XXXVI.
Waldorfin hotelli, johon Dora oli asettunut asumaan, on New Yorkin uhkeimpia. Useimmat New Yorkissa käyneistä ruhtinaallisista henkilöistä ovat asustaneet tässä Viidennen kadun hotellissa ja lisänneet sen hienoa leimaa. Dora, joka oli tottunut ottamaan huomioon herransa ja valtiaansa maun, oli valinnut empiretyylisen huoneiston, jonka suora ja ankara tyyli oli viihdyttävänä vastakohtana talon muulle räikeälle prameudelle.
Tarjoamalla jäähyväispäivälliset de Kéradieuille ja d'Anguilhoneille oli Dora oikeastaan tahtonut vain esittää puolisoansa ja arvonimeänsä ja näytellä itseänsä uuden yhteiskunnallisen asemansa koko loistossa. Hän oli kutsunut mukaan neljä New Yorkin hienoston kuuluisinta kaunotarta. Syystä tai suotta piti hän heitä vihollisinaan, mutta oli varma, että he kerskuen tulisivat innostuneina puhumaan kreivi ja kreivitär Sant' Annasta, kiihoittivat uteliaisuutta ja auttaisivat häntä juuri siihen kuuluisuuteen, jota hän halusi. Amerikatar osaa mainiosti valita päämääränsä saavuttamiseen tarvittavat välineet.
Enon ja sisarentyttären välillä tapahtuneen sovinnon jälkeen olivat herra ja rouva Ronald luvanneet saapua Doran kutsuihin. Koko edellisen päivän tunsi Helena salaista ahdistusta. Vaikka hän kuinka itselleen vakuutti, että Sant'Anna oli hänelle samantekevä, hämmensi edessäolevan kohtauksen ajatus kuitenkin hänen mieltänsä. Joutuuko hän jälleen kreivin kiehtovan katseen, hänen äänensä soinnun pauloihin! Hän pelkäsi nyt niitä tuntemattomia voimia, joiden leikkikaluna ihminen on. Hän muisteli mielessään bramiinin mahtavaa olentoa ja ikäänkuin olisi hän uudelleen tuntenut tämän salaperäistä tenhoa sai hän luottamuksen palaamaan.
Rouva Ronald ei suinkaan ollut sankaritar. Ei hän ollut luotu milloinkaan saavuttamaan niitä korkeuksia, missä miellyttämisen ja ihailtuna olon halu lakkaa. Eeva hän oli, Eevaksi hän jäi. Hän keskitti pukeutumiseensa kaiken taitonsa, kaiken viehkeytensä. Hän tahtoi esiintyä mahdollisimman kauniina: ei mistään hinnasta maailmassa olisi hän tahtonut olla Lelon mielestä rumentunut tai vanhentunut; hänen voittonsa täytyi olla täydellinen.
Lupauksensa mukaan saapui hän Waldorfiin hyvissä ajoin ja jättäen miehensä saliin meni Doran pukuhuoneeseen. Kun muutamia herttaisia tervehdyssanoja oli vaihdettu, istahti hän Doraa vastapäätä, ja kun hän avasi suurta kärpännahkavaippaansa, tuli sen alta näkyviin ihmeenihana puku, mustaa silkkimusliinia valkoisella pohjalla, kiiltohileitä yltänään.
— Oh, kuinka kaunis hame!
— Minä sain sen viime viikolla; ja tänään sen uudistan.
— Se on ihana ja se sopii teille.
— Sitä hauskempaa.
Tällä hetkellä ovi äkkiä aukeni, ja Lelo astui sisään.
— Valmis? kysyi hän.
Huomaten vieraan tulija lisäsi heti:
— Rouva Ronald! Miten mieluisa saada nähdä teitä jälleen!
Kreivin ilmestyessä oli Helena vaistomaisesta ponnahduksesta noussut ylös ja ojentanut hänelle kättä. Kreivi suuteli sitä, ja sitten heidän katseensa kohtasivat. Heidän välillään välähti silloin nopeampana kuin ajatusten ja tunteiden lento tuollainen sielun salama, jommoiset ratkaisevat ihmiskohtaloita. Rouva Ronaldin ripset eivät rävähtäneet, eikä hänen sielunsa eikä hipiänsä värähtänyt. Hänen edessään oleva mies tuntui olevan toinen kuin se, jota hän oli rakastanut. Hän ei tullut ajatelleeksi, että hän vain oli itse muuttunut.
— Hauskaa saada lausua teidät tervetulleeksi Amerikkaan — sanoi hän mitä luonnollisimmalla äänellä.
Jotakin hämmästyksen, uteliaisuuden tapaista leimahti italialaisen ilmeeseen.
— Minä valitan etten päässyt New Yorkiin kyllin aikaisin ehtiäkseni tulla tervehtimään teitä, vastasi hän kohteliaasti.
— Se on korvattu: teidän poikanne on käynyt minua tervehtimässä ja meistä tuli hyvät ystävät. Hän avasi minulle heti sylinsä.
