XLVI.
Marraskuun toisena päivänä Zeyneb, joka valvoi Mélekin vuoteen ääressä, kääntyi äkkiä pelästyksestä väristen: puolihämäräisen huoneen taustasta kohosi syvästä hiljaisuudesta hyvin lempeä, raikas ääni, joka luki rukouksia. Hän ei ollut kuullut tuon nuoren hunnutetun tytön tulevan sisään. Mitä hän tekikään siellä, koraani kädessä? Nyt hän jo ymmärsi: rukous kuolleiden puolesta! Turkinmaalla on tapana että kun talossa on kuoleva, saman kaupunginosan tytöt ja naiset tulevat vuoroin lukemaan rukouksia. He astuvat ilman muuta sisään huoneeseen, sanomatta nimeään, nostamatta harsoaan, tuntemattomina ja onnettomuutta ennustavina; heidän läsnäolonsa on kuoleman enne, samoin kuin katolilainen pappi, joka tuo viimeisen voiteluksen.
Mélek olikin ymmärtänyt, ja hänen silmänsä, jotka kauan olivat olleet suljettuina, aukenivat jälleen, hän oli nyt siinä salaperäisessä paremmuuden tilassa, joka melkein aina on havaittavissa vähää ennen kuolemaa. Ja hän jaksoi taas vähän käyttää ääntänsä, jonka saattoi luulla jo ainaiseksi sammuneen, ja hän sanoi tuntemattomalle tytölle:
— Tulkaa lähemmäksi, en oikein kuule… Älkää luulko, että minä pelkään… Lukekaa kovemmin… niin ettei mene hukkaan…
Sitten hän itse tahtoi lukea muhamettilaisen uskontunnustuksen, ja ojentaen rukousasentoon pienet läpikuultavan kalpeat kätensä, hän lausui nämä pyhät sanat:
"Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on hänen profeettansa…"
Mutta ennenkuin hän oli lukenut loppuun uskontunnustuksensa, mikä tapahtui melkein henkäyksenä, ojennetut heikot kädet vaipuivat ales.
Silloin tyttö, jonka nimeä ei tiedetty, jälleen avasi koraaninsa ja jatkoi lukemistaan. Mikä suloinen poljento, mikä rauhoittava tuuditus noissa Islamin rukouksissa, varsinkin kun niitä lukee tiheän hunnun verhoama nuori tyttö… Myöhäiseen yöhön nämä tuntemattomat hurskaat naisolennot tulivat ja poistuivat äänettömästi kuin varjot, eikä siis tullut keskeytystä siihen sulosointuiseen rukoilemiseen, joka helpottaa manalle-muuttoa.
Usein toisiakin henkilöitä tuli hiipien varpaisillaan huoneeseen, kumartuen sanaakaan sanomatta kuolinvuoteen yli. Nämä olivat: äiti, hiljainen ja hyvä olento, aina niin vaatimaton, että häntä tuskin huomasi; molemmat vanhat isoäidit, jotka eivät voineet alistua välttämättömyyteen, tuijottaen sanattomina ja melkein ankaroina syvässä epätoivossaan; lisäksi isä, Mehmed-Bei, jonka kasvot olivat nääntyneet surusta ja kenties tunnonvaivoista; oikeastaan hän jumaloi tytärtään Mélekiä, mutta taipumattoman järkähtämättä noudattamalla vanhoja tapoja hän oli syössyt tyttärensä kuolemaan. Kävijöiden joukossa oli niinikään entinen kotiopettajatar, neiti Tardieu, joka vallan vavisten astui huoneeseen; hänet oli noudettu loppupäivinä Mélekin nimenomaisesta pyynnöstä, mutta vaikka häntä siedettiin, oltiin hänelle vihamielisiä, häntä kun pidettiin onnettomuuden aiheuttajana.
Kuolevan silmät olivat jälleen ummistuneet; joskus hänen kätensä vavahtivat ja huulensa värähtivät, mutta muuten hän ei antanut elonmerkkiä.