XIII.
Jean Renaud, joka ennusti tämän seikkailun päättyvän huonosti, oli turhaan pyytänyt saada lähteä mukaan. Ainoa, minkä André hänelle myönsi oli se, että he vähän ennen salaisen kohtauksen määräaikaa yhdessä polttaisivat viimeisen nargilen paikassa, josta André ennen paljon oli pitänyt ja joka oli neljännestunnin matkan päässä tuosta onnettomasta yhtymäpaikasta.
Se oli tietysti Stambulissa, tuo valittu paikka, itse muhamettilaisten kaupunginosien keskiosassa, ja ison Mehmed-Fatih'in [Mehmet-Fatih, eli Sulttaani-Fatih (Mehmet Valloittaja), Muhammet II] moskeijan edessä, joka on kaikkein pyhimpiä. Kun oli kuljettu siltojen yli, oli vielä jäljellä vastamäki ja melkoinen matka, ennenkuin tuli perille ja joutui keskelle vanhanaikaista turkkilaiselämää; täällä ei enää ole eurooppalaisia, ei hattuja, ei uudenaikaisia rakennuksia. Kun lähestyi tätä kaupunginosaa pienten bagdadilaismallisten basaarien kautta tai katuja pitkin, joita reunustivat taiteelliset suihkukaivot, hautakioskit, ristikkoaitauksien takana piilevät haudat, tuntui siltä, kuin olisi vähitellen laskeutunut alas aikojen tikapuita, siirtynyt menneisiin vuosisatoihin.
Heillä oli vielä odotusaikaa tunnin verran, kun olivat saapuneet varjokkailta pikkukaduilta suunnattoman suuren valkoisen moskeijan edustalle, jonka minareetit kultaisine puolikuineen häipyivät taivaan äärettömään sineen. Se moskeijan suippokaarisen portin edessä oleva paikka, johon he istuutuivat, on jonkunmoinen esikartano, ja siellä käy etenkin hurskaita henkilöitä, jotka ovat säilyttäneet esi-isien puvun, pitkän kauhtanan ja turbaanin. Yltympäri on satavuotisia pieniä kahviloita, joiden vieraat ovat vaiteliaanpuoleisia uneksijoita. Niiden edustalla kasvavien puiden siimekseen on asetettu vaatimattomia divaaneja niitä varten, jotka haluavat tupakoida ulkoilmassa. Oksilla riippuu häkkejä peippoineen, rastaineen ja hamppuvarpusineen, jotka ovat saaneet toimekseen musiikilla hauskuttaa tässä yksinkertaisessa ja miellyttävässä paikassa kävijöitä.
He istuutuivat penkille, jolla imanit kohteliaasti tekivät heille tilaa. Heidän luokseen tuli vuoroin pieniä kerjäläispoikia, ystävällisiä kissoja, jotka kärkkivät hyväilyä, "jääkylmää" kookosmaitoa kaupitteleva vihreäturbaaninen ukko, pieniä, hyvin sieviä mustalaisnaisia, jotka myivät ruusuvettä tai jotka tanssivat, kaikki hymyileviä, hienotunteisia ja tunkeilemattomia. Sitten ei enää välitetty molemmista ystävyksistä, vaan annettiin heidän tupakoida ja kuunnella lintujen laulua. Ohi kulki naisia, toiset puettuina sysimustiin dominoihin, toiset verhottuina damaskolaisiin harsoihin, jotka olivat kudotut punaisesta ja vihreästä, kultakirjailuilla koristetusta silkistä. Siitä kulki niinikään kaupustelijoita, joilla oli myytävänä vasikan keuhkoa, ja muutamat kelpo turkkilaiset, jopa eräät komeapukuiset ja -ryhtiset, ostivat juhlallisesti siitä kissalleen palan, jonka lävistivät sateenvarjon kärjellä, siten kantaen sen kotia. Siinä tuli kalifin kaupungissa vierailevia Hedjazista kotoisin olevia arapialaisia, ja Mekkasta palaavia pitkätukkaisia kerjäläis-dervishejä. Ja eräs äijä pahainen, ainakin satavuotias, kyyditsi turkkilaisten pikkulapsia parista kolikosta kaksi kertaa ympäri toria; ajoneuvoina oli pyörillä kulkeva laatikko, joka oli koristettu räikein värein, mutta joka tärisi pahasti vanhalla kuoppaisella kivityksellä. Näiden lukemattomien vähäpätöisyyksien rinnalla, jotka todistivat kansan lapsellista, yksinkertaista ja rehtiä puolta, näytti edessä kohoava moskeija vielä isommalta, rauhallisemmalta ja majesteetillisemmalta, suurpiirteisenä viivoiltaan ja väreiltään, molemmat suippokärkiset tornit törröttäen toukokuun ensipäivän kuultaville ilmoille.
