L.
Marraskuu lähestyi loppuansa, ja he olivat koolla kaikkein viimeisen kerran. Yhä sama auringonsäde lähetti vastakkaisen talon seinältä vielä hetkisen ennen iltaa melkein keinotekoisen heijastuksensa köyhästi sisustettuun pieneen haaremiin, joka piili Stambulin keskustassa. Kalpea hunnuton Zeyneb ja mustiin kasvoharsoihinsa verhoutunut Djénane puhelivat Andrén kanssa yhtä tyynesti kuin tavallisesti heidän kohdatessaan toisensa. Olisi voinut luulla, että tätä päivää oli seuraava muita samanlaisia, että marraskuun 30 päivä, jonka oli määrä tehdä loppu kaikesta, ei ollut niin lähellä, tai ettei se koskaan tulisikaan; eipä todella mikään osoittanut, etteivät he enää tämänjälkeen koskaan kuulisi toistensa äänien kaikua…
Ilman ulkonaisia mielenliikutuksen merkkejä Zeyneb pohti keinoja ylläpitää keskinäistä kirjeenvaihtoa Andren palattua Ranskaan. 'Poste restantea' pidetään tätä, nykyä liian tarkasti silmällä; näinä levottomina aikoina ei kellään enää ole oikeutta mennä postiin nimeään ilmoittamatta. Mutta minun keksimääni tietä kulkien on kirjevaihtomme oleva varmasti turvattu; se tosin on hiukan pitkä; älkää siis ihmetelkö, jos vastauksemme joskus viipyy pari viikkoa."
Djénane esitti kylmäverisesti tuumansa vielä kerran ainakin saada nähdä ystävänsä marraskuun 30:nnen päivän illalla. "Kun Top-hanén tornikello on neljä, joka on matkustajalaivojen lähtöaika, me molemmat kuljemme satamasillan ohi. Huomatkaa, että tämä tapahtuu mitä yksinkertaisimmissa vuokra-ajurin vaunuissa. Kuljemme niin lähellä sillan reunaa kuin suinkin; laivan yläkannelta, jolla pyydän teitä pysyttelemään, voitte pitää silmällä kaikkia ajoneuvoja, niin että ette jää meitä näkemättä. Siellä on aina suuri tungos, kuten tiedätte, ja kun turkkilaisnaisien ei koskaan ole lupa pysähtyä kadulle, on hyvästijättömme kestävä ainoastaan silmänräpäyksen…" Sinä iltana vastakkaisella seinällä lepäävä auringon hohde oli tarkalleen osoittava eronhetken; silloin kun se katosi katolta, oli André nouseva ja lähtevä; tästä he olivat edeltäpäin sopineet; se oli heidän yhdessäolonsa äärimäinen raja, sen takana oli kaikki loppuva.
André, joka oli kuvitellut, että he tämän viimeisen kohtaamisen aikana olisivat täynnä surullista mielenliikutusta, hämmästyi heidän tyyneyttään. Lisäksi hän oli odottanut vielä viimeisen kerran näkevänsä Djénanen silmät tuona viimeisenä päivänä; mutta ei, hetket riensivät, eikä ankara musta tsharshaf ollenkaan liikahtanut, eikä ainoakaan kasvoharson poimu: se oli epäilemättä yhtä järkähtämättömästi alaslaskettu kuin pronssinen verho kuvapatsaan kasvoilla..
Vihdoin puoli neljän vaiheella, kun he jotain toisilleen sanoakseen puhuivat "kirjasta", vaipui pieni huone äkkiä hämärään, ja kaikki kolme vaikenivat samalla.
— Kas niin! — sanoi Zeyneb teeskentelemättä kauniilla sairauden heikontamalla äänellään, osoittaen ristikkoikkunoita, joita ei enää valaissut vastapäätä olevan talon seinästä heijastuva valo.
Se oli juuri kadonnut vanhan katon taakse; aika oli tullut, ja André nousi. Viimeisellä hetkellä, kun he seisovat vastatusten, välkähti Andrén aivoissa ajatus: "Tämä hetki olisi ainoa, ehdottomasti ainoa, jona vielä olisin voinut nähdä hänen kasvonsa, ennenkuin hänen ja minun silmät muuttuvat maan tomuksi…"
Hän oli ehdottoman varma siitä, ettei enää näkisi tuota naista, ja kuitenkin lähteä hänen kasvojaan vielä kerran näkemättä — sellaista hän ei ollut odottanut. Mutta hän alistui pettymykseensä ja alakuloiseen ahdistukseensa sanaakaan sanomatta. Hän kumarsi syvään tarttuessaan ojennettuun pieneen käteen, kosketteli sitä kevyesti huulillaan, siinä koko hyvästijättö…
Nyt hän oli yksin vanhoilla autioilla elottomilla kaduilla.
— Tämä päättyi hyvin, hän ajatteli. Pieni vankiparka — tämä loppu oli kaikista paras… Ja minä joka itserakkaana kuvittelin, että tämä seikkailu päättyisi traagillisesti…
Ehkäpä tämä loppu oli liiankin hyvä, sillä poistuessaan hänet valtasi suuri tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne… Ja hänen teki mieli palata ovelle, jossa oli vanha kuparikolkutin, nyt kun he vielä olivat siellä sisällä.
Djénanelle hän olisi sanonut: — Älkäämme erotko näin, rakas ystävä; älkää te, joka olette niin kiltti ja hyvä, tehkö minua näin surulliseksi; näyttäkää minulle silmänne viimeinen kerta ja painakaa kättäni kovemmin, sitten poistun iloisempana.
Tietysti hän ei sitä tehnyt, vaan jatkoi matkaansa.
Mutta tuona hetkenä hän ahdistunein mielin rakasti koko tuota Stambulia, jonka tuhannet valot alkoivat kuvastua veteen. Oli jotakin, joka kiinnitti häntä siihen epätoivoisesti, jotakin epämääräistä, joka liiteli ilmassa tuossa suunnattoman suuressa ja eri aineksista kokoonpannussa kaupungissa; epäilemättä se oli noiden naissielujen säteilyä — sillä oikeastaan melkein aina juuri se kiinnittää meitä paikkoihin ja esineisiin — naissielujen säteilyä joita hän oli rakastanut ja jotka nyt sulautuivat yhteen; olivatko ne Nedjibén, vai Djénanen, vai molempien sielut, sitä hän ei tietänyt…