XXXIII.
Bramiinin tahto oli ihmeellisen suggestion avulla vaikuttanut rouva Ronaldin sieluun. Se oli vapauttanut hänen ajatuksensa, tehnyt Sant'Annan muiston voimattomaksi. Sen vaikutus ei ollut ohimenevää, se ilmeni yhä voimakkaampana, salaperäisesti kehkeytyen. Helena alkoi tuntea uutta iloa elämisestään, kauneudestaan. Hänen silmänsä kirkastui jälleen seesteiseksi, hänen kasvonsa avoimiksi, hänen hilpeytensä luontevaksi. Hän lähetti Doralle kauniita pukuja, tiedusteli kuulumia hänen pojastaan, mitä hän ei koskaan ennen ollut saattanut tehdä. Ja tämä kaikki tapahtui ilman vähintäkään väkinäisyyttä hänen mielenlaatunsa oli yksinkertaisesti muuttunut. Mutta otsallaan tunsi hän yhä bramiinin kaksi sormea. Joka päivä samalla hetkellä, jolloin hän oli joutunut kosketuksiin bramiinin kanssa, palasi tämä järkähtämättömän täsmällisesti hänen mieleensä; Helena tunsi jälleen hänen katseensa tenhon, tunsi muutaman sekunnin liikutusta ja sen jälkeen erikoista hyvän tunnetta.
Herra de Limeray huomasi pian tämän muutoksen. Rouva Ronald oli ilmeisesti jälleen saavuttanut mielensä tasapainon. Hänen kasvonsa olivat jääneet hieman vakaviksi, mutta niistä oli kadonnut se pateettinen ilme, joka niin monta kertaa oli ilmaissut hänen lemmentuskansa. Ja vielä pätevämpi todistus: kun puhuttiin Sant' Annasta, ei hänen katseensa enää kaihtanut, ei suunpieli värähtänyt. »Ruhtinas» ajatteli aluksi, vanhan tottumuksensa mukaan: »Kuka se on?» Hänen epäluulonsa kohdistuivat Willie Greyhin. Hän huomasi pian tehneensä mielettömän päätelmän. Mitä siis oli nuoressa amerikattaressa tapahtunut? Oliko hänen paranemisensa aikaansaanut joku taitava rippi-isä vai jokin suuri pettymys? Hermostuneena, kun ei osannut arvata, toivoi kreivi, että jokin varomaton sana jonakin päivänä antaisi hänelle arvoituksen avaimen.
Viikkoa ennen Ronaldien paluuta Amerikkaan esitti kreivi de Limeray, joka oli ollut heidän luonaan aamiaisella, Helenalle, että he menisivät katsomaan kansainvälistä maalausnäyttelyä Georges Petit'n salonkiin. Hänellä oli erikoinen harrastus käydä taidenäyttelyissä kauniiden naisten kanssa. Castiglionen hotellista Séze-kadulle on lyhyt matka; he läksivät kulkemaan jalkaisin. Kävellessä alkoi rouva Ronald kertoa Bodinière'issâ kuukausi sitten kuulemastaan bramiinin esitelmästä. Jostakin selittämättömästä vaistosta oli hän tähän saakka siitä vaiennut. Hän kertoi mitä Cetteradshi oli sanonut menneistä mestareista. Hän kuvasi tämän olentaa ja pukua innolla ja ihailulla, jotka huvittivat kreiviä, ja kysyi sitten äkkiä, hipaisten juuri sitä salaisuutta, jota hän ei tahtonut ilmaista, niinkuin naisten ja lasten tapa on:
— Uskotteko te suggestion voimaan?
— Epäilemättä!… Mehän harjoitamme sitä enemmän tai vähemmän alinomaisesti toisiimme nähden, joskuspa itsemmekin suhteen. Se on se kyky, joka luultavasti on valloittajaan ja kansanjohtajat suurena voimana. Sanotaan, että sen avulla voi parantaa mieli- ja hermosairaita, mutta parantajia on luullakseni vähän.
— Cetteradshi on ainakin yksi. Hänen katseessaan, hänen sanassaan on tavaton tenho. Häntä kuunnellessamme olimme kuin hypnotisoituja, meidän »sydämemme tulivat palaviksi», kuten Raamattu sanoo. Me olisimme antaneet hänelle kaikki, mitä hän olisi tahtonut, rahamme, tavaramme, apumme…
— Eikö hän teiltä mitään pyytänyt?