Mitkä lempeät ja rehelliset katseet noiden turbaanien alla, mitkä kauniit, luottamusta ja rauhaa uhkuvat kasvot tumman tai vaalean parran kehystäminä! Mikä ero heidän ja niiden levantiinien välillä, jotka takit yllä liikkuivat Peran kaduilla tai länsimaisissa kaupungeissa kävelevän rahvaan välillä, jonka kitsaat ja ivalliset silmät ovat väkijuomien tärvelemät! Täällä tunsi olevansa onnellisessa maailmassa, joka melkein oli pysynyt kulta-iän tilassa, sentähden, että ihmiset aina olivat olleet maltilliset himoissaan, että olivat pelänneet muutoksia ja säilyttäneet uskonsa. Niistä henkilöistä, jotka istuivat puiden varjossa, tyytyen paria kolikkoa maksavaan pienen pieneen kahvikuppiinsa ja viihdyttävään nargile-piippuunsa, olivat useimmat käsityöläisiä, jotka työskentelivät omin päin, kukin vanhanaikaisessa vaatimattomassa ammatissaan, joko omassa talossaan tai taivasalla. Kuinka he surkuttelisivat niitä työläisjoukkoja, jotka meidän "edistys"-maissamme kuluttavat voimansa kauheissa tehtaissa, rikastuttaakseen työnjohtajaansa! Kuinka he oudoksuisivat ja säälisivät sitä juopuneiden rähinää, joka kuuluu meidän työväenyhdistyksistämme tai sitä mitätöntä poliittista kannunvalamista, joka tapahtuu kapakassa kahden absintti-lasin välissä!…
Hetki lähestyi! André Lhéry erosi toveristaan ja läksi yksin astumaan kohti Sultan-Selimin etäisempää osaa, joka on yhtä vanhanaikaisen turkkilainen, mutta jonka kadut ovat autiommat, vahvemmin tuoksuen rappeutumiselta ja raunioilta. Vanhoja puutarhamuureja, suljettuja vanhoja taloja, kauttaaltaan puusta rakennettuja ja alkuperäisesti maalattuja tummankeltaisiksi tai punaruskeiksi, mikä luo Stambuliin niin synkän kokonaisvärin, saaden minareettien valkeuden hohtamaan kahta kirkkaammin.
