XXXV.
»Rauha olkoon teille nyt ja aina!»
Nämä bramiinin sanat eivät olleet turhia, rouva Ronald oli saanut rauhan. Sant'Annan kuva oli tosin hänen mielessään, mutta voimattomana aiheuttamaan sydämentykytystä ja tunnonvaivoja. Ja hindu oli antanut hänelle vieläkin jumalaisemman lahjan: lupauksensa mukaan oli hän puhaltanut rouva Ronaldiin ihmisveljeyden henkeä, hänen hyväntekeväisyytensä oli tullut hellemmäksi ja lämpimämmäksi. Lisäksi tuli odottamattomia tapauksia, jotka puhdistivat hänen sielustaan hänen intohimonsa viimeisetkin jäljet.
Palatessaan Amerikkaan oli Helena tavannut maan sotakuumeen vallassa. Oli tosin alussa ja nimenomaan parhaimmiston piireissä voimakas mielipide, joka piti sotaan ryhtymistä Espanjaa vastaan Amerikan arvoa alentavana. Mutta heti kun sota oli julistettu, tarttui kaikkiin isänmaallinen innostus ja espanjalaisviha.
Henrik Ronald, Charley Beauchamp ja Jack Ascott olivat ensimäisten joukossa, jotka ilmoittautuivat, ja heidät määrättiin 10. ratsurykmenttiin.
San-Juanin taistelussa 1. heinäkuuta, rynnäkössä Santiagoa vallitsevaa kukkulaa vastaan sai Jack Ascott surmansa, jota hän ilmeisesti oli etsinyt. Charley Beauchamp säästyi; herra Ronald sai kaksi pahaa haavaa vasempaan reiteensä. Helena, joka oli seurannut häntä Floridaan saakka, missä hän muutamien ystävättärien kanssa oli järjestänyt avustuskeskuksen, riensi hänen luokseen. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta tehdä mitään miehensä hyväksi; hän oli päinvastoin saanut kaikki ja vaatinut kaikkea häneltä. Ensimäistä kertaa joutui hän nyt hoivaamaan miestään, joka oli heikkona kuin lapsi. Helena vietti monia öitä hänen vuoteensa ääressä. Yhä kasvava hellyys teki hänen kätensä ihmeellisen taitavaksi ja keveäksi. Hänen onnistui tehdä haavoittuneen säären leikkaaminen tarpeettomaksi: tässä puolison ja naisen työssä löysi hän suloisempaa iloa kuin mitä hän milloinkaan oli tuntenut, ja pelko Henrikin hengestä synnytti hänessä rakkauden, jota hänen miehensä ei ennen ollut voinut hänessä herättää. Henrikin toipumisaika muuttui heille toiseksi kuherruskuukaudeksi, sanomattoman paljoa suloisemmaksi ja onnellisemmaksi kuin ensimäinen. Lokakuun puolivälissä palasivat he New Yorkiin, missä herra Ronald valmistautui tekemään tunnetuksi uutta voimaa, jonka hän oli keksinyt.
Ja me tapaamme Helenan jälleen kuuluisassa pukuhuoneessaan. Hän oli muuttanut sen aivan uuteen uskoon. Seinillä ei ollut enää entistä kirjavuutta, ei salamantereita, ei perhosia. Suuri persialainen matto, Leloirin ja Corellin vesivärimaalauksia ja yksi ainoa öljytaulu: Willie Greyn Titanian hulluus.
Peilipöydällä oli avattu kirje, josta jo kaukaa saattoi tuntea Doran käsialan. Sota oli hidastuttanut Sant'Annain lähtöä, he olivat saapuneet Amerikkaan vasta elokuun lopulla ja lähteneet suoraan maalle, Maine'iin, missä he olivat viettäneet syys- ja lokakuun. Samana päivänä, jona kreivitär oli saapunut New Yorkiin, missä hän oli asettunut Waldorfin hotelliin, oli hän ilmoittanut tulevansa rouva Ronaldin luo iltapäivällä. Helena odotti häntä sangen uteliaana. Kello neljä kuului ovelta tuhansista tunnettava koputus ja tapansa mukaan oli Dora samassa sisällä.
— Minä tässä olen, minä tässä olen!
— Dody!
Tämä tuttavallisen herttainen puhuttelunimi tuli Helenan huulilta aivan luontevasti.
Naiset syleilivät toisiansa vilpittömän ystävyyden innoin ja katsoivat sitten toisiaan silmiin.
— Sangen mieluista on nähdä teitä jälleen! sanoi kreivitär.
— Suuruus ei siis ole saanut teitä unohtamaan vanhoja ystäviänne?
Dora kohotti olkapäitään.
— Ei… minun turhamielisyyteni on kyllä suuri, vastasi hän hymyillen, — mutta ei erikoisen syvä; sydämeen asti ei se milloinkaan ylety.
— Sitä parempi. Kirjeenne oli minulle mieluisa yllätys; minä en odottanut teitä ennenkuin ensi viikolla.
— Ilma kävi liian koleaksi olla maalla. Lelo jäi vielä ottamaan osaa viimeiseen metsästysretkeen; minä läksin edeltäpäin äidin kanssa. Hän tulee heti. Hän tuo pojua. Minä olen rientänyt teille sitä näyttämään: hän on niin kaunis, että kuningattaret voisivat minua kadehtia.
— Eikö hän ole kärsinyt matkasta ja ilmanvaihdoksesta?
— Ei, Jumalan kiitos!… Hän ei tiedä, kuinka kiitollinen olen, että hän on pysynyt niin reippaana. Jos hänelle olisi jotakin tapahtunut, eivät Sant' Annat ikinä olisi sitä minulle antaneet anteeksi.
— Mennään pieneen saliin, ehdotti rouva Ronald.
— Oh, ei, ollaan täällä vielä hetki… Mutta tehän olette muuttanut täällä kaikki, huudahti kreivitär katsellen ympärilleen.
Ja huomaten äkkiä Willie Greyn taulun:
— Mitä! Titanian hulluus! Sellaista taulua ei vaimo voi pitää talossaan, ellei hänellä ole kerrassaan yli-inhimillinen mies. Monessa talossa se olisi suoranaista ivaa!
— Todellakin! myönsi Helena hymyillen.
Kun kreivitär sitten oli istunut keinutuoliin, tiedustellut Henrikin vointia y.m., sanoi hän vihdoin hiukan käheällä äänellä:
— Ja — Jack — on kuollut…
— Niin, 1 p:nä heinäkuuta San-Juanin taistelussa. Ja Helena kertoi laajasti ja yksityiskohtaisesti, mitä tiesi Jackin sankarikuolemasta.
— En kerro sitä tuottaakseni teille tuskaa, vaan kunnioittaakseni
Jackin muistoa ja jotta tuntisitte täysin hänen arvonsa, lopetti hän.
— Minä tunsin sen, minä tunsin sen! sanoi kreivitär liikutettuna. — Mutta minä en rakastanut häntä kylliksi, jotta olisin voinut tehdä hänet onnelliseksi. Se ajatus on aina minua lohduttava.
Kun oli siirrytty pieneen saliin teetä juomaan, kysyi Helena, saadakseen keskustelun toiselle suunnalle:
— Ja kuinka teidän miehenne viihtyy Amerikassa?
— Paljoa paremmin kuin uskalsin toivoa. Pelkäsin hänen ikävystyvän. Ikävä vaikuttaa häneen kuin influensa: hän tulee alakuloiseksi — eikä puhu mitään. Onneksi sain d'Anguilhonit ja de Kéradieut tulemaan mukaan ja kutsuin heidät Orientaan, joten meillä on ollut siellä sangen viehättävä seurapiiri… Lelo on ollut mainiolla tuulella koko ajan. Tosin hänellä myöskin on tavaton menestys. Luulenpa, että minun olisi täällä vielä vaikeampi varjella häntä kuin Roomassa. Amerikattarilla on inhoittava tapa yllyttää miehen liehittelyä.
— Ja tekö, tekö olette sitä mieltä!
Dora punastui.
— Anteeksi, minä en koskaan liehitellyt kenenkään aviomiestä. Muuten ei minulla ole mitään pelkäämistä. Lelo rakastaa minua, olen siitä varma, ja ajan mittaan aina enemmän. Siksi toiseksi on italialainen sangen viisas ja itsekäs: hän tietää millä puolen hänen leipäänsä voi on. Vaimo, jolla on lapsia ja rahaa, on tukevalla pohjalla.
— Viime viikolla olivat d'Anguilhonit minun luonani päivällisillä;
Annie näyttää aivan autuaalta!…
— Oh! Hän jumaloi miestään. Rakastavalle on kaikki helppoa. Mikä voima sentään rakkaudessa on!
Äänensävy oli niin lystikäs, ettei Helena voinut olla nauramatta.
Kun herra Ronald samassa saapui, riensi Dora siron sulavasti häntä vastaan, ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
— Eno, eno, mikä onni saada nähdä teidät jälleen terveenä ja reippaana! huudahti hän syleillen herra Ronaldia niinkuin muinoinkin, joten enon ei auttanut muu kuin puoliksi leppyneenä istua teepöytään, missä pian syntyi vilkas juttelu Rooman oloista, Sant' Annoista ja erittäin kardinaali Salvonista. Oli tosiaan hassunkurista ajatella entistä neiti Dora Carrollia niin tuttavallisissa väleissä tulevan paavin kanssa!
Hetken kuluttua tuli sisään rouva Carroll uhkean roomalaisen imettäjättären saattamana, joka kantoi pikku Guidoa.
Herra Ronald meni sisartansa vastaan ja tervehti häntä sangen sydämellisesti.
Tällä välin oli Dora ottanut haltuunsa pikku pojun, riisunut hänen päällysvaatteensa, siistinyt hiukan hänen tukkaansa ja toi hänet sitten Helenan luo.
— Suloinen pikkupoika! — huudahti tämä katsellen ilman mitään mielenmasennusta Sant'Annan poikaa.
— Eikö olekin? Ja niin isänsä näköinen!
— Tosiaan! Sangen suuresti.
Dora lähestyi herra Ronaldia.
— Eno, sanoi hän vakavasti — nähkää… tämän piti syntyä.
Äkillinen ja syvä liikutus hellensi tiedemiehen kasvoja. Hän katsoi hetken pikku pojua, kietaisi sitten käsivartensa äidin ja lapsen ympäri ja syleili heitä molempia.
— Oikeassa olette, sanoi hän, tämän piti syntyä… ja erään toisen piti kuolla, lisäsi hän sitten hiljempaa.