XXXII.
Boccadorin katu 4!… Koko illan soi tämä bramiinin osoite Helenan korvissa, ja äkkiä sai hän räikeän päähänpiston. Cetteradshilla oli varmaan suuri henkinen voima, hän oli sen tuntenut. Miksei hän, Helena menisi pyytämään hänen apuansa, niinkuin Jules Bois oli neuvonut? Suggestion avulla saattaisi bramini kukaties haihduttaa hänestä Sant'Annan kuvan, joka oli niin syvälle hänen sieluunsa syöpynyt ja joka hetki, vastoin hänen tahtoansa, otti hänet valtaansa? Amerikatar ei milloinkaan epäröi kauan: niin, hän koettaa suggestiota; miksei voi tehdä koetta.
Seuraavana päivänä meni rouva Ronald Boccadorinkadulle jo kello kahden aikaan päästäkseen sisään ensimäisenä. Kaksi vanhanpuoleista herraa oli häntä ennen odottamassa. Edellinen tarjosi numeronsa hänelle nähtävästi päästäkseen rakentamaan keskustelua. Helena kiitti, mutta pysytti jäätävällä olennollaan hänet loitolla.
Tasan kello kaksi avasi eräs tummapukuinen hindu oikeanpuolisen oven. Helena nousi äärettömän jännittyneenä. Palvelija viittasi häntä seuraamaan. Mentiin toisen huoneen läpi ja tultiin suureen saliin, johon samalla hetkellä Cetteradshi ilmestyi. Syvään kumarrettuaan isännälleen poistui palvelija itämaalaisen kuulumattomin askelin. Bramiini tervehti vierastaan jäykällä, ylhäisellä päännyökkäyksellä ja viittasi istumaan tuolille istuutuen itse korkeaselkäiseen nojatuoliin pöydän ääreen — pöytä oli täynnä papereita, joiden joukossa näkyi kellastuneita vanhoja kääryjä.
Kuningas ei olisi voinut tehdä Helenaan niin kunnioitusta herättävää vaikutusta kuin tämä valkovaippainen hindupappi. Helena ei tahtonut rohjeta puhutella häntä. Täytyi kuitenkin sanoa jotakin! Hänen maailmantottumuksensa tuli hänelle avuksi.
— Olin eilen kuuntelemassa luentoanne — alkoi hän sydämentykytyksestä väräjävällä äänellä. — Se kiinnitti suuresti minun mieltäni… Minä olen amerikatar; New Yorkissa harrastetaan paljon henkisiä ilmiöitä… Ikävä kyllä on joukossa petkuttajia, ja olemme usein joutuneet ovelien silmänkääntäjien narrattaviksi… Minä tahtoisin tietää ovatko magnetismi, suggestio, hypnotismi luonnollisia vaiko yliluonnollisia voimia.
Helena oli naisten tapaan alkanut kaartaa kaukaa pääasiaa.
— Ne ovat luonnollisia voimia — vastasi bramiini epäröimättä — ja ihmisen jaloimpia, mutta — niiden kehittäminen ei ole helppoa. Jos mieli tulla oikeaksi magnetisoijaksi, täytyy viettää sangen puhdasta elämää, olla täysin terve ja harjaannuttaa herpoutumatta tahtoansa. Kaikilla papeilla on epäilemättä enemmän tai vähemmän suggestion voimaa, sehän on juuri heidän vaikutusvaltansa salaisuus. Pyhimyksillä on ollut sitä sangen suuressa määrässä ja juuri sen voiman avulla he ovat parantaneet ruumiin ja sielun, tehneet ihmeitä.
— Niin, niin sen täytyy olla! — sanoi rouva Ronald vilkkaasti. — Eilen kuunnellessani teitä tunsin kuin sisäistä kohotusta, entistä suurempaa halua hyvään.
Papin silmissä tuikahti ilon välke.
— Olen onnellinen, että sanani on tehnyt teihin sen vaikutuksen.
— Minä tunsin, että teillä on suuri voima, ja olen herra Jules Bois'n neuvon mukaan tullut pyytämään teitä auttamaan minua…
— Missä suhteessa?
Helena punastui, loi katseensa alas, eikä saanut mitään sanotuksi.
— Puhukaa! — sanoi bramiini käskevän lempeästi.
— Niin… tuota… Minä tahtoisin parantua rakkaudesta, joka kalvaa elämääni, joka näännyttää minut, joka on toivoton — lausui rouva Ronald hermostuneella päättäväisyydellä, joka ilmaisi hänen kärsimystänsä. — Minä olin ajatellut, että te voisitte minua auttaa. Se näyttää teistä ehkä oudolta…
Katsoen huolestuneena bramiinia hän sitten lisäsi:
— Toivoakseni ette pidä minua hulluna?
— Päinvastoin uskon teidän olevan sangen viisaan! vastasi Cetteradshi vakavasti.
— Ah! sen parempi! — sanoi nuori nainen helpotuksesta huoaten. — Nähkää, minä tiedän, että rakkaus ei ole muuta kuin ainetta, niinkuin valo, jonkinlaista eetteriä.