— Ei mitään.
— No, sitä parempi! — sanoi herra de Limeray leikkisällä äänellä. — Yhtäkaikki, varokaa leikkimistä magnetismilla, suggestiolla ja kaikilla semmoisilla vaarallisilla ilmiöillä. Jos on olemassa hyviä edustajia, niin on huonojakin… Muistakaa Edenin opetusta, oi Eeva! — lisäsi kreivi hienosti hymyillen.
Sézen kadun näyttely saattoi tuskin huvittaa muita kuin taiteilijoita ja erikoisia asiantuntijoita. Siellä oli vain luonnoksia ja tutkielmia, jotka palauttivat mieleen suurten ja kuuluisain taulujen syntymistä. Salissa oli vain vähän väkeä, kun rouva Ronald ja herra de Limeray saapuivat. Silmäiltyään hiukan ympärilleen kääntyivät he Willie Greyn pinkoseinämää kohti. Nuoren mestarin värinsävy teki sen jo kaukaa tunnettavaksi.
— Titanian hulluus! — huudahti kreivi huvitettuna. — Sitä kanaljaa! minulle hän ei ole milloinkaan puhunut näistä luonnoksista! Hän olisi voinut luovuttaa ne minulle korvaukseksi itse taulusta, joka suureksi mielipahakseni pääsi livahtamaan käsistäni… Mutta eikö juuri teidän veljenne ollut sen ostaja?
Liikutuksen väre karehti nuoren naisen kasvoille.
— Hän sen osti — lahjoittaakseen sen minulle, — vastasi hän omituisesti naurahtaen. — Titanian hulluus on nyt minulla. Se on minun pukuhuoneessani.
— Pukuhuoneessanne! sanoi herra de Limeray hämmästyneen näköisenä.
— Hyvässä seurassa, olkaa siitä varma: Leloirien ja Corellien kanssa.
— Peijakas! Te vaatetatte pukuhuonettanne muhkeasti.
— Niin. Kun vietän siellä jokseenkin paljon aikaa, olen sijoittanut sinne kauniita tauluja. Se viihdyttää silmää; siitä heijastuu aina hiukan kauneutta…
Herra de Limeray tarkasteli Willie Greyn luonnoksia. Varsinkin viimeistä, johon hän oli kiinnittänyt katseensa.
— Mestariteos! sanoi hän. Tuossa metsänkolkassa on päivännousun ja kevään tuntua. Titania on ihana tuolla sammal- ja orvokkivuoteellaan. Näkee, että hän juuri on herännyt. Aasia kohtaan kääntyneessä katseessa on juuri semmoista unen ja lemmen hurmiota, joka luo haaveiluja… Mutta tässähän meillä on heti esimerkki suggestiosta! — huudahti kreivi kasvot äkillisen keksinnön kirkastamina.
— Esimerkki suggestiosta? toisti rouva Ronald oudostuneena.
— Selvästi! Ja Shakespeare'issa!… Ah, se ei ole hullumpaa!…
He istuivat tauluja vastapäätä oleville tuoleille.
— Ettekö muista? Oberon ja Titania ovat tulleet näkymättöminä Teseus-ruhtinaan häihin. Kumpikin erikseen oman keijukaissaattueensa kanssa. He ovat riidassa, kun Titania oli kieltäytynyt luovuttamasta puolisolleen erästä paashiansa, kaunista intialaista lasta, erään kuolleen ystävättärensä poikaa. He kohtaavat eräässä metsänkolkassa, riitelevät, toruvat ja morkkaavat toisiaan, niinkuin tavallinen inhimillinen aviopari. Titania pysyy kiellossaan: Oberon päättää suutuksissaan pakottaa hänet rakastamaan alempaa oliota, leijonaa, sutta tai apinaa, samantekevä… Sivumennen sanoen, kekseliäs kosto!
— Sangen halpamainen, päinvastoin! sanoi Helena. Nöyryyttää naista, joka teitä vastustaa, onko se miehen työtä?
— No, no, emme me sentään ole niin huonoja. Tosin lähettää Oberon lähettinsä, Puckin, etsimään erästä pientä lemmenkukkaa, jonka Cupidon henkäys on punannut. Hän painaa sen Titanian silmille sanoen: »Sinä heräät, kun joku alhainen olento on lähelläsi. Sinä olet häntä jumaloiva, ikävöivä, kärsivä hänen vuokseen, olkoonpa se vaikka karhu tai kissa…» Eikö se ole suggestiota?
