskonnonmuutoksensa oli New Yorkin koko hienostossa herättänyt suurta huomiota. »Kotimaisten Naisten» johtajatar hylännyt Amerikan episkopaalisen kirkon kääntyäkseen roomalaiskatoliseksi! Se oli solvaisevaa. Oltiin tosin siksi vapaamielisiä, ettei riistetty kunniatoimia pois, mutta hänen kääntymisensä loukkasi sitä enemmän, kun katolilaisuutta pidetään Yhdysvalloissa yleensä irlantilaisuutena ja köyhien uskontona. Turhamielisyys on sen levenemiselle tavattomana esteenä. Sinä päivänä, jolloin hienoston kääntymiset tulevat muotiin, on se melkein voittanut. Siihen mennessä näyttää se kuitenkin edistyvän jokseenkin ripeästi. Saadaanko se lopullisesti juurtumaan? Uskonnot ovat niinkuin siemenet: maa, johon ne putoavat, ne joko elvyttää tai tappaa.
Kun Helena oli palannut kotimaahansa, haastateltiin häntä ja ahdisteltiin kyselyillä. Hänen oli kestettävä hirvittäviä hyökkäyksiä. Hänen ystävänsä kummastelivat, että hän oli omaksunut törkeästä taikauskosta kokoonpannun uskonnon. Hän vastasi heille mahdollisimman varmalla äänellä, että oli olemassa alempaa ja ylempää katolisuutta — mistä hän sen keksi, ties Herra! — ja että tämä jälkimäinen, hänen omaksumansa, oli sangen edistynyt uskonto, tulevaisuuden uskonto. Apotti de Rovel olisi varmaan tästä selityksestä ollut kummissaan ja kauhuissaan.
Rouva Ronald ei tosin löytänyt uudesta uskonnostaan sitä täydellistä rauhaa, jota hän oli toivonut, mutta kyllä suurempaa sisällistä tyydytystä, ja se saattoi hänet laajaan toimintaan hyväntekeväisyyden alalla. Hän oli näinä kahtenakymmenenä kuukautena siinä saanut aikaan niin paljon, että muutamat hänen ystävättärensä väittivät hänen käyttävän armeliaisuutta keimailun palveluksessa.
Tämä uusi elämä tempasi hänet irti vaarallisista muistoista, kuitenkaan parantamatta häntä rakkaudesta, jonka hän oli tuonut mukanaan Euroopasta. Se ei näyttänyt olevan karkoitettavissa: uskonnon ja hyväntekeväisyyden yhdistetyt voimat olivat olleet voimattomat poistamaan sitä hänen sydämestään. Kun hän sai kirjeen Roomasta, oli hän viikkomääriä alakuloisena. Doralla oli tapana kertoa hänelle kaikki, ja hän teki niin edelleenkin, vaikka ei saanut siihen yllykettä. Lelon nimi oli joka sivulla eikä tämä nimi ollut kadottanut salaista voimaansa rouva Ronaldin suhteen. Hän huomasi mielipahakseen, ettei hän ollutkaan siitä vapautunut. Hän pelkäsi ja toivoi näiden kirjeiden saapumista. Hän luki ne ensin hätäisesti ikäänkuin ne olisivat häntä polttaneet, ja tutki ne sitten taas uudelleen ja uudelleen. Ja hän katsoi murheellisena Willie Greyn taulua, Titanian hulluus, jonka hän oli sijoittanut pukuhuoneensa seinälle. Ei hän siinä katsonut aasinpäätä, vaan rakastuneen naisparan kasvojen ilmettä. Hän olisi tahtonut rakastaa samaten, hurmioon antautuen, sokeasti. Mutta hän tointui pian ja kiitti vilpittömästi Kaitselmusta, joka ei ollut sallinut hänen langeta hirvittävään kiusaukseen Ouchyssä.