— Ah! Siitä minä tunnen oman vereni. Sant' Annat eivät milloinkaan ole voineet nähdä kaunista naista avaamatta sille syliänsä.
— Lelo! huudahti Dora; kuinka sinä uskallat?
— Mutta rakas ystävä, se on vaistomainen liike, luonnollinen jokaiselle miehelle, jolla on makua ja tunnetta… Ja siksi toiseksi, sillä ei vielä ole sanottu, että meidän syleilyymme! on aina vastattu.
— Pikku Guidon syleilyyn vastattiin kyllä, minä vakuutan, sanoi Helena hilpeästi.
— Hänellä on onnea!
— Älkää siinä sorvailko lemmenrunoja, vaan katsokaa minua! — sanoi kreivitär astuen hiukan loitommaksi voidakseen paremmin näyttää päivällispukuaan, pitkää venetsianpitsiverhoa punervasilkkisen musliinihameen yllä, kaulan-aukeama yltänään verrattoman kauniita timantteja.
— Te olette viehättävä.
— Oh, pukeutua hän taitaa, veitikka! sanoi Lelo nauraen.
— Onneksi! vastasi Dora, sangen tyytyväisenä miehensä hyväksymisestä.
Ottaen sitten viuhkansa ja hansikkaansa hän lisäsi:
— Nyt näyttämölle! Minä esitän tänä iltana New Yorkissa kreivitär Sant'Annan osaa, sanoi hän hiukan levottomana. Toivon, että yleisö on suopeaa ja ilta menee hyvin.
Upea oli näyttämölle pano, parasta mitä Waldorfin Astor-salissa voi aikaansaada, ja uhkeaa yleisö: jo mainittujen amerikatarten lisäksi markiisi d'Anguilhon, parooni de Kéradieu, Henrik Ronald, Charley Beauchamp, Willie Grey ja juhlan isäntä kreivi Sant'Anna. Keskustelu oli vilkasta ja henkevää, äskeinen Espanjan sota ja eurooppalaisten läsnäolo aiheutti monta sattuvaa huomautusta Vanhasta ja Uudesta Maailmasta, kun juttelu oli yleisempää. Vaikka luonnollisesti tällöin sattui vastakkaisia ajatuksia, oli koko sävy kuitenkin omiansa lämmittämään läsnäolijain tuttavuutta ja sydämellisyyttä.
Koko aterian ajan, vaikka molempain naapuritartensa säälimättömästi anastamana ja haastattelemana, oli Lelo seurannut rouva Ronaldia. Aavistamatta herättämänsä tunteen syvyyttä oli hän varma, että Helena oli häntä rakastanut. Se ilme, jonka hän oli havainnut Helenan kasvoilla Italian konsulaatista palatessaan vihkiäistilaisuuden jälkeen, oli muistonakin monta kertaa nostanut hänen huulilleen tyydytetyn koston hymyn. Amerikkaan tultuaan oli hän usein ajatellut Helenaa ja toivonut salaisesti pääsevänsä häntä tapaamaan. Nyt se oli tapahtunut, mutta italialaisen hienolla vaistolla oli hän heti tuntenut nyttemmin olevansa hänelle yhdentekevä, ja tiesi että se tenhovoima, josta hän oli niin suuresti nauttinut, oli menettänyt tenhonsa. Hän tunsi siitä kirpeää pettymystä, voitetun miehen raivoa. »Kaikki ne ovat samanlaisia!» — mietti hän lohdukseen. — »Joku muu epäilemättä!…»
Mutta milloinkaan ei Helena ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta kuin nyt. Hän hurmautui uudelleen ja loi häneen hehkuvan ja aistillisen ihailun tulisia silmäyksiä.
Rouva Ronald kohtasi usein nämä katseet, jopa uhmasi niitä, tyynen pelottomasti, ja ne jäivät voimattomiksi herättämään hänessä pienintäkään hämmennystä. Hän tarkasteli kreiviä salassa, ja hänen kasvonsa ilmaisivat halveksumisen sekaista kummastelua. Minkä taian vaikutuksesta oli hän pitänyt häntä muita niin paljoa etevämpänä? Tavallinen ylhäisöherra, ei mitään muuta… Häneltä ei sopinut vaatia muuta kuin että hän oli komea, kohtelias ja vierasvarainen. Helena näki hänet nyt sellaisena, kuin hän oli, hänen vanhan, menneisyyteen piintyneen, välinpitämättömän sielunsa, hänen luonteensa heikkouden. Tosin koulutuksella olisi hänestä voinut tulla valtiomies, diplomaatti, mutta tätä koulutusta häneltä puuttui. Hän oli kesanto-olio, kykenemätön harrastamaan muuta kuin erinäisiä seuraelämän seikkoja, kykenemätön varsinkin rakastamaan syvästi ja uskollisesti. Ja kuinka hän, Helena, oli kärsinyt hänen vuokseen! Tämä ajatus sai Helenan hytisemään ja hänen katseensa kääntyi herra Ronaldin puoleen. Mikä henkinen voima hänen otsansa takana! Mikä puhtaus noissa tutkijan silmissä, jotka eivät nähneet pienekkäitä ja arvottomia asioita! Mikä kauneus tuossa totuutta lausumaan luodussa suussa! … Hän oli elänyt unta — painajaista, ja kuinka tuskallista!… Hän oli ollut hullu!… hullu!…
Nyt sai Sant'Anna tulla ja mennä, kiemailla ja rakastaa ilman että hänen tekonsa tai tunteensa vähääkään vaikuttivat häneen, Helenaan. Tämä varmuus teki hänet hilpeäksi kuin lapsen. Hän hengitti syvään, monta kertaa, vain ilosta, tuntiessaan sydämensä kirvoitetuksi. Lelon ja hänen välisensä yhteyden lanka oli leikattu poikki! Lämmin kiitollisuuden ajatus yleni koko hänen olennostaan sitä Mestaria kohti, joka oli tämän ihmeen aikaansaanut.
