XL.
Syyskuu on lopussa!… Aasian kukkuloiden kanervakukkien kaunis vaaleanpuna muuttuu päivä päivältä, vaihtuen vähitellen ruosteenkarvaiseksi. Beikoksen laaksossa punasinervät myrkkyliljat kukkivat runsaan rehottavina hienon niittyruohon keskellä; plataanien kuihtuneet lehdet peittävät maan laajalti kullanhohteisena mattona. Kