XLI.
Eräänä päivänä he olivat keksineet hyvin sukkelan keinon hätätilassa lähettää toisilleen tietoja. Eräs noiden naisten ystävättäristä, nimeltä Kiamouran oli valtuuttanut Andrén matkimaan hänen käsialaansa, jonka epäluuloinen palvelusväki tunsi, jopa merkitsemään kirjeen loppuun hänen nimensä. Sitäpaitsi hän oli Andrélle antanut monta nimikirjaimillaan merkittyä; kirjekuorta, joihin omakätisesti oli kirjoittanut Djénanen osoitteen.
André saattoi siis kirjoittaa heille — tosin verhotuin sanoin, peläten asiaankuulumattomien katseita — ja hänen kamaripalvelijansa, joka oli tottunut käyttämään feziä ja rukousnauhaa, vei kirjeen suoraan kolmen pienen rikollisen huvilaan. Joskus André oli edeltäpäin tarkalleen sopinut ajasta, jolloin lähetti palvelijansa; joku hänen ystävättäristään oli silloin kuin sattumalta eteisessä, josta neekerit oli poistettu, ja voi silloin antaa suullisen vastauksen luotettavalle sanantuojalle.
Seuraavana päivänä André siis lähetti tuollaisen kirjeen, jonka alle oli merkinnyt nimen Kiamouran, tiedustellen miten oli Mélekin kuumeen laita ja kysyen, oliko heidän aikomuksensa yhä vielä lähteä retkelle vuorella olevalle moskeijalle. Ja illalla hän sai Djénanelta kirjeen. jossa mainittiin, että Mélek oli vuoteen omana, hänen kuumeensa kun oli yhä kiihtynyt, ja että he kaksi eivät voineet poistua hänen luotaan.
Siitä huolimatta hän yksin tahtoi tehdä tämän retken lokakuun viidentenä päivänä, jonka he olivat määränneet viimeistä yhteistä siellä käyntiänsä varten.
Oli ihmeen kaunis syksyinen ilma; metsä tuoksui, mehiläiset surisivat. Sinä päivänä hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut vähemmin kiintynyt turkkilaisystävättäriinsä, Djénaneenkin, ja kuin voisi hän antautua entiseen elämäänsä muualla, missä heitä ei olisi. Hänestä tuntui niinikään, että hän lähtöhetkellään kaihoisi vähemmin heitä, kuin itse Itämaita, noita muuttumattomia Itämaita, joita hän oli ihaillut aikaisesta nuoruudestaan asti, ja tätä kaunista kesää, joka oli loppumaisillaan, tätä Aasian idyllistä soppea, jossa hän oli viettänyt kaksi kesää vanhanajan rauhan ympäröimänä, puiden varjossa, hengittäen lehtien ja sammalen tuoksua… Kuinka kirkkaasti päivä vielä tänään paistoi! Ja nämä tammet, nämä purtojuuret, tämä vaaleanpunainen ja kullalle hohtava kanervikko muistuttivat hänelle hänen kotimaansa Ranskan metsiä niin suuresti, että hänessä äkkiä heräsivät entisajan vaikutelmat, jotka olivat täyttäneet hänen mielensä lapsena, kun hänen loma-ajan lopulla juuri tähän aikaan täytyi muuttaa pois maalta, missä oli temmeltänyt niin monessa hauskassa leikissä taivasalla, syyskuulla…
Mikäli hän nousten pieniä sammal- ja kanervapeitteisiä polkuja lähestyi vuoren huippua, josta avautui avara näköala, väheni Ranskaan siirtävä harhaluulo, ja sensijaan esiintyivät turkkilaisen maiseman ominaisuudet. Bosporin syvät lahdet avautuivat hänen jalkojensa juuressa purjevene-jonoineen ja kylien ja linnojen reunustamme rantoineen. Sisämaan puolella pisti niinikään silmään omituisuus, nimittäin kukkuloiden ketju, joita peitti tiheä ja rehottava vihannuus, laajat ja syvät metsät, jommoisia ei enää näe Ranskassa.
Viimein saavuttuaan vuoren ylätasangolle, jota pieksivät kaikki avaran taivaan tuulet, ja joka muodostaa vanhan yksinäisen moskeijan esikartanon, hän näki joukottain turkkilaisnaisia istumassa ruohikolla; he olivat tehneet sinne toivioretken, kulkien hyvin alkuperäisissä härkien vetämissä vaunuissa. Heti kun he huomasivat hänet, he laskivat peittävät harsot kasvoilleen. He muuttuivat mykiksi haamuiksi, jotka vanhanaikaisen siron maalausryhmän tavoin erosivat Mustanmeren äärettömästä taustasta, joka äkkiä kohosi, halliten taivaanrantaa.
Silloin André ajatteli itsekseen, että tämän maan viehätys ja salaperäisyys oli säilyvä hänen mielessään huolimatta kaikesta, huolimatta Djénanen aiheuttamasta pettymyksestä jopa niiden siitä harhaluulojen haihtumisesta, joka tietää, elonpäivän kallistumista iltaansa…