XLIX.
Viikkoa myöhemmin molemmat eloon jääneet, Djénane ja Zevneb, pyysivät Andréta tulemaan Sultan-Selimiin. Tuossa entisessä yksinkertaisessa, syrjäisessä ja synkässä pienessä talossa he tapasivat toisensa viimeistä edellisen kerran elämässään, ja molemmat naiset olivat vallan mustiin puetut, tiheät mustat harsot kasvoilla.
He eivät puhuneet muusta kuin vainajasta, hänestä, joka oli "vapautettu", niinkuin heidän sanansa kuului, ja André sai kuulla kaikki yksityiskohdat hänen viimeisiltä hetkiltään. Hänestä tuntui siltä, etteivät he itkeneet mustien harsojensa alla, molemmat tuntuivat vakavilta ja tyyntyneiltä. Zeynebin mielestä tuollainen vapautuminen oli vallan luonnollinen, sillä eihän hän itse enään oikeastaan kuulunut tähän matoiseen maailmaan. Mutta häntä ihmetytti, että Djénane oli niin tyyni.
Äkkiä André, ajatellen sanovansa jotain hauskaa, virkkoi lempeästi ja ystävällisesti: "Minulle osoitettiin Hamdi-Beitä viime perjantaina Yidizissä, hän oli käytökseltään hieno, aistikas ja kasvoiltaan kaunis." Mutta Djénane keskeytti, kiivastuen ensi kerran: "Minä pyydän, André, älkäämme enää puhuko siitä miehestä."
Zeyneb kertoi hänelle sitten, että perheessä, joka oli kokonaan lamassa
Mélekin kuoleman johdosta, ei sillä haavaa ajateltu tuota avioliittoa.
Todella André oli kohdannut Hamdi-Bein ja oli hänestä saanut tuon vaikutuksen. Jopa hän siitä asti koetti itselleen vakuuttaa: "Olenpa onnellinen siitä, että pikku ystävättäreni mies on sellainen." Mutta tämä kuulosti ontolta, sillä oikeastaan hän kärsi enemmän nähtyään Hamdin ja todettuaan hänen ulkomuotonsa viehätyksen ja ennen kaikkea hänen nuoruutensa.
Erottuaan heistä ja lähdettyään, niinkuin monasti ennen, pitkälle taipaleelle, joka erotti tämän talon hänen asunnostaan, Stambul teki entistään enemmän häneen kaupungin vaikutuksen, joka katoaa, joka surkeasti länsimaalaistuu ja vajoaa jokapäiväisyyteen, levottomaan hyörinään, rumuuteen. Sultan-Selimin lähistössä olevien hiljaisten katujen jälkeen hän saapui alempana, lähellä siltoja oleviin kaupunginosiin ja tunsi inhoa nähdessään nuo vilisevät kansanjoukot, joiden hääriminen on loppumaton; keskellä kapeiden pikkukatujen lokaa ja illan kylmää sumua kaikki nuo ihmiset kiireissään myivät ja ostivat tuhansia mitättömiä esineitä ja likaisia ruokatavaroita; nämä henkilöt eivät enää olleet turkkilaisia, vaan sekaannus kaikista länsimaalaisista roduista. Feziä he tosin vielä käyttivät päähineenä, mutta puolet heistä ei huolinut arvokkaisuudestaan sen vertaa, että olisi säilyttänyt kansallispukuansa, vaan pynttäsivät ylleen europpalaisia ryysyjä, hylkytavaraa suurkaupungeistamme, joita tänne tuodaan laivalastittain.
Hän ei koskaan ennen ollut niin tarkasti kuin nyt pannut merkille tehtaita, joiden torvista siellä täällä nousi savua, eikä niitä tyylittömiä taloja, jotka olivat europpalaisten esikaupunki-talojen jäljittelyjä. "Itsepäisesti tahdon yhä edelleen nähdä Stambulin sellaisena, kuin se ei enää ole — näin hän ajatteli — se luhistuu kokoon, se on mennyttä kalua. Nyt täytyy alinomaan kiltisti valita mitä tahtoo katsella, ja ne paikat, joilla tahtoo käydä; ylhäisillä kukkuloillaan moskeijat vielä kohoavat entisellään, mutta kaikki alempana olevat kaupunginosat ovat jo 'edistyksen' turmelemia, joka on saapunut huimaa vauhtia, tuoden mukanaan kurjuuttaan, alkoholiaan, epätoivoaan ja räjähdysaineitaan. Länsimaiden huono henki on kulkenut yli kaliifien kaupunginkin; sekin on havahtunut samaan tapaan kuin naiset sen haaremeissa."
Mutta sitten hän ajatteli vielä alakuloisempana: "Mitä tämä lopulta minua liikuttaa? Enhän minä pian enää ole tämän maan väkeä. Päivänä, joka pian tulee, nimittäin marraskuun 30:ntenä, lähden täältä epäilemättä ainaiseksi. Lukuunottamatta Nedjibén valkoisia hautakiviä, joiden tulevaisuus vielä huolestuttaa minua, en huoli mistään muusta. Ja mitä minä itse, viiden, korkeinkaan kymmenen vuoden kuluttua, olen muuta kuin raunio? Elämä on lyhyt, minun elämäntieni on jo takanani, tämän maailman asiat eivät kohta enää koske minuun. Jatkakoon aika vaan huimasti rientävää kulkuaan, temmatkoon mukaansa nämä Itämaat, joita olen rakastanut, ja kaikki tsherkessiläiset kaunottaret merenvihreine silmineen, pyyhkiköön pois kaikki ihmisrodut, maapallon ja maailmankaikkeuden, mitä -siitä välitän, minä, jonka elämä jo on melkein lopussa ja joka huomenna kenties olen menettänyt olemassaolon tietoisuuden…"
Eräinä hetkinä hän taas päinvastoin tunsi olevansa niin kotiutunut Konstantinopoliin, niin kiinnikasvettunut tähän kaupunkiin, jopa asuntoonsakin, missä ei vielä mihinkään oltu kajottu matkan varalta, että hänestä tuntui, kuin tuo marraskuun 30 päivä ei koskaan saapuisi. Ja astuessaan eteenpäin keskellä ihmisjoukkoja, lukemattomien katulyhtyjen syttyessä, huutojen, huomautusten ja kaupustelun kaikuessa kaikilla länsimaalaisilla kielillä, hän oli kuin tuuliajolla ristiriitaisten tunteiden merellä.