LII.
Nopeasti ja armotta tuli marraskuun 30 päivä, samoin kuin kaikki ratkaisevat ja onnettomuutta tuottavat päivät, ei ainoastaan jokaiselle meistä se päivä, jona täytyy kuolla, vaan sekin, jonka jälkeen sukukuntamme raukeaa tyhjiin. Islam lakkaa olemasta ja suvustaan huonontuneet rotumme katoavat, jopa sekin aika, jolloin kehityksen kypsyttyä aurinkokunnat sammuvat ja vaipuvat yleiseen pimeyteen…
Nopeasti, ylen nopeasti tuli marraskuun 30 päivä, välinpitämätön ja
huomaamaton useimmille niille erilaisille olennoille, jotka muodostavat
Konstantinopolin levottomasti häärivän väestön; mutta Djénanen ja
Andrén elämässä se tiesi äkillistä käännekohtaa.
Kylmänä aamuhämärän hetkenä he heräsivät melkein samaan aikaan, saman taivaan alla ja vielä ollakseen muutaman tunnin samassa kaupungissa, jossa heidät erotti toisistaan ainoastaan laaksonnotkelma täynnä ihmisasuntoja ja sypressien varjostama kalmisto, mutta jossa he kuitenkin olivat niin kaukana toisistaan, näkymättömien esteiden erottamina.
Avatessaan silmänsä André heti muisti edessä olevan matkansa, hän kun ei enää ollut asunnossaan, vaan oli poikennut hotelliin; hän oli siinä valinnut niin ylhäällä olevan huoneen kuin suinkin, välttääkseen kuulemasta katumelua, näkemästä amerikkalaisten maapallonkiertäjien matkalakkeja ja syyrialaisten onnenonkijoiden keikarimaisuutta; mutta ennen kaikkea voidaksensa vielä luoda yleiskatseen Stambuliin ja etäisyydessä häämöittävään Eyoubiin.
Ja molemmat, sekä Djénane että André tarkastivat kaikkein ensiksi taivasta, pilvien kokoa ja syystuulen suuntaa, jälkimäinen apoauki olevasta ikkunastaan, edellinen haaremin alati painostavien puuristikkojen aukoista.
He olivat toivoneet, että sinä päivänä olisi kaunis ilma ja säteilevä kaihomielisyyttä herättävä auringonpaiste, joka joskus myöhään syksyllä levittää Stambuliin ansarilämpöä. André odotti sitä, voidakseen tyydyttää värejä janoavia silmiään viimeisen kerran näkemällä tuon suuremmoisen kaupungin minareetteineen ja kupuineen.
Djénane taas toivoi kaunista ilmaa varmasti nähdäkseen Andrén vielä kerran Galatan laivasillalta, ajaessaan lähtövalmiin laivan ohi — sillä muuten ei mikään saanut häntä niin syvän alakuloiseksi kuin nuo vaaleanpunahohteiset marraskuun illat. Ja jo aikoja sitten hän oli ajatellut, että jos Andren lähtöhetkellä olisi ollut tuollainen kaihomielinen kullanhohteinen auringonlasku, tämä olisi ollut sietämättömämpää kuin sateinen iltahämy. Mutta toiselta puolen oli koko yritys sadesäällä oleva monimutkaisempi ja vaikeampi: mikä veruke keksiä silloin ajeluretkeä varten, miten välttää mustien eunukkien ja palvelijattarien kahta suurempaa valppautta?
Ei tarvinnut epäilläkään, että oli satava koko päivän. Taivas oli synkkä, Venäjän tuuli raastoi ja ajoi raskaita pilviä, ja ne kiitivät niin alhaalla, että melkein koskettelivat maanpintaa, verhoten kaiken usviinsa ja peittäen katseilta etäämmällä olevat esineet; kaikkialla vallitsi kylmä kosteus.