Päivällisen jälkeen yritti Sant'Anna, uteliaana näkemään, eikö Helenan välinpitämättömyys ollut teeskentelyä, päästä hänen kanssaan kahdenkeskiseen keskusteluun.
— No, »täti»! — sanoi hän kohdistaen häneen kavalasti hurmaajakatseensa — mitä te sanotte tästä uusimmasta yllätyksestä, jonka kohtalo on meille tehnyt? Minä, Lelo, teidän isäntänänne New Yorkissa, Waldorfin hotellissa, viidennen valtakadun varrella!…
— Minusta se on sangen mieluisa yllätys! Entä teistä?
— Herkullinen, hämmästyttävä!… Mahdotonta on tämän jälkeen olla uskomatta sallimusta!
— Älkää käyttäkö sitä sanaa: se johtaa ajatuksen sokeaan sattumaan. Me olemme tietämättämme Jumalan työväkeä, hänen avustajiansa. Hän johtaa meitä kaukaisia tarkoitusperiä kohti, joita me emme tunne, mutta lopulta kaikki kääntyy hyväksi kaikille.
Nämä sanat tehosivat Leloon. Hän tunsi, että nainen, joka ne oli lausunut, oli iäksi hänen voimapiirinsä ulkopuolella. Yhtäkaikki yritti hän vielä viimeistä ivaa:
— Niinpä teidän mielestänne kaikki Rivolin kadulta, missä teidät ensin kohtasin, aina Waldorfin hotelliin, jossa nyt olemme, kaikki mitä sillä välillä on tapahtunut, oli ennakolta määrättyä. Kaikkiko?…
Helena kesti vääjäämättä tätä viimeistä sanaa seuranneen katseen.
— Kaikki, toisti hän viehkeän vakuuttavasti. Ne olivat välttämättömiä, minä olen siitä vakuutettu.
— Kun Eeva rupeaa filosofiksi, niin se on hirvittävää! sanoi Sant'Anna.
— Viettelijälle kyllä — vastasi rouva Ronald nauraen — mutta sangen suotuisaa Aatamille!… Mutta nyt »nepaani», — lisäsi tuo maailmannainen täysin sulavasti — ryhdymme me parhaamme mukaan hemmoittelemaan tehdäksemme teidän New Yorkissa-olonne niin miellyttäväksi, että te julistatte meidät maailman viehättävimmiksi naisiksi: se kuuluu meidän intohimoihimme…
Tämän keskustelun aikana ei Charley Beauchamp, tuo ritarillinen ja vaitelias veli, joka oli kaikki arvannut, kaikkea pelännyt, jättänyt keskustelijoita silmistään. Hän seisoi erillään eräässä nurkassa heitä tarkaten. Hänen alussa levottomat kasvonsa kirkastuivat ja lopuksi huokasi hän helpoituksesta. Erittyään Lelosta tuli rouva Ronald hänen luokseen.
— Miksikä sinä tänään katselet minua niin paljon? kysyi hän lyöden häntä viuhkallaan käsivarteen.
— Siksi etten ole milloinkaan sinua siinä määrin ihaillut.
Heikko puna levisi Helenan kasvoille.
— Olet kyllä oikeassa, vastasi hän vakavasti.
Vähää myöhemmin, kun Helena oli miehensä kanssa vaunuissa, jotka veivät heitä kotia, pisti hän äkkiä kätensä miehensä käteen. Sanaa sanomatta Henrik Ronald puristi sitä eikä laskenut irti. Silloin Helena nojautui häntä vastaan ja istui niin koko loppumatkan äänettömänä, syvästi onnellisena todellisen rakkauden ja täydellisen turvallisuuden suloinen tunne sydämessään. Pukuhuoneeseensa tultuaan astui hän oikopäätä Willie Greyn taulun eteen ja huudahti kuvaamattoman ilon ja riemun ilmein:
— Parantunut, Titania! Parantunut!