XLVII.
Kello neljän vaiheella aamulla. Sinä yönä valvoi Djénane. Tuntematon naisvieras, jonka rukous täytti tämän haaremihuoneen, kohotti äkkiä äänensä keskellä juhlallista hiljaisuutta ja luki haltioituneena, ikäänkuin hänellä olisi ollut se tunne, että jotain tapahtui, millä oli ratkaiseva merkitys. Djénane, joka lakkaamatta painoi käsillään toista Mélekin pienistä verettömistä käsistä, huomaamatta, että se oli käynyt kylmäksi, säpsähti kauhistuneena, tuntiessaan olkaansa kosketeltavan; kaksi heikkoa lyöntiä, jotka tiesivät synkkää huomautusta… Hyi noita inhottavan, ennen näkemättömiä vanhan akan kasvoja, jotka pistivät esiin hänen takaansa, äänettömästi ilmestyneinä huoneeseen lukottomasta ovesta; se oli leveäharteinen eukko, mutta kalpea ja luiseva; sanaakaan sanomatta hän viittasi Djénanea poistumaan.
Epäilemättä tämä nainen oli kauan ollut vahdissa käytävässä, ja vasta silloin kun tarkka ammattivaistonsa ilmaisi, että hetki oli tullut, hän lähestyi ryhtyäkseen tehtäväänsä.
— Ei, ei! sanoi Djénane, heittäytyen vainajan yli, ei vielä! En tahdo, että viette häntä pois!
— No, no, sanoi vanha nainen, ja sysäsi hänet arvonsa tuntevana syrjään, enhän tee hänelle mitään pahaa.
Tuo nainen oli ruma, mutta ei siltä häijynnäköinen, päinvastoin ilmeni hänen kasvoissaan synkkää sääliä ja ennen kaikkea suurta väsymystä. Niin monta katkottua haareminkukkaa oli hänen jo täytynyt kantaa pois vahvoilla käsivarsillaan, tämän "ruumiin pesijättären." joksi hänen kaltaisiaan kutsutaan.
Hän otti kuolleen syliinsä, kuin sairaan lapsen, ja vainajan kauniit punervat hiukset valuivat hänen hirvittäville hartioilleen. Kaksi hänen avustajanaistaan — kaksi vielä kammottavampaa vanhaa ammattilaista — odotti etuhuoneessa kynttilät kädessä. Djénane ja rukoilijanainen seurasivat heitä käytäviin ja eteisiin, jotka olivat kylmät ja hiljaiset aamunsarastuksessa, ja tuo synkkä joukko suuntasi askeleensa portaisiin.
Näin siis Mélek-Sadiha-Saadet kahdenkymmenen ja puolen vuoden ikäisenä kuoli kauhun murtamana, kun hänet pakotettiin toistamiseen heittäytymään aviomiehen syliin…
Kun oli astuttu alas portaita, saapuivat vanhat eukot taakkoineen pohjakerroksessa olevaan saliin, joka kuului tämän vanhan rakennuksen taloushuoneistoon; se oli eräänlainen marmoripermantoinen tarjoiluhuone, jonka keskellä oli maalaamaton valkoinen puupöytä, amme täynnä höyryävää kuumaa vettä ja kolmijalalle levitetty raiti; nurkassa oli ruumisarkku — ohuista laudoista tehty, niinkuin Turkinmaalla on tavallista — ja lopuksi lattialla sauvan ympärille kääritty vanhanaikainen shaali, niin sanottu "validé", jommoisia rikkailla käytetään paarivaatteena. Kaikki tämä oli valmistettu edeltäpäin, sillä Islamin maissa hautauksen täytyy tapahtua hyvin nopeasti.
