XLIII.
Lauantaina, lokakuun seitsemäntenä päivänä, joka oli hänen viimeinen Bosporin rannalla viettämänsä päivä, Djénane kirjoitti hänelle, että Mélekillä oli kovempi kuume, että perheen vanhat jäsenet olivat levottomat, ja että vielä samana päivänä palattaisiin kaupunkiin hakemaan lääkärinapua.
Kaikki lähetystöt kokosivat tavaroitaan matkalaukkuihin. André joudutti matkavalmistuksiaan, saadakseen aikaa ennen pimeän tuloa soutaa vastakkaiselle rannalle sanomaan hyvästi Valta-Herran-Laaksolle. Hän saapui sinne myöhään, taivas oli suurten nopeasti kiitävien synkkien pilvien peittämä, joista putoili sadepisaroita. Laakso oli autio, ja puiden juurella olevat pienet kahvilat olivat jo edellisestä illasta asti olleet suljettuina. Hän hyvästeli paria yksinkertaisia turbaanipäistä miestä, jotka asuivat seudun majoissa — sitäpaitsi hyvää keltaista koiraa ja kilttiä harmaata kissaa, jotka kuuluivat laakson vaatimattomiin asujamiin; nämä olivat kahden kesäin aikana olleet hänen tuttaviaan ja näyttivät tajuavan, että hän nyt erosi heistä ainaiseksi. Sitten hän hitaasti kuin hautajaissaatossa kulki ympäri aidatun niityn, joka nyt oli autiona, mutta jonka hienoa ruohoa ja myrkkyliljojen punasinerviä kukkia hänen ystävättärensä pitkät harsot niin usein olivat hiipaisseet.
Tätä kävelyä kesti iltahämyyn asti, jolloin tähdet alkoivat tuikkia ja kuljeskelevien koirien haukunta alkoi kaikua. Lopetettuaan tämän toivioretkensä hän saapui laakson suulla olevaan kookkaiden plataanien muodostamaan pyhään lehtoon, ja silloin oli jo aivan pimeä, niin että hän kompastui puunjuuriin, jotka isojen käärmeiden kaltaisina kiemuroina piilivät lakastuneiden lehtien alla. Pimeässä hän palasi pienelle laiturille, missä jokainen kivilaatta oli hänelle tuttu, ja astui veneeseensä palaten Europan rannikolle.