VII.
Tämä pitkä kirje tuotiin salaperäisellä tavalla seuraavana päivänä
André Lhérylle.
Eilen sanoitte meille, että ette tunne nykyaikaista turkkilaista naista, ja sitä emme ollenkaan epäile, sillä kukapa häntä tuntisi, kun hän ei itsekään tunne itseään?
Mikä muukalainen muuten olisi voinut tunkea hänen sielunsa salaisuuksiin? Pikemmin hän hänelle panisi alttiiksi kasvojensa salaisuuden. Mitä tulee ulkomaalaisiin naisiin, tosin muutamat heistä ovat saaneet pääsyn koteihimme; mutta he ovat nähneet ainoastaan salonkimme, jotka tätä nykyä ovat europpalais-malliset; siis ainoastaan elämämme ulkopuolen.
No niin! Tahdotteko, että me autamme teitä ymmärtämään meitä, jos tällainen ymmärtäminen on mahdollinen? Nyt, kun te olette kestänyt kokeen, tiedämme, että me saatamme olla ystäviä. Sillä olihan se koe: tahdoimme varmuutta siitä, oliko muuta kuin kykyä sirkkilöittyjen lauseidenne takana… Erehdyimmekö kuvitellessamme, että te erotessanne noista vaaraan joutuneina mustista haamuista tunsitte sisällänne jonkunmoista mielenliikutusta, — uteliaisuutta, pettymystä, kenties sääliä, mutta ette ainakaan sellaista välinpitämättömyyttä, jonka jokapäiväinen kohtaaminen jättää mieleen.
Ja ennen kaikkea olette huomannut, siitä olemme varmat, että nuo muodottomat ja sulottomat mytyt eivät olleet naisia, vaan niinkuin itse sanoimme, sieluja tai oikeammin sielu, nimittäin uudenaikaisen turkkilaisnaisen sielu, jonka äly on vapautunut ja joka kärsii, mutta samalla rakastaa vapaaksi tekevää kärsimystä ja joka lähestyy teitä, eilen saavuttamaansa ystävää.
Mutta jos tahdotte olla hänen ystävänsä vastedeskin, on teidän oppiminen katsomaan häntä muuksi kuin hauskaksi huvitukseksi matkallenne ja somaksi kuvaksi, joka tietää yhtä viehättävää ajankohtaa taiteilija-elämässänne. Älköön hän enää olko teidän silmissänne lapsi, jota kumarrutte katselemaan ylempää, älköönkä rakastajatar, joka tyytyy hellyytenne almuun, jos tahdotte, että hän teitä rakastaisi, tulee teidän osata koota hänen heräävän henkensä ensi värähdykset..
Teidän "Medjé'nne" lepää hautausmaalla. Kiitän teitä hänen nimessään ja kaikkien nimessä niistä kukista, jotka te olette laskenut tuon pienen orjattaren haudalle. Nuoruutenne päivinä kätenne ponnistuksetta poimi onnen siitä, missä se oli saavutettavissanne. Mutta pientä tsherkessiläisnaista, jonka hurmaus syöksi syliinne, ette enää löydä, ja se aika on tullut, jona turkkilaisnaisessakin vaiston ja alistuvaisuuden aiheuttama rakkaus ovat väistyneet valinnan tuottaman rakkauden edestä.
Se aika on niinikään tullut, jona teidän sopisi rakkaudesta hakea ja kuvata muita puolia kuin silmääkiehtovaa ja aistillista. Koettakaa esimerkiksi nyt siihen määrin hillitä sydämenne, että se tuntisi meidän raskaan kärsimyksemme katkeruuden, joka on siinä, että emme voi rakastaa muuta kuin unelmaa.
Sillä me emme saa rakastaa mitään muuta kuin sitä.
Meidät naitetaan tavalla, jonka tunnette… Mutta tämä europpalaisen avion huono jäljitelmä, joka miespolvi sitten kotiutui länsimaalaismalliin järjestettyihin asuntoihimme, missä muinoin hallitsivat silkki-divaanit ja odaliskit, edustaa jo edistystä, joka meitä mairittelee, joskin sellainen avio on sangen haurasta laatua, sitä kun joka hetki uhkaa huikentelevan puolison oikku, puolison, joka voi purkaa sen tai siihen tuoda lisää oudon naisen. — Näin meitä paritetaan kuin lampaita tai tammavarsoja.
Usein se mies, jonka sattuma meille hankkii, tosin on lempeä ja hyvä; mutta me emme ole häntä valinneet. Aikaa voittaen kiinnymme häneen, mutta tämä tunne ei ole rakkautta; silloin syntyy meissä tunteita, jotka pakenevat ja asettuvat kauas ja ne pysyvät aina tuntemattomina kaikille muille, paitsi meille itsellemme.
Me rakastamme, mutta rakastamme sielullamme toista sielua; ajatuksemme liittyy toisen ajatukseen; sydämemme alistuu toisen sydämen valtaan. Ja tämä rakkaus jää unelmaksi; me kun olemme kunniallisia ja varsinkin sentähden, että tuo unelma on meille liian rakas, jotta tahtoisimme joutua vaaraan menettää sen koettaessamme toteuttaa sitä. Tämä rakkaus on yhtä viaton kuin eilinen retkemme Pasha-Bagtshéhen tuon rajun tuulen puhaltaessa.
Tämä on turkkilaisnaisen sielun salaisuus vuonna 1322 hedshran jälkeen. Nykyinen kasvatuksemme on matkaansaanut tämän olemuksemme kahtiajakautumisen.
Tämä selitys on tuntuva teistä vielä omituisemmalta kuin kohtaamisemme… Jo edeltäpäin iloitsimme siitä, että ihmettelynne oli oleva suuri.
Ensin luulitte, että teistä tehtiin pilaa. Sitten tulitte, tosin vielä epäröivänä ja odottaen lemmenseikkailua, ehkäpä sitä toivoenkin. Epämääräisesti kenties toivoitte tapaavanne Zahidén, jota auliit orjat saattoivat ja joka oli utelias läheltä näkemään kuuluisaa kirjailijaa ja joka kenties ei olisi kovin vastahakoinen nostamaan harsoaan.
Ja kohtasittekin sieluja.
Ja näistä sieluista tulee ystävättäriänne, jos te osaatte olla heidän ystävänsä.
Kirjeen olivat allekirjoittaneet:
Zahidé, Néchédil ja Ikbal.