XLII.
Seuraava päivä oli perjantai, eikä André tahtonut laiminlyödä käymästä Aasian Suolattomilla-Vesillä, sillä olihan tämä oleva kaikkein viimeinen kerta. Hänen soutajien kanssa veneestä tekemänsä välikirja kului umpeen samana iltana, ja sitäpaitsi oli kaikkien lähetystöjen määrä seuraavalla viikolla muuttaa takaisin Konstantinopoliin; oleskelu Bosporin rannalla oli loppumaisillaan.
Keskipäivän päivä ei saattaisi olla kirkkaampi ja tyynempi; ellei olisi ollut tavallista vähemmän veneitä jo hiukan aution joen varsilla, olisi voinut luulla, että oli kauniin elokuun perjantai. Tottumuksesta, ja kaikesta huolimatta, kiintymyksestäkin, hän käski soutaa veneensä ystävättäriensä kesäasunnon suljettujen ikkunoiden ohi… Pieni valkoinen merkki oli paikoillaan! Mikä selittämätön yllätys! Tulivatko he todella?
Suolattomien-Vesien lähiniityt pienen sievän joen rannoilla hohtivat kuin kulta maahan levinneistä lakastuneista lehdistä, ja puista huomasi, että syksy oli tullut. Kuitenkin saapuivat useimmat veneet, jotka tavallisesti nähtiin täällä, ja haaremien kaunottaret hymyilivät André Lhérylle ohikulkiessaan viimeiseksi hyvästiksi salaa harsojensa alla.
Hän odotti kauan ja tähysteli joka taholle, mutta hänen ystävättärensä eivät saapuneet; päiviä joutui, huviretkeilijättäret alkoivat palata kotia.
André päätti niinikään lähteä paluumatkalle ja oli saapunut lähelle joen suuta, kun äkkiä näki kauniissa veneessä, jonka soutajilla oli hopealla kirjaillut siniset puvut, yhden ainoan naisen, pää verhottuna valkoiseen jakmakiin, joka jättää silmät paljaiksi. Todennäköisesti tuo nainen istui korkeilla patjoilla, sillä hän näytti siinä veneessä istuessaan tavattoman korkealta; ilmeisesti hän oli järjestänyt istumasijansa näin, jotta hänet helpommin huomaisi.
He kohtasivat toisensa, ja nainen kiinnitti häneen terävän katseen; se oli Djénane! .. Noita pronssinvihreitä silmiä pitkine vaaleine ripsineen, jotka hän koko vuoden oli peittänyt häneltä, ei voinut verrata eikä liioin sekoittaa muihin… André värähti tämän odottamattoman ilmestyksen edessä, joka kohoni vallan lähellä häntä, mutta soutomiesten vuoksi täytyi olla varovainen, ja sentähden he liikkumatta kulkivat toistensa ohi, antamatta toisilleen mitään merkkiä.
Mutta heti sen jälkeen André käski kääntää veneensä, vielä kerran kohdatakseen Djénanen, hänen palatessaan myötävirtaa. Tuskin ketään oli jäljellä, kun he taas nopeasti kohtasivat ja kulkivat toistensa ohi. Ja tämän toisen kohtaamisen hetkenä valkeamusliinisen jakmak-hunnun ympäröimä pää kuvastui selvänä vanhan hautuumaan synkkien sypressien ja hautapatsaiden muodostamasta taustasta, joka kohoaa siinä joen rannasta — sillä tässä maassa on hautausmaita kaikkialla, alinomaan palauttaen mieleen kuoleman ajatuksen.
Aurinko oli alhaalla ja sen hohde punainen; oli aika palata kotia. Nuo molemmat veneet poistuivat melkein yht'aikaa kapealta joelta ja alkoivat soutaa Bosporia pitkin komean iltavalaistuksen hohteessa, Andrén vene noin sadan metrin päässä Djénanen veneen jäljessä… Kaukaa André näki hänen nousevan veneestä marmoriselle rantasillalle ja menevän synkkään asuntoonsa.