Näinä heikkouden hetkinä Helena turvautui epätoivoissaan mieheensä. Ja Henrikin hyvyys, hänen henkinen ylemmyytensä ja hänen ruumiillinen kauneutensa auttoivat häntä mitä tehokkaimmin Sant'Annan kuvan karkoittamisessa. Hän muisteli ylpein mielin Monte Carlossa sattunutta välikohtausta — miehekästä tapaa, jolla hän oli kurittanut röyhkeää ihailijaa. Helena näki hänen uhkean vartalonsa, hänen säihkyvät silmänsä. Ah! siinä oli oikea mies! Ja hänen mieleensä muistui turvallisuuden tunne, jota hän oli tuntenut tarttuessaan miehensä käsivarteen niin monikuukautisen eron jälkeen. Ajatus, ettei hän enää ollut se rikokseton nainen, joksi Henrik häntä luuli, teki hänet nöyremmäksi. Hän oli vaatimattomampi, vähemmän käskeväinen miehensä suhteen ja kunnioitti enemmän tämän työtä. Kun herra Ronald tuli tapansa mukaan istumaan hänen ihmeellisen peilipöytänsä ääreen pakinoidakseen ennen päivällistä, ei Helena enää, kuten ennen, takertunut joutavuuksiin, vaan seurasi häntä niin tarkkaavasti kuin mahdollista. Ja heidän välillään syntyi mielenkiintoisia keskusteluita. Helena ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta todistaakseen, että hänen korkeampi katolisuutensa — jonka keksimisen kunnian hän saattoi vaatia itsellensä — oli sopusoinnussa tieteen kanssa. Hän teki sen voitonvarmalla, kekseliäällä tavalla, joka huvitti sanomattomasti herra Ronaldia. Ja alinomaa johti hän miehensä keskustelemaan rakkaudesta. Hän tahtoi yhä kuulla tämän selittävän, että se on luonnonvoimaa, joka vaikuttaa eliöihin samaan tapaan kuin valo. Silloin keskeytti hän pukeutumisensa viimeistelyn, jäi liikkumattomaksi, kampa tai untuvatöyhterö kädessään ja kauniit, ruskeat silmät puhujaan kiintyneinä kuunteli intohimoisen tarkkaavasti, kun toinen selitti käsitystään elämästä, kaikkeudesta, tieteellistä filosofiaansa, joka yksin pystyy saavuttamaan totuuden, ja sitä kuullessaan tuli hän paremmin tietoiseksi siitä, ettei hän ollut muuta kuin jumalaisen tahdon elävä ilmaus, ja tämä tietoisuus antoi hänelle rauhan, jota mikään muu ei ollut voinut hänelle antaa.
Herra Ronald puolestaan tunsi vaimoansa kohtaan sitä hurmautunutta hellyyttä, jota voi tuntea vain sitä kohtaan, jonka on ollut vähällä menettää. Hän laski vaimossaan tapahtuneen viehättävän muutoksen uuden uskonnon ansioksi ja siitä kiitollisena saattoi häntä joskus katolisiin kirkkoihin. Niinpä kaikki se, jonka olisi luullut erottavan Helenaa ja hänen puolisoansa, joutuikin yhdistämään heitä kiinteämmin ja syvemmin.
Mutta kuten Dora oli sanonut markiisi Vergalle, herra Ronald oli lähetetty Pariisiin edustamaan Yhdysvaltoja kansainvälisessä kemistikongressissa. Helena oli tullut häntä saattamaan, ja he olivat jälleen asettuneet asumaan Castiglionen hotelliin.
Rakkauteen tai tuskaan liittyvien paikkojen jälleen näkeminen voi säälimättömästi herättää nämä eleille. Rouva Ronald havaitsi sen sangen pian, kun hän vartavasten lähti kulkemaan samoja paikkoja, missä Sant'Anna ensi kertaa oli ruvennut häntä seuraamaan. Mutta kesken tätä kulkuansa muisti hän Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarin, osti sylyksen kukkia ja ajoi sinne.
Siellä alttarin ääressä rukoiltuansa tunsi hän kuitenkin tyyntyvänsä ja lausui itsekseen liikuttavan luottavasti:
»Lopulta kaikki vielä kääntyy hyväksi!»