Zevneb katseli niinikään avatusta ikkunastaan taivasta; välinpitämättömänä terveydestään hän syvin siemauksin hengitti Konstantinopolin kylmän kosteata talvi-ilmaa, joka jo edellisenä talvena oli kehittänyt kuoleman idun hänen povessaan. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että tuhlaili tärkeitä hetkiä; eihän Andrén lähtö tapahtuisi ennen kuin kello neljä iltapäivällä, mutta eihän hän saanut laiminlyödä menemästä Djénanen luo, niinkuin edellisenä päivänä oli luvannut; yhdessä heidän oli huolellisesti pohtiminen suunnitelmaansa, keksiminen mitä pettämättömin juoni, voidakseen täsmälleen määrähetkellä kulkea matkalle lähtevän laivan ohi. Viipyihän André vielä melkein koko päivän, ja hänen kaupungissa-olonsa aiheuttama levottomuus sekä uhkaava vaara saivat heidät ponnistamaan voimansa ja toimimaan kuumeisen uutterasti, mutta sitten he vaipuisivat äkkiä siihen toimettomuuteen, jota ei enää mikään häiritsisi.
Andrén päivä taaskin alkoi alakuloisen tyynenä. Siitä johtunut väsymys, että oli elänyt niin vahvasti, rakastanut niin paljon ja niin monta kertaa sanonut hyvästi, valtasi hänet täydelleen lähtöhetkellä, jota hän oli kuvitellut tuskallisemmaksi. Hämmästyen, melkein tunnonvaivaa tuntien hän totesi sisällään jonkunmoista vapautumisen tietoisuutta, jo ennenkuin oli lähtenyt matkalle… "Onhan muuten parasta katkaista välit, hän ajatteli; kun minä olen poissa, kaikki käy häneltä paremmin, kaikki valitettavasti selviää Hamdin hyväilystä…"
Mutta mikä pettymys tuo ilma tällaisena päivänä! Hän oli aikonut vielä lähteä surunvoittoisen miellyttävälle kävelylle marraskuun päivänpaisteessa aina Stambuliin asti. Mutta tällä kolealla säällä se oli mahdotonta, se jättäisi mieleen liian värittömän kuvan… Hän ei siis enää koskaan kulkisi siltojen yli — ei koskaan — vaan jäisi tähän mauttomaan ja likaiseen Peraan ikävissään odottamaan lähtöhetkeä.
Kello on kaksi, on siis aika lähteä hotellista ja ajaa laivarantaan. Ennenkuin astui alas portaita hän äärettömäksi surukseen mutta samalla tyydytyksekseen loi viimeisen katseen ikkunastaan tuota Eyoubia ja sen aavoja hautausmaita kohti, joita ei voi nähdä alhaalta Galatasta eikä muualta: kaukana tuolla puolen Stambulin kohosi taivaalle kuin musta harja, tuhansien sypressien terävälaitainen seinä, jonka etäisyydestä huolimatta tänään näki liikkuvan, niin rajusti tuuli niitä pudista.
Sitä katseltuaan hän siis läksi alas Galataan, jossa asuu raaka länsimaalaisaineksinen väestö, se kun on se osa Konstantinopolia, joka on saanut enimmin tartuntaa alituisesta laivaliikenteestä ja sen tänne tuomista ihmisistä sekä siitä uudenaikaisesta romutavarasta, jota he lakkaamatta lastittain purkavat kaliifien kaupunkiin.
Synkeä taivas, tahmean loan peittämät kapeat katukujat, saastaiset kapakat, löyhkäten tupakansavua ja kreikkalaista anisiviinaa, repaleisten kantajien tungos ja laumoittain syyhyistä koiria. — Kaikesta tästä tuo suuri velho, aurinko joskus voi kaunistaa, mutta kuinka ivallista tänään tämä talvinen kostea sumusää!
Nyt on kello neljä; marraskuun päivä kallistuu jo iltaansa, taivas on raskaiden pilvien peittämä. Nyt on virallinen lähtöaika ja se hetki, jona Djénanen on määrä hitaasti ajaa ohi viimeistä hyvästiä varten. Valittuaan kojunsa ja järjestettyään matkatavaransa André seisoo yläkannella, laivan peräpuolella, ja hänen ympärillään häärii eri lähetystöihin kuuluvia kohteliaita henkilöitä, jotka ovat tulleet häntä saattamaan. Väliin hän hajamielisenä ei kuule mitä he hänelle sanovat, väliin taas hän unhottaa odottamansa naiset, vastatessaan nauraen niille, jotka häntä puhuttelevat.
