LIII.
Saapuessaan Ranskaan sai André Djénanelta tämän lyhyen kirjeen:
Kun te vielä olitte meidän maassamme, André, kun me hengitimme samaa ilmaa, tuntui siltä, kun olisitte hiukan kuulunut meille. Mutta nyt olemme menettäneet teidät; kaikki, mikä koskee teitä, kaikki, mikä teitä ympäröi, on meille tuntematonta… ja sydämenne ja hajamielinen ajatuksenne katoaa meiltä katoamistaan. Te pakenette, tai oikeammin me vaalenemme, pian vallan haihtuen mielestänne… Se on epätoivoisen surullista.
Jonkun aikaa kirjanne vielä pakottaa teidät muistamaan. Mutta sitten?… Rukoilen nyt teiltä tätä: lähettäkää minulle heti ensimäiset käsikirjoituksenne liuskat. Tehkää se joutuin. En koskaan ole eroava niistä; minne tahansa menenkin, hautaankin ne seuraavat minua…
Kuinka surullinen onkaan tämän romaanin romaani; tänään se on ainoa ala, jolla varmasti tiedän kohtaavani teidät; huomenna se on oleva kaikki, mikä on jäljellä menneisyyteen haihtuneelta ajalta…
Djénane.
André lähetti heti pyydetyt käsikirjoituksen liuskat, mutta niihin ei tullut mitään vastausta. Vasta viiden viiden viikon kuluttua saapui Zeynebiltä tämä kirje:
Khassim-Pasha, Zilkadan 13 p. 1323.
André, huomisaamuna viedään rakas Djénanemme toista kertaa Stambuliin, Hamdi bein asuntoon, noudattamalla tavallisia häämenoja. Kaikki on päätetty tavattoman nopeasti, kaikki vaikeudet on syrjäytetty; molemmat perheet ovat yksissä tuumin kääntyneet hänen keisarillisen majesteettinsa puoleen saaden avioeromääräyksen peruutetuksi. Djénanella ei ole ollut ketään, joka olisi häntä puolustanut.
Hamdi-Bei lähetti hänelle tänään mitä kauneimmat kukkavihot, oikeita Nizzan ruusuja; mutta he eivät vielä ole tavanneet toisiaan, sillä Emiré-Hanumin kautta Djénane on pyytänyt ainoana suosionosoituksena, että tuo mies odottaisi kunnes huomispäivän häämenot ovat ohi. Djénane on saanut kukkia vallan tulvimalla; jospa voisitte nähdä hänen huoneensa, jossa kerran kävitte, sinne hän on käskenyt viedä kaikki kukat, ja se näyttää satupuutarhalta.
Tänä iltana, käydessäni häntä tervehtimässä, hän oli hämmästyttävän levollinen, mutta huomasin varsin hyvin, että se oli väsymystä ja kohtaloonsa alistumista. Tänä aamuna, kun oli harvinaisen kaunis ilma, hän läksi ajelulle ainoastaan Kondjé-Gulin seurassa ja kävi Mélekin ja Nedjibén haudoilla ja siinä Eyoubin kukkulalla olevassa hautausmaan paikassa, missä, kuten muistanette, pikku sisar vainajani valokuvasi teidät molemmat yhdessä. Tahdoin viettää tämän viimeisen illan hänen luonaan, teimmehän me, Mélek ja minä, samoin hänen ensimäisen avionsa aattona. Mutta huomasin että hän kernaammin oli yksin, ja poistuin siis ennen iltaa, sydän täynnä ahdistusta.
Ja nyt olen taas kotona, kauhean yksinäisyyden vallassa; tiedän, että olen menettänyt Djénanen enemmän kuin edellisellä kerralla, sillä Hamdi katselee epäluuloisena minun vaikutustani, minua pidetään sentähden matkan päässä, minut estetään häntä tapaamasta… En ole uskonut, että voisi näin kovasti kärsiä; jos te, André, olisitte niitä henkilöitä, jotka rukoilevat, sanoisin teille: rukoilkaa minun puolestani; mutta en sano muuta kuin: säälikää vaatimattomia ystävättäriänne, molempia elossa olevia.
Zeyneb.
Älkää luulko, että Djénane olisi teitä unhottanut; Ramazanin 27 päivänä, meidän "vainajien päivänä" menimme hänen kehotuksestaan Nedjibén haudalle… antamaan hänelle kukkia… rukouksia, mitä meillä on jäljellä menetetystä uskostamme… Jos ette moneen päivään ole saanut kirjettä, on syynä; se, että Djénane on masentunut ja kärsii; mutta tiedän, että hän aikoo kirjoittaa teille pitkän kirjeen tänä iltana, ennenkuin nukahtaa: erotessamme hän sen sanoi.