Kun vanhat naiset olivat laskeneet nuoren vainajan lyhyelle pöydälle, valuivat hajalla olevat kauniit punervat hiukset lattiaan asti. Ennen toimeensa ryhtymistä, he viittaisivat Djénanea ja tuntematonta verhottua naista poistumaan. He vetäytyivät juuri itsestään odottamaan oven ulkopuolella. Zeyneb, joka ikäänkuin aavistaen mitä tapahtui oli herännyt, liittyi odottajiin — ja hän oli vielä valkeampi kuin vainaja, silmien ympärillä tummemmat kehät. Kaikki kolme he seisoivat jäykkinä kauhusta, mielikuvituksessaan seuraten tämän viimeisen puhdistuksen yksityiskohtia, kuunnellen valuvan veden kolkkoa ääntä ja tuossa kaikuvassa huoneessa siirrettyjen esineiden kolinaa. Ja kun kaikki oli valmista, kutsui pitkä eukko heitä: — Tulkaa nyt katsomaan häntä?
Ruumis oli laskettu kapeaan arkkuunsa, kääritty valkoisiin, paitsi kasvoja, jotka vielä olivat paljaat viimeisiä suudelmia varten. Ei oltu voitu täydelleen sulkea hänen silmiään eikä suutansa; mutta hän oli niin nuori, ja hänen hampaansa olivat niin valkoiset, että hän yhä vielä oli viehättävän kaunis, kasvoissa lapsellinen ilme ja huulilla alakuloinen hymy.
Nyt herätettiin koko talon väki, jotta he tulisivat suutelemaan vainajaa, isä, äiti, molemmat isoäidit, jäykät vanhat sedät, jotka jo joku päivä sitten olivat menettäneet jäykkyytensä, palvelijattaret ja orjat.
Ison talon täyttivät sytytetyt valot, kiireiset askelet, huokaukset ja nyyhkytykset.
Viimeksi saapui toinen isoäideistä, samalla Djénanen äidinäiti, ja molemmista vanhoista naisista pelottavin; hän oli jo muutaman päivän ollut vieraana talossa, ja juuri kun saapui tämä vanhoillinen kandin puoliso, ankara muhametinuskoinen ja erikoisen vihainen sille uudelle liikkeelle, joka oli riistänyt häneltä hänen lastenlapsensa — oli siellä pelokas opettajatar, neiti Tardieu polvillaan ruumisarkun ääressä. Molemmat naiset katselivat toisiaan hetkisen vaieten, toinen hirvittävänä, ja toinen nöyränä ja kauhistuneena:
— Menkää tiehenne! sanoi vanha nainen turkinkielellä, vavisten vihasta. Mitä teillä enää on täällä tekemistä? Tehtävänne on loppuun suoritettu… Ettekö kuullut mitä sanoin, menkää tiehenne!
Mutta alkaessaan vetäytyä pois huoneesta tuo nuori naisparka katsoi häneen niin vilpittömästi ja epätoivoisesti ja silmät täynnä kyyneleitä, että vanhan naisen äkkiä valtasi surku. Epäilemättä hän äkkiä käsitti, mitä ei vuosikausina ollut tunnustanut, että opettajatar oli ainoastaan ollut edesvastuuton välikappale ajanhengen palveluksessa.
Silloin hän ojensi hänelle kätensä, huudahtaen: Anteeksi!…
Ja nämä molemmat naiset, jotka siihenasti olivat olleet toisilleen niin vihamieliset, itkivät nyyhkyttäen toistensa käsivarsiin kietoutuneina. Vakaumusten, rotujen, ikäkausien eroavaisuus olivat kauan erottaneet heidät, mutta molemmat olivat hyväsydämiset ja äidilliset, alttiit hellyyden ja katumuksen tunteille.
Ikkunasta sisälle tunkeva himmeä valo ilmoitti, että tämä marraskuun yö oli päättynyt. Djénane muisti nyt Andrén, nousi huoneeseensa noutamaan sinistä nauhaa, jonka sopimuksen mukaan toisen merkin sijalle kiinnitti saman ikkunan ristikkoon.