— Tekö tiedätte sen, te! — huudahti pappi niin hämmästyneenä, että hänen vaskipatsasasentonsa järkähti.
— Eräs tiedemies sanoi sen minulle ja minä nauroin sitä. Nyt olen vakuutettu, että se on totta.
— Se on totta, vakuutti hindu. Tiedemiehet ovat todellisia jumalan välineitä. Tieto tulee meille määrättynä aikana, mutta he tuntevat sen usein ennakolta. Se aika, jolloin rakkautta tutkitaan tieteellisesti, ei ole kaukana. Se on luonnon suuria aineita, joka kantaa elämää, iloa, surua.
— Niin ja minä olen ajatellut, että henkisen voiman täytyy olla tätä sokeaa voimaa mahtavampi.
— Ei ole sokeita voimia — selitti bramiini — on vain sokeita ihmisiä.
— Kenties… No niin, eilen — kuultuani teitä ajattelin, että te voisitte antaa toisen suunnan minun ajatuksille, vapauttaa minut villityksestä, jonka vallassa turhaan taistelen, sillä se on villitystä — toisti Helena kiihtyneenä. — Koska teille on mahdollista aikaansaada yhteyttä ihmisten välillä, täytyy teidän helposti voida se katkaistakin! — lisäsi Helena ikäänkuin olisi puhunut jostakin sähkövirrasta.
Pappi ei hymyillyt.
— Sen kyllä voin tehdä, vastasi hän vakuuttavasti.
— Niinpä vapauttakaa minut! vastasi rouva Ronald rukoilevalla äänellä.
Mihin uskontoon te kuulutte?
— Katoliseen. Minä olen kääntynyt.
Sen parempi. Onko teillä vakaa halu, luja tahto saada rauha?
— Onko!… Oh, te ette tiedä, ette voi tietää, lausui Helena äkisti, kuinka tuskallista toivoton rakkaus on. Se on pahempi kuin ruumiillinen kipu.
Outo ilme, kevyt liikutuksen väre karehti bramiinin kasvoilla. Se oli kuin säälin heijastus. Sitten muuttui hänen ilmeensä taas jäykäksi. Hän kohdisti nuoreen naiseen katseen, joka ei nähnyt hänen hyasinttivärisiä hiuksiansa, hänen kauneuttansa, hänen hienoa pukuansa, vaan näytti tahtovan hänen otsansa läpi lukea hänen sieluansa.
— Koettelemus, jonka olette kestänyt, on ollut teille hyväksi — lausui Cetteradshi hitaasti — se on kehittänyt teidän korkeimpia ominaisuuksianne, vähentänyt joutavanpäiväistä turhuuttanne. Tulonne minun luokseni on merkki siitä, että sitä on kestänyt nyt kylliksi. Minä voin tehdä siitä lopun. Minä voin lopullisesti kääntää teidän ajatuksenne hyvää, onnettomia, vähäväkisiä kohti ja antaa teille veljeydentunteen, joka tekee armeliaisuuden jumalaiseksi iloksi. Tahdotteko sitä?
— Kaikesta sydämestäni!
Silloin nousi Cetteradshi, ja kosketti sormillaan amerikattaren otsaa. Hänen vartalonsa näytti suurenevan, hänen kasvonsa saivat tavattoman tarmon ilmeen. Hänen silmänsä olivat kuin valon ja voiman silmät, hänen huulensa mutisivat hiljaa. Hänen sormiensa kosketuksesta tunsi Helena ensin sydämentykytystä, ankaraa liikutusta, jopa vastahakoisuutta, mutta sitten äkillistä rauhaa.
— Nyt menkää rauhassa! määräsi bramiini.
Rouva Ronald nousi. Hän oli kuin jonkinlaisessa hurmiotilassa ja tunsi omituista kevennystä.
— Minun on hyvä olla, mutisi hän.
— Minun ajatukseni, minun tahtoni pysyvät teidän luonanne niin kauan kuin se on tarpeellista, kunnes olette parantunut.
— Mitenkä saatte sen tietää?
— Tulen sen tuntemaan, vastasi Cetteradshi yksinkertaisesti.
Rouva Ronald oli kylliksi amerikkalainen ymmärtääkseen, että papin, yhtä hyvin kuin lääkärinkin, tuli saada korvaus voimastaan ja taidostaan. Mutta ensimäistä kertaa oli rahan tarjoaminen hänestä ujostuttavaa. Hän kopeloi pari sekuntia käyntikorttikoteloansa, otti siitä viidensadan frangin setelin ja pannen sen pöydälle sanoi häveliäästi:
— Hyväntekemistä varten.
— Se on tapahtuva — vastasi bramiini kevyesti kumartaen.
Sitten soitti hän kelloa ja hindulainen palvelija saapui saattamaan vierasta ulos. Cetteradshi kohotti uudelleen sormea ja sanoi:
— Rauha olkoon teille nyt ja aina!