Laivasilta on, kuten tavallisesti, täyteen sullottu väkeä. Nyt ei enää sada. Ilman täyttää koneiden ja höyrykelavintturin ryske, sekä merimiesten ja kantajien huudot, jotka kajahtavat kaikilla länsimaisilla kielillä. Tämä sateen kastelema joukko, joka ulvoo ja tuuppii, tarjoaa sotkuisan valikoiman turkkilaisia pukuja ja europpalaisia ryysyjä, mutta kaikilla miehillä on kuitenkin punaiset fezit päässä, ja tämä tekee vielä itämaalaisen kokonaisuusvaikutuksen.
Näiden ihmisten takana, kadun varrella olevat kahvilat ovat tulvillaan länsimaalaisia; punaisten lakkien peittämät päät näkyvät joka ikkunasta noissa taloissa, missä alati kaikuu itämaalainen soitonrenkutus ja liitelee nargile-savupilviä. Ja kuten aina, nämä henkilöt katselevat laivan lähtöä. Mutta kauempana tätä epämiellyttävää kaupunginosaa, sen kirjavia pukuja, sen melua, mastometsän täyttämän lahden erottamana, kohoavat mahtavan Stambulin moskeijat keskellä sumua. Sen aina suurpiirteinen varjokuva tukahuttaa läheisen rumuuden, hallitsee hiljaisuudellaan raakaa melua…
Eivätkö nuo pienet ystävätärparat ollenkaan tulekaan?… André unhottaa heidät melkein tuossa lähtöhetken huumaavassa hyörinässä, hänen kun täytyy jaella kädenpuristuksia ja vastata kaikkiin huolettoman iloisiin huomautuksiin. Ja sitäpaitsi hänen on vaikea uskoa, että hän itse todella lähtee matkalle; onhan hän niin monesti nousut noihin samoihin höyrylaivoihin, katsellen laivasillalla vilisevää joukkoa, tullessaan Konstantinopolin tavan mukaan saattamaan tai vastaanottamaan ystäviä. Lisäksi tuo kaukana haamoittava Stambul, on siihen määrin ollut hänen oma kaupunkinsa jo neljännesvuosisadan ajalla; onko siis mahdollista, että hän todella jättää sen taaksensa? Ei, hänestä tuntuu, että hän huomenna palaa sinne, kuten tavallisesti, nähden jälleen niin tutut paikat ja kasvot…
Mutta toinen lähtömerkki on juuri kajahtanut; hyvästelevät ystävät poistuvat, yläkansi on tyhjä; ainoastaan matkalle lähtijät ovat jääneet, katsellen toisiaan. — Kieltämättä tämä viimeinen soitto kajahti hieman synkkänä, — ja samassa André heräsi haaveistaan… Epäilemättä nuo vaunut tulevat tuolla. Ajurinvaunut — kehnonlaiset, mutta olihan Djénane sen jo sanonut edeltäpäin — ja ne lähestyvät hitaammin, kuin mitä tungoksen tähden olisi välttämätöntä. Nämä ajoneuvot kulkevat kaikesta päättäen hyvin läheltä ohi; vaunuikkuna on auki, ja sisällä istuu todella kaksi mustahuntuista naista… Toinen heistä nostaa äkkiä kasvoharsonsa: Djénane!… Djénane, joka on tahtonut, että hänen kasvonsa näkyisivät, ja joka hetkisen katselee Andréta, kasvoissa sellainen ahdistusta uhkuva ilme, jota ei milloinkaan voi unhottaa…
Djénanen silmät säteilevät, vaikkakin kyynelten himmentäminä; mutta nyt niitä ei enää näe. Harso on jälleen laskeutunut, ja tällä kertaa André on käsittänyt, että se oli jotain ratkaisevaa, jotain peruuttamatonta, samaa, kuin kätkisi ruumisarkun kannen alle rakastetut kasvot… Djénane ei kumartunut ulos vaunuikkunasta, ei viitannut kädellään jäähyväisiksi; ei muuta kuin tuo katse, joka muuten riitti syöksemään turkkilaisen naisen vakavaan vaaraan. Ja nyt katetut ajurinvaunut hitaasti jatkavat matkaansa halki ihmisvilinän…
