XLVIII.
Kamaripalvelija oli aamun koittaessa ollut katsomassa merkkiä, ja vallan pelästyneenä hän kiiruhti takaisin Peraan.
— Neiti Mélek on varmaankin kuollut, hän sanoi isännälleen, herätettyään hänet: he ovat kiinnittäneet ikkunaan sinisen merkin, jonka juuri näin…
Hänellä oli monta kertaa ollut tilaisuus puhua Mélekin kanssa ovenraosta, käydessään toimittamassa Andrén vaarallisia asioita; olipa Mélek ollut niin ystävällinen, että paljasti kasvonsa, kiittäessään häntä hänen vaivoistaan. Hänen mielestään hän oli neiti Mélek, hän kun näytti niin nuorelta.
Tuntia myöhemmin André sai Djénanelta tiedon, että vainaja keskipäivällä vietiin moskeijaan; hän läksi siis ennen kello 11 Khassim-Pashaan. Hän oli pukeutunut feziin ja työläispukuun, jotta ei pistäisi silmään, sillä sopivana hetkenä hän tahtoi tulla ruumisarkkua hyvin lähelle, koettaakseen täyttää Islamin määräämän pyhän velvollisuuden vainajata kohtaan.
Ensin hän odotti syrjässä, läheisellä hautausmaalla. Ja ennen pitkää hän näki muutamien outojen henkilöiden olkapäillään kantavan ulos talosta kevyen arkun, niinkuin turkkilainen tapa vaatii. Ruumisarkun ympärille oli kääritty vanha shaali, oikea "validé"-shaali puna- ja vihreäraitainen, hienoine Kashmiri-kuvioineen; pieni valkoinen harso oli laskettu kannelle, pään puolella, merkkinä siitä, että vainaja oli nainen, ja hämmästyttävästi poikkeamalla vanhasta tavasta, oli vaatimaton ruusuvihko neulalla kiinnitetty shaaliin.
Turkkilaisilla toimitetaan hautaus paljoa pikemmin kuin meillä, eikä lähetetä kutsuja hautajaisiin. Niihin saa tulla kuka tahansa, sukulaiset, ystävät, jotka ovat saaneet tapahtumasta tiedon, naapurit, palvelijat. Ei koskaan näe naisia näissä valmistuksitta toimeen pannuissa hautajaissaatoissa, eikä pyydettyjä kantajia; ohikulkijat suorittavat kantajien tehtävän.
Marraskuun aurinko paistoi kauniina, päivä oli kirkas ja tyyni; Stambul säteili kauempana, kohoten muuttumattomana ohuesta syyssumusta, joka alempana verhosi Kultaisen- Sarven.
Mélekin arkku siirtyi usein olalta toiselle, sillä kaikki vastaantulijat tahtoivat täyttää pyhän velvollisuuden, muutaman hetken kantamalla tuntematonta vainajaa. Jonon etunenässä kulki kaksi pappia, vihreät turbaanit päässä, satamäärä kaikensäätyisiä miehiä astui arkun jäljessä; näiden joukossa oli muutamia vanhoja dervishejä maagi-päähineineen; astuessaan he veisasivat virsiä korkealla ja synkällä äänellä, joka muistutti talvi-illoin metsästä kuuluvaa susien ulvontaa.
Suunnattiin kulku vanhalle moskeijalle, joka oli kaupungin laidalla, melkein maalla, autiossa notkoissa. Mélekin arkku laskettiin alas esikartanon kivilaatoille, ja imanit lukivat kimakoin kurkkuäänin hautajaisrukouksensa.
Siellä viivyttiin lähes kymmenen minuuttia, sitten saatto jälleen läksi liikkeelle, laskeutuen alas lahden rantaan, sieltä kulkeakseen veneissä vastakkaisella rannalla olevalle isolle Eyoubin hautausmaalle, missä Mélek oli saava viimeisen leposijansa.
Kun lähestyttiin Kultaisen-Sarven kohdalla olevaa kaupunginosaa, missä oli paljon väkeä, liikkui ruumissaatto hitaasti, siihen kun liittyi useita. Siellä soutajat ja merimiehet vuoroonsa kantoivat pikku Mélek vainajaa. André, joka tähänasti oli epäröinyt, lähestyi nyt vihdoinkin, varmana siitä, ettei häntä tässä tungoksessa tunnettaisi; hän kosketteli kädellään vanhaa validé-shaalia, ojensi olkansa ja tunsi nuoren ystävättärensä arkun hetken lepäävän sillä, kulkiessaan siten parikymmentä askelta rantaa kohti.
Sitten hän kokonaan poistui, peläten, että hänen itsepäinen saattamisensa voisi herättää huomiota…