— On todella!
— Ja silmänsä avatessaan näkee Titania aasinpäisen tyhmyrin. Tämä on hänestä jumalaisen kaunis. Hän rakastuu siihen silmittömästi, Peittää hänet kukkasilla j.n.e… Saadakseen anteeksi hairahduksensa luovuttaa hän puolisolleen paashin, jota hän ei ollut tahtonut vaihtaa kuningaskuntaan. Oberon on tyydytetty ja säälistä päättää hän palauttaa Titanian järkiinsä. Sitä varten painaa hän toista kukkaa, en tiedä minkälaatuista, hänen silmilleen ja sanoo: »näe, niinkuin näit ennen!»
— Niin ja ylväs keijukaisten kuningatar huomaa rakastaneensa arvotonta… Titania parka!
— Kenellä meistä ei ole ollut pettymyksiä? Ne ovat tuskallisia, mutta eivät nöyryyttäviä: tavallisesti omassa itsessämme on ne ominaisuudet, joita rakastetussa oletamme. Minä olen ainakin kahteenkymmeneen kertaan lukenut tarinan Titanian hulluudesta, joka on kuin helmi Kesäyön unelmassa. Joka kerta olen siinä löytänyt jotakin uutta, ja nyt löydän siinä vielä suggestion.
— Sitä siinä on! sanoi rouva Ronald. Se on kumman nykyaikainen!
— Minä uskon todellakin, että ne, joita sanomme mestareiksi, ovat kirjoittaneet jonkinlaisina meedioina suuren innoituksen vallassa kirjat, joista ihmiskunnan on otettava selko. Tarvitaan vuosisatoja niiden ymmärtämiseen. Ne saattavat ihmiskuntaa sen vaelluksen päähän saakka, sillä niihin sisältyy kaikki filosofia, kaikki sielutiede, kaikki tiede. Ihminen on tavailemaan tuomittu olio, joka ei täällä maan päällä opi milloinkaan sujuvasti lukemaan. Me emme ole vielä ymmärtäneet Raamattua, emme Dantea, emme Shakespeare'iä. Siinä heidän kuolematon viehätyksensä. Muuten, ensi lukemalla ymmärretty kirja ei jää eloon… Siitä johtuu mieleeni, rouva Ronald, että olen teille suuressa kiitollisuuden velassa?
— Tekö minulle?
— Niin… siitä, mitä kerran sanoitte minulle rakkaudesta.
— Ah! Mutta on kumma, etteivät runoilijat ja romaaninkirjoittajat vielä ole käyttäneet hyväkseen tieteen keksintöä. Sehän voisi antaa heille niin paljon uusia näkökohtia tässä ikuisessa aiheessa.
— Se on totta. Esimerkiksi rakkauden parantaminen suggestion avulla… se olisi suurenmoista.
Näistä ilman mitään sivuajatusta lausutuista sanoista sävähtivät rouva Ronaldin kasvot niin punaisiksi, että kreivi aivan hätkähti. Ja silloin hän äkkiä ymmärsi. Hänellä oli arvoituksen avain.
— Esimerkiksi, jatkoi hän säälimättä, uhkea valkopukuinen bramiini, semmoinen kuin teidän Cetteradshinne, laskemassa käsiänsä kauniin naisen, nykyaikaisen Eevan päälle, karkoittaakseen viettelijän kuvaa: Titanian parantuminen. Mikä ihana taulu! Minä puhun siitä Willie Greylle. Minä näen sen jo hengessäni.
Helena nousi äkkiä:
— Ja minä näen, että me emme näe mitään, sanoi hän hiukan kuivahkolla äänellä. Tuossahan on Carrier-Bellense'in tauluja.
Herra de Limeray seurasi rouva Ronaldia vastustelematta. Hän kulki hänen kanssaan tunnollisesti kautta salin taululta taululle, mutta oli ilmeisesti hajamielinen. Hän tarkasti Helenaa salassa. Cetteradshi siis oli aikaansaanut tämän ihmeen! Rouva Ronald oli tunnustanut tunteensa hänelle! Oli mennyt hänen luokseen hakemaan parannusta! Taulu, jota hän oli kuvitellut, painui kreivin mieleen.
»Minä saan Titaniani», ajatteli hän.
Ja sitten hän katsellen Helenaa toisti ihastuneena itsekseen:
»Amerikattaret ovat ihmeellisiä, ihmeellisiä!»