Mutta tuo katse oli tehnyt Andrén sydämeen syvemmän vaikutuksen, kuin mitä sanat ja kirjeet olisivat voineet tehdä. Hän ei enää nähnyt ihmisiä, jotka laivasillalla kädellä tai lakilla viittasivat hänelle hyvästiään; nyt ei tässä maailmassa hänen tietoisuudessaan ole muuta kuin nuo matkan päässä kulkevat vaunut, jotka hitaasti palaavat haaremia kohti. Hän tahtoisi katseineen seurata niitä niin kauan kuin suinkin, mutta äkkiä hänen silmänsä himmenevät, ja hän näkee kaiken epäselvänä ja häälyvänä…
Mutta mitä, näkeekö hän unta? Vaunut, jotka hitaasti olivat poistuneet, näyttävät nyt etääntyvän nopeasti, mutta toiseen suuntaan kuin hevoset! Ne liikkuvat takaperin, vallan kuin kuva, jota siirretään, eivätkä ainoastaan ne, vaan kaikki muukin, ihmisjoukot, talot, kaupunki… Sehän on laiva joka on lähtenyt liikkeelle!… Melutta, tärinättä, potkurin lyöntien kuulumatta… Ajatuksineen muualla, André ei ollut siihen kiinnittänyt huomiota. Hinaajiensa vetämänä suuri höyrylaiva etenee rantatilasta, niin, etteivät matkustajat huomaa sen liikkuvan. Näyttää siltä, kuin laivasilta pakenisi taaksepäin, katoaisi nopeasti rumuuksineen ja väki joukkoineen, kun sitävastoin mahtava Stambul, ollen korkeammalla ja kauempana, ei vielä liiku paikaltaan. Hälinä ja huudot sammuvat, hän ei enää erota viuhtovia käsiä — eikä liioin mustaa vaununkuomia keskellä tuhansia turkkilaisin fezejä, jotka loistavat punaisina pilkkuina.
Vaikka ei mikään näy liikahtavan laivana ja vaikka äkillinen odottamaton hiljaisuus vallitsee, alkaa itse Stambul hälvetä sumuun ja pimeään; koko Turkinmaa katoaa synkän juhlallisena etäisyyteen — pian menneisyyteen.
André ei herkeä katselemasta, niin kauan kuin Stambulin heikkokin utukuva näkyy iltahämyssä. Hänestä tuntuu, kuin siltä puolen taivaanrantaa tulvisi naissielujen ja -muotojen lumousvoima — sekä niistä, jotka äsken poistuivat ajurinvaunuissa, että toisista jo manalle muuttaneista…
Yön tullen Marmaramerellä…
André ajattelee: "Tällä hetkellä he jo ovat palanneet kotiansa."
Ja hän koettaa kuvitella heidän paluumatkaansa ja kotiatuloansa tutkistelevien katseiden tähystellessä, ja vihdoin heidän vankeuttaan ja yksinäisyyttään illalla…
Laiva on vielä ihan lähellä kaupunkia. Majakka, joka äsken syttyi lyhyen matkan päässä laivasta, ja joka heijastaa valoaan pimeälle merelle, kohoaa Seraljin niemellä. Mutta Andrélla on se tunne, että hän jo on äärettömän kaukana; tämä lähtö on kuin yhdellä kirveeniskulla katkaissut ne siteet, jotka yhdistivät hänen turkkilaiselämänsä nykyaikaan, ja tuo ajanjakso, joka oikeastaan on niin lähellä, irtaantuu ja vajoaa äkkiä siihen syvään kuiluun, missä kaikki ehdottomasti menneet seikat raukeavat tyhjiin…