XXXIV.
Sant'Annain valkoinen päivällinen oli viikon päivät yleisenä puheenaineena ja tuotti Lelolle, kuten hän oli arvannut, paljon ikävyyksiä. Hänen täytyi sietää sanomalehtipakinoitsijain viittailuja, toisten ylistystä, toisten moitteita ja päälle päätteeksi äitinsä ja enonsa kardinaalin vakavat nuhteet. Inhimillisenä aviomiehenä ei hän ollut antamatta vaimonsa tuntea tämän aiheuttamaa huonoa tuultaan. Mutta Dora, joka tunsi itsensä syylliseksi, osoitti ihmeteltävää kärsivällisyyttä, käytti runsaasti mainiota viisauden-öljyänsä ja osasi hillitä kiivaat sanat, jotka niin helposti kihahtivat hänen huulilleen. Hänen onnistui näin palauttaa sovinto, saipa hän aikaan vieläkin enemmän.
Eräs nimetön kirje väitti Lelon edelleenkin ylläpitävän lemmensuhdettaan ruhtinatar Marinan kanssa. Dora tunsi mustasukkaisuutta.
Kerran, kun puolisot aamiaisen jälkeen palasivat pikkusaliin, missä kahvi tarjottiin, sanoi hän miehensä kasvojen ilmettä tarkastaen:
— Lelo, äiti tahtoisi tietää suostummeko vai emme saattamaan häntä Amerikkaan. Siinä tapauksessa, että se sinusta tuntuisi liian ikävystyttävältä, voisin minä saattaa häntä yksinkin…
Sant'Anna, joka oli nostamassa kuppia huulilleen, hämmästyi siinä määrin, että laski kupin takaisin lautaselle.
— Kuinka? Mitenkä? sanoi hän. Sinä voisit kevyin sydämin jättää minut noin vain?… Kaunista rakkautta! Amerikkalaista, vai?
Sitä riemua, minkä nämä sanat synnyttivät Doran sydämessä!
— Ei mikään estä sinua seuraamasta minua.
— Onko sinulla niin suuri halu käydä Amerikassa?
— On, on niin monta ihmistä ja asiaa, joita tahtoisin taas nähdä.
— Ei toivoakseni herra Ascottia, sanoi herra Sant'Anna mustasukkaisuuden kiille silmissään.
— Ei, ei… hänen elämässään olen näytellyt liian surullista osaa tahtoakseni häntä milloinkaan kohdata.
— Kuka tietää! Naiset ovat niin laskemattomia ja helvetillisen julmia!
— Kiitoksia. Mutta palatkaamme Amerikan-matkaan. Minun nähdäkseni me tuskin voimme antaa äidin matkustaa yksinään. Ja muuten tahtoisi hän näyttää sinulle Orientan, kuuluisan tilansa, tietääkseen tuleeko hänen se myydä vai vuokrata.
— No niin. Saamme nähdä.
Asia jäi sillä kertaa sikseen.
Mutta sitten oli tuo nimetön kirje jälleen ruvennut kalvamaan Doraa ja hän ilmestyi odottamatta kerran ruhtinatar Marinan luo, juuri kun Lelo sattui olemaan siellä vieraisilla sekä myöskin markiisi Verga. Ruhtinatar oli pianon ääressä laulamassa erästä romanssia. Hänen hieno aistinsa ja Doran huomio, että hänen epäluulonsa sittenkin oli aiheeton, vaikuttivat, että kohtaus sujui ilman pienintäkään ulkonaista kahnausta.
Lelo oli kuitenkin asian arvannut ja sai hänet kotona tunnustamaan käyntinsä aiheutuneen tuosta nimettömästä kirjeestä.
— Sinä tulit siis mustasukkaisuudesta?
— Mustasukkaisuudesta, niin… mutta kirje ei ollut valehdellut. Minä tapasin sinut Donna Vittorian luona: sinä käyt siellä ehkä joka päivä.
— Minä tunnustan, että olen käynyt siellä sangen usein viime aikoina, kun olen ollut niin kiihdyksissä. Minun täytyy saada kuulla hiukan musiikkia. Se tekee minun hermoilleni sanomattoman hyvää.
— Hermoille! — toisti Dora kärsimättömänä. — Miehellä pitää olla lihaksia.
— Niinkö?… Sinun olisi pitänyt mennä naimisiin akrobaatin kanssa, koska kaipaat lihaksia!
— Oh! Älä laske leikkiä! Mutta minä tahtoisin, että sinä olisit vähemmän hermostunut ja ettei sinulla olisi niin kummia mielikuvia.
— Minun on mahdoton muuttaa temperamenttiani edes sinua miellyttääkseni. Arabialaisesta oriista on huono tehdä kyntöhevosta… Ja sitten, usko minua, jos lihakset ovat tarpeen suuriin tehtäviin, niin ovat hermot tarpeelliset kauniiden asiain tekoon ja niiden tuntemiseen.
Ja lähestyen vaimoansa kietoi kreivi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänen päätään povelleen:
— Katsos, rakkaani, älä huolestu minun mielikuvistani: ne ovat sangen viattomia, voin vakuuttaa. Kahteen vuoteen, jotka olemme olleet naimisissa, ei minussa ole ollut edes uskotonta ajatusta taikka halua… Me voimme olla sangen onnellisia kahden; mutta älä katkeroita onneamme pikkumaisilla vaatimuksilla, porvarillisella mustasukkaisuudella. Kun olin lapsi, ei koskaan erehdytty, jos minun sanaani tai ymmärrykseen! luotettiin. Luota minuun.
Dora Sant'Anna — ei enää Dora Carroll — käänsi huulensa kättä kohti, joka häntä hyväili, ja suuteli sitä nopeasti. Sitten hän irtautui syleilystä ja katsoi miestänsä silmiin.
— Onko totta, että ruhtinatar Marina on ollut sinun ensimäinen rakkautesi? kysyi hän voimatta pidättää polttavaa kysymystä.
— Hän on ollut ensimäinen nainen, jota olen ihaillut, vastasi kreivi käyttäen taitavasti amerikkalaista »ihailu» -sanaa. — Ja koeta nyt unohtaa tuo katala kirje. Olisi liian suuri tyydytys meille pahaa suovalle ilkiölle, joka sen on kirjoittanut, että sinä siitä häiriintyisit.
Näin sanoessaan katsahti Sant'Anna kelloon.
— On jo puoli kahdeksan. Menkäämme pukeutumaan.
Dora oli liiaksi naisellisentunut Euroopassa olonsa aikana, jotta olisi voinut olla käyttämättä tätä erinomaista tilaisuutta saavuttaakseen, mitä halusi.
— Asiasta toiseen, Lelo. Sinä et ole vielä vastannut tiedusteluuni Amerikan-matkasta. Jos tänä iltana sanoisit äidille, että me saatamme häntä, ihastuisi hän ikihyväksi.
— Ja sinä myöskin?
— Minä myös.
— Voitko vakuuttaa, että poju kestää matkan?
— Täydellisesti.
— Älä Herran tähden tapa häntä kehittääksesi hänen lihaksiaan!
— Ole huoleti! Minä otan sen vastuulleni.
— No, me lähdemme, milloin vain tahdotte.