Djénane oli tehnyt jotain varsin merkillistä: hän oli yksin lähtenyt Suolattomille-Vesille — lisäksi pelkkä jakmak-huntu päässä, voidakseen näyttää silmiänsä ja painaa niistä häviämättömän muiston ystävänsä mieleen. Mutta André, joka ensin oli kyllin suureksi arvannut tämän omituisen ja liikuttavan teon, muisti äkkiä erään "Medjé" kirjansa kohdan, missä kertoi jotain samanlaista juhlallisesta katseesta, joka vaihdettiin veneessä eronhetkellä.
— Siinä hän teki hyvin kiltisti — näin hän alakuloisena ajatteli; mutta sekin oli hieman teennäistä, hän tahtoi jäljitellä Nedjibétä… Eikä se estä häntä muutaman päivän kuluttua avaamasta syliään Hamdille. —
Ja hän jatkoi venematkaansa Bosporin aasianpuoleista rantaa pitkin; monet talot olivat jo tyhjät, tarkasti kiinniteljetyt; useat puutarhaportit olivat salvassa ja umpeensa kasvaneet purppuranpunaisia metsäviiniköynnöksiä. Kaikkialla näki syksyn, lähdön, lopun merkkejä. Muutamilla sivullisilta kielletyillä pienillä rantasaloilla oli vielä joitakuita naisia, jotka maalla viivähtäneinä olivat tulleet istuutumaan veden ääreen tänä huvikauden viimeisenä perjantai-iltana; heidän silmänsä — ainoa, minkä näki heidän kasvoistaan — kuvastivat surua, joka heräsi pikaisesta haaremin paluusta ja tulevan talven pelosta. Ja Bengalin tulen tavoin laskeva aurinko loi valaistustaan kaikkeen tähän alakuloisuuteen.
Kun André oli palannut Terapiassa olevaan asuntoonsa, tulivat hänen soutajansa sanoman hänelle korulauseiset jäähyväisensä; he olivat muuttaneet ylleen yksinkertaiset pukunsa, ja kukin toi takaisin huolellisesti kokoon käärittynä Brussan harsokankaasta tehdyn kauniin paitansa ja komean punakeltaisen samettitakkinsa. He jättivät niinikään takaisin samanvärisen pitkän maton, vallan teeskentelemättä kehottaen häntä kuivattamaan sitä, se kun oli merivedestä läpimärkä. André katseli näitä ryysypaitaisia, joiden kultakirjaukset auringonpaisteesta ja kosteudesta olivat saaneet samaa vaskenruostetta, kuin vanhat arvokkaat metalliset romuesineet. Mitä hän niillä tekisi? Eiköhän häntä pahoittaisi vähemmin, jos hävittäisi ne, kuin jos ottaisi ne mukaansa kotimaahan, jossa hän joskus myöhemmin löytäessään nämä yhä haalistuneemmiksi käyneet muistoesineet, synkkänä virkahtaisi: "Nämä olivat soutajieni puvut muinoin, sinä valoisana aikana, jolloin asuin Bosporin rannalla."
Hämärä laskeutui. André pyysi sitä turkkilaista palvelijaansa, joka ennen oli ollut paimen Eski-Shehirissa, ottamaan tummaäänisen huilunsa ja soittamaan saman sävelmän kuin viime vuonna; se oli eräänlainen metsäläisfuuga, joka nyt tulkitsi hänelle kaikkea sitä sanoin kuvaamatonta, mikä tässä paikassa ja näissä erikoisoloissa liittyi kesän lopun nostamiin tunteisiin. Sitten hän nojasi ikkunaansa ja seurasi veneensä poistumista; sen soutajat olivat jälleen muuttuneet köyhiksi venemiehiksi, jotka lyhyin päivämatkoin kulkivat Konstantinopoliin, siellä pestautuakseen uuden isännän palvelukseen. Kauan hän katseineen seurasi tuota yhä tummenevaa vedenpintaa pitkin poistuvaa valkeata ja kapeata esinettä, jonka häipyminen harmaaseen iltahämyyn hänestä tuntui kahden Itämailla viettämänsä kesän katoamisen vertauskuvalta.