Noiden lukemattomien moskeijoiden joukossa on Sultan-Selimin moskeija suurimpia — sen kuvut ja tornit näkyvät kauas merelle — mutta se on samalla kaikkein yksinäisimpiä. Ympäröivällä torilla ei ole pieniä kahviloita, ei liioin tupakoitsijoita, ja sinä päivänä ei ollut ketään ihmistä lähistössä. Suippokaarisen portin edusta oli autio kuin erämaa. Oikealla André näki Mélekin mainitseman "dervishiluostarin ja pienen hautausmaan välillä", olevan pikkukadun; sangen synkkä tuo solantapainen katu, missä ruoho rehoitti katukivien lomissa. Saavuttuaan vaatimattoman Tossoun-Agha moskeijan kohdalle, hän tunsi edessään kohoavan rakennuksen siksi vanhaksi taloksi, jossa varmaankin kummitteli, ja jonka ympäri hänen oli määrä kiertää; täälläkään ei ollut ketään ihmistä, ainoastaan pääskyt ylistelivät siellä kaunista kevätpäivää; täällä oli glysiiniköynnös-maja, jommoisia näkee ainoastaan Itämailla; näiden kasvien oksat ovat laivatouvien paksuisia, ja niiden kukkatertut alkoivat jo saada vaaleanpunasinervän vivahduksen. Viimein tuli kaikkein synkin paikka, umpikuja, jonka kivityksestä pisti esiin ruohoa ja joka lepäsi puolihämärässä vanhojen kuistien ja niiden läpitunkemattomien rautaristikkojen alla. Täällä ei edes ollut pääskyjä, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi. "Paikka vivahtaa rosvojen pesään" oli Mélek maininnut jälkikirjoituksessaan, ja tämä oli sangen sattuvasti sanottu!
Kun on pukeutunut turkkilaiseksi ja kun liikkuu seikkailuretkellä, melkein luvattomilla teillä, tuntuu vastenmieliseltä kulkea tuollaisten kuistien alitse, joilta niin monet näkymättömät silmät saattavat tehdä havaintojaan. André astui hitaasti edelleen, kopeloiden rukousnauhaansa, piti silmällä kaikkea, vaikka ei siltä näyttänyt, ja laski suljetut portit. "Viides, jossa on kaksoisovi ja kuparinen portinkolkutin". Kas, tuossahan se olikin!
Muuten joku juuri raoitti ovea, ja hienon pitkän hansikkaan peittämä pieni käsi rummutti ovenpieltä; tämä pieni käsi näytti hyvin vähän kuuluvan tähän synkkään ympäristöön. Ei kannattanut epäröidä, kun ei varmaan tietänyt, oliko katsojia; André lykkäsi siis päättäväisesti oven auki ja meni sisälle.
Tuo musta haamu, joka oli vaanimassa oven takana, ja joka todella oli Mélekin näköinen, lukitsi kiireisesti oven, lykkäsi varmuuden vuoksi salvan eteen ja sanoi iloisesti:
— Kas löysittehän kuitenkin tänne!… Tulkaa, sisareni ovat tuolla ylhäällä ja odottavat teitä.
André astui ylös pimeitä, rappeutuneita portaita, joilla ei ollut mattoja. Yläkerrassa, pienessä yksinkertaisessa haaremissa, jonka seinät olivat paljaat ja jossa rautaristikkojen ja ikkunaluukkujen vuoksi oli synkkä puolihämärä, hän näki nuo kaksi muuta haamua, jotka ojensivat hänelle kätensä. Ensi kertaa elämässään André oli haaremissa; tämä oli siis tapahtunut, vaikka hän, tuntien Itämaat, aina oli pitänyt sitä mahdottomana; hän oli niiden rautaristikkojen sisäpuolella, jotka huolellisesti suojelevat naisten huoneita, ja joita ei kukaan muu mies kuin talon isäntä koskaan näe muuten kuin ulkoapäin.
Ja portti oli lukittu, ja kaikki tämä tapahtui keskellä vanhaa Stambulia ja mitä salaperäisimmässä talossa! Hän kysyi itseltään hiukan pelästyneenä ja samalla pilalla: "Mitä onkaan minulla täällä tekemistä?" Hänen luonteensa lapsellinen puoli, hänen palava halunsa vapautua oman itsensä pauloista, se kaiho, joka veti häntä tavoittelemaan muutoksia ja vieraita maita, kaikki tämä oli yli kaiken odotuksen saanut tyydytyksensä.
Mutta naiset tässä hänen haaremissaan näyttivät murhenäytelmän aaveilta ja olivat yhtä vahvasti verhotut kuin viimeksi Eyoubissa, ja entistään salaperäisemmät, täällä kun ei ollut päivänpaistetta. Mitä itse haaremiin tulee, ei siinä ollut jälkeäkään itämaalaisesta ylellisyydestä, jotavastoin siinä ilmeni säädyllisen köyhyyden leima.
He pyysivät häntä istumaan haalistuneelle raitaiselle divaanille, ja hän alkoi katsella ympärilleen. Kuinka köyhiä talossa asuvat naiset lienevätkin olleet, oli heillä kuitenkin hyvä maku, sillä vaikka kaikki oli ylen yksinkertaista, se kuitenkin oli tyylikästä ja aito itämaalaista; ei nähnyt missään tuota joutavaa saksalaista rihkamaa, joka valitettavasti alkaa tulvia turkkilaisiin koteihin!
— Olenko teidän kodissanne? kysyi André.
— Kaikkea muuta, he vastasivat, ja saattoi kuulla äänestä, että he hymyilivät harsojen alla.
— Anteeksi, kysymykseni oli typerä, monestakin syystä, ja kaikkein ensiksi sentähden, että se on minulle yhdentekevää; olen teidän seurassanne, muusta en välitä.
Hän katseli heitä tarkasti. Heillä oli yllä samat osaksi kuluneesta mustasta silkistä tehdyt tsharshafit kuin tuona päivänä. Mutta sensijaan heillä oli kengät, jotka olisivat kelvanneet kuningattarelle. Ja kun he olivat vetäneet hansikkaat käsistään, näki jalokivien säihkyvän heidän sormuksissaan. Keitä olivat siis nämä naiset, ja mikä oli tämä talo?
Äänellä, joka sai ajattelemaan kuolevaa sireenia, kysyi Djénane:
— Kuinka pitkän ajan voitte uhrata meille?
— Niin pitkän, kuin te tahdotte minulle suoda.
— Noin kaksi tuntea voimme viipyä täällä ilman uhkaavaa vaaraa, mutta se käy kai teistä liian pitkäksi?…
Mélek kantoi esiin sellaisen pienen matalan pöydän, jota aina käytetään Konstantinopolissa tarjottaessa vieraille virvokkeita: kahvia, makeisia ja ruusu-hilloa. Pöytäliina oli valkeata atlassilkkiä, kullalla kirjailtu ja täyteen siroitettu parmalaisia orvokkeja: pöytäastiat olivat kultalankakoristeista posliinia, ja tämä teki koko asian vallan uskomattomaksi.
— Tässä ovat Eyoubissa otetut valokuvat, sanoi Mélek, tarjoillen hänelle virvokkeita näppärästi kuin sievä orjatar, — mutta ne ovat epäonnistuneet. Meidän täytyy ottaa uudet kuvat tänään, me kun emme enää tämän jälkeen tapaa toisiamme; tosin ei täällä ole valoisa, mutta jos pysytte vähän kauemmin liikkumattomina…
Näin puhuessaan hän ojensi Andrélle kaksi pientä vaaleata ja epäselvää valokuvaa, josta tuskin erotti Djénanen varjokuvan, ja André otti ne välinpitämättömänä, aavistamatta minkä arvoisiksi ne hänelle vastaisuudessa muuttuisivat.
— Onko totta, että aiotte matkustaa? kysyi André.
— Aivan totta.
— Mutta te palaatte… saatammehan taas tavata?…
Silloin vastasi Djénane noilla epämääräisillä ja fatalistisilla sanoilla, joita itämaalaiset käyttävät kaikista tulevista asioista: "Inch' Allah!…"
Aikoivatkohan he todella matkustaa, vai puhuivatko he vaan niin tehdäkseen lopun tästä uhkarohkeasta seikkailusta, ennenkuin siihen kenties kyllästyttiin, vai pelkäsivätkö he jotain hirvittävää vaaraa?
Ja André, joka ei heistä oikeastaan tietänyt mitään, oivalsi, että he olivat pakenevat kuita varjot, joita on mahdoton pidättää tai löytää, sinä hetkenä, jona heitä ei enää haluttaisi häntä tavata.
— Matkustatteko pian? hän vielä rohkeni kysäistä.
— Todennäköisesti kymmenen päivän kuluttua.
— Siinä tapauksessa teillä on aikaa kutsua minut luoksenne vielä kerran.
He neuvottelivat puoliääneen, käyttäen lyhennettyjä turkkilaisia sanoja ja sekoittaen puheeseensa arapiaa, niin että Andrén oli vaikea ymmärtää.
— No niin, ensi lauantaina — he sanoivat — teemme vielä yrityksen… Kiitos siitä, että sitä halusitte. Mutta tokkohan aavistatte kuinka viekkaita meidän täytyy olla, kuinka monta kanssarikollista meidän täytyy lahjoa, voidaksemme ottaa vastaan teidät?
Ilmeisesti oli jo kiire ryhtyä valokuvaamiseen, sillä se auringonsäde, joka heijastui vastapäätä olevasta yksinäisestä talosta ja jonka hohde valaisi pientä rautaristikkoikkunaista huonetta, siirtyi hitaasti kattoja kohti, uhaten kokonaan kadota. Mélek valokuvasi taas pari kolme eri asentoa, yhä vaan Djénanin ja Andrén vieretysten, ja edellisen edelleen elegisten mustien verhojensa peittämänä.
— Voittekohan kuvitella, André sanoi heille, kuinka outoa, kummallista ja melkein huolestuttavaa onkaan minulle puhua niin näkymättömien olentojen kanssa? Melkein äänennekin ovat verhottuja noilla kolmikertaisilla harsoilla. On hetkiä, joina teitä epämääräisesti pelkään.
— Kuuluihan sopimukseemme, että me olisimme teille pelkkiä sieluja.
— Niinpä kyllä, mutta sielut voivat ilmaista itseään toisilleen silmien ilmeellä… Teidän silmiänne en edes voi kuvitella. Kernaasti uskon, että ne ovat kirkkaat ja vilpittömät, mutta vaikka ne olisivat pelottavat kuin aaveella, en tietäisi siitä mitään. Vakuutan teille, että tämä minua häiritsee, pelottaa ja masentaa. Täyttäkää ainakin yksi pyyntöni, uskokaa minulle valokuvanne, jotka esittävät teitä harsottomina. Lupaan kunniasanallani heti antaa ne teille takaisin tai polttaa ne, jos joku onneton sattuma erottaisi meidät toisistamme.
He istuivat hetken vallan ääneti. Perinnäisten muhamettilaisten vakaumustensa vuoksi he pitivät sopimattomana näyttää kasvojaan, heidän suhteensa Andréhen olisi heti tuntunut heistä rikollisemmalta.
Lopulta Mélek otti ystävättäriensä puolesta, vaikkakin hieman ivallisesti, vastatakseen Andrélle, joka siitä kävi miettiväiseksi:
Te haluatte siis saada valokuvamme, joissa meillä ei ole tsharshafia eikä jakmakia? No hyvä, saatte ne ensi viikolla, kun olen ehtinyt valmistaa ne… Istuutukaamme nyt kaikki neljä; Djénanella on puheenvuoro, hänellä on esitettävänä teille pyyntö; sytyttäkää savuke, niin ei teillä ole niin ikävä.
— Tämän pyynnön teemme me, sanoi Djénane, sen tekevät kaikki sisaremme Turkinmaalla… Herra Lhéry, ruvetkaa puolustamaan meitä; kirjoittakaa kirja kahdennenkymmenennen vuosisadan poloisen turkkilaisnaisen hyväksi!… Sanokaa maailmalle, että meillä on sielu, sillä tiedättehän sen nyt, ja ettei enää käy päinsä musertaa meitä kuin leikkikaluja. Jos teette tämän, on meitä useita tuhansia, jotka teitä siunaavat… Tahdotteko?
André vaikeni toistaiseksi, samoin kuin he äsken, kun oli puhe valokuvista; hän ei käsittänyt miten voisi: kirjoittaa sellaista kirjaa, ja sitäpaitsi hän oli päättänyt elää itämaalaisena Konstantinopolissa, samoilla ympäri kaupunkia, eikä kirjoittaa…
— Onpa se vaikeata, mitä minulta pyydätte! Te, jotka tunnette minut ja olette ajatellen lukeneet kirjani, luuletteko minun soveltuvan kirjoittamaan kirjaa, jonka tarkoitus on jotain todistaa? Ja lisäksi, tunnenko minä kahdennenkymmenennen vuosisadan turkkilaisnaista?
— Me annamme teille tietoja. — Tehän matkustatte…
— Kirjoitamme teille.
— Oh, tiedättehän, kuinka puutteelliset ovat kirjeet, kirjalliset selostukset… En koskaan voi kertoa osapuilleen sattuvasti mitään muuta, kuin näkemääni ja kokemaani.
— Me palaamme matkaltamme!
— Silloin voitte joutua huonoon valoon. Koetetaan saada selvä siitä, keitä olen saanut nämä tiedot. Ja lopulta se kyllä onnistuu…
— Olemme valmiit uhrautumaan asian hyväksi! Saatammeko paremmin käyttää surkuteltavaa ja tarkoituksetonta olemassaoloamme? Tahtoisimme kaikki kolme antautua lieventämään puutetta, perustaa armeliaisuuslaitoksia samoin kuin europpalaiset naiset… Mutta sekin on meiltä kielletty, meidän on pakko pysyä toimettomina rautaristikkojen takana. No niin, nyt tahdomme taivuttaa teidät kirjoittamaan tuon kirjan, se on oleva meidän armeliaisuudentekomme, ja mitä sitten merkitsee, jos menetämme vapautemme tai elämämme. André koetti vielä estellä:
— Muistakaa etten ole riippumaton täällä Konstantinopolissa; minulla on toimi lähetystössä. Ja sitäpaitsi ovat turkkilaiset vastaanottaneet minut niin suurta luottamusta osottavalla vieraanvaraisuudella!… Niiden parissa, joita te sanotte sortajiksenne, on minulla ystäviä, joista paljon pidän.
— No, siinä tapauksessa on teidän valitseminen. He, tai me. Päättäkää.
— Onko asia näin vakava. Valitsen siis teidät. Ja tottelen.
— Vihdoinkin! — Djénane ojensi hänelle pienen kätensä, jota hän hartaasti suuteli.
He keskustelivat lähes kaksi tuntia, turvallisemmin tuntein kuin koskaan ennen.
— Etteköhän te kuulu poikkeuksiin? André kysyi ihmetellen nähdessään heidän joutuneen näin syvän epätoivon ja rajun kapinallisuuden valtaan.
— Päinvastoin edustamme sääntöä. Kahdestakymmenestä turkkilaisnaisesta, jotka sattumalta kohtaatte, ei yksikään ole puhuva toisin!… Kasvatettuina ihmelapsiksi, "sinisukiksi", soittorasioiksi, ollen isämme tai miehemme ylellisyyshalun esineitä, ja päälle päätteeksi saaden osaksemme, niin kuin isoäitimme äidit sata vuotta sitten, saman kohtelun kuin odaliskit ja orjattaret… ei, me emme enää sitä kestä! Se on mahdotonta!…
— Pitäkää varanne, mitähän, jos päinvastoin vastustaisin asiaanne, minä, joka kuulun vanhempaan sukupolveen?… Minäpä kykenisin siihen! Pois kotiopettajattaret, nuo etevämmyyttä uhkuvat oppineet naiset, pois kaikki nuo kirjat, jotka lisäävät ihmiskunnan kärsimystä! Palatkaamme esi-isien onnelliseen rauhantilaan.
— No niin, pahimmassa tapauksessa tyytyisimme sellaiseenkin asiamme ajamiseen, varsinkin, kun palaaminen on mahdoton; emme voi uida vastoin elämän virtaa. Jotta ihmisissä heräisi liikutuksen ja säälin tunteita, on välttämätöntä, että he oivaltavat meidän olevan marttyyrejä, meidän vaihekauden naisten, jotka häälymme eilis- ja huomispäivän välillä. Tämä on tehtävä heille ymmärrettäväksi, ja jos te siinä onnistutte, tulee teistä meidän kaikkien ystävä!
André toivoi vielä, että joku onnellinen sattuma vapauttaisi hänet kirjoittamasta tuon kirjan. Mutta hän alistui ihastuen heidän jaloon paheksumiseensa, heidän kaunisten ääniensä tenhovoimaan, jotka värähtelivät vihasta miesten hirmuvaltaa kohtaan.
Ja hän tottui vähitellen siihen, ettei saanut nähdä heidän kasvojaan. Ojentaessaan hänelle palavaa tulitikkua tai sitä pientä kuppia, josta juodaan turkkilaista kahvia, he häärivät hänen ympärillään hienoina, keveinä, innostuneina, mutta yhä aavemaisen mustina, ja heidän kumartuessaan, harso heidän kasvojensa edessä riippui pitkän parran tavoin, joka kuin pilalla olisi kiinnitetty näihin nuoriin, siroihin olentoihin.
He olivat ainoastaan näennäisesti turvissa tässä umpikuja-talossa, joka yllätyksen sattuessa olisi ollut todellinen rotanpyydys.
Jos he sattumalta kuulivat jonkun astuvan ulkona rikkaruohoisella katukivityksellä, he katsoivat levottomina ulos suojelevien puuhäkkien raoista. Se olikin vaan joku turbaani-päinen ukko, joka palasi kotia, tai korttelin vedenkantaja, nahkasäkki selässä.
Sopimuksen mukaisesti tuli heidän kaikkien puhutella toisiaan pelkällä nimellä. Mutta ei kukaan ollut rohjennut alkaa, niin että he nyt eivät maininneet toisiaan millään nimellä.
Äkkiä he pahasti säikähtyivät: ulko-oven kuparikolkutin kaikui kärsimättömän käden iskuista ja piti pahaa hälyä keskellä näitä hiljaisia, yksinäisiä taloja. He syöksyivät kaikki ristikkoikkunoiden ääreen: se oli mustaan silkki-tsharshafiin pukeutunut nainen, sauvaan nojaava ja vuosien taakasta kumartunut.
— Se ei ole ollenkaan vaarallista, he sanoivat, tätä olemme odottaneet. Pahinta on vaan se, että hänen täytyy tulla tähän huoneeseen.
— Pitääkö minun siis piiloittautua?
— Se ei ole tarpeellista. Mene sinä avaamaan hänelle, Mélek, ja sano hänelle niinkuin sovimme. Tuo nainen kulkee ainoastaan tämän huoneen läpi, eikä palaa… Mennessään ohitsenne hän ehkä kysyy teiltä turkinkielellä: kuinka voi pieni potilas? Ja teidän tarvitsee vastata ainoastaan — tietysti niinikään turkinkielellä — että hän tästä aamusta alkaen on voinut paljoa paremmin.
Kohta senjälkeen ilmaantui tuo vanha nainen, harso kasvojen edessä, hapuillen sauvallaan astuessaan yksinkertaisilla matoilla. Hän kysyi todella Andrélta:
— No, voiko hän paremmin, tuo poika parka?
— Paljon paremmin, varsinkin tästä aamusta lähtien.
— Hyvä, kiitos, kiitos!
Sitten sauvan varassa kulkeva eukko katosi pienestä huoneen perällä olevasta ovesta.
Hänen mentyään ei heillä enää ollut kuin muutama silmänräpäys keskustelemisaikaa. Ja kun ne olivat ohi, he päästivät Andrén menemään, luvaten, että he vielä kerran, kaikesta huolimatta, olivat toisensa kohtaavat.
— Menkää, ystävämme; astukaa hitaasti umpikujan päähän, hypistellen rukousnauhaanne; ristikkojen lomitse me kolme valvomme, että poistumisenne tapahtuu asianomaisessa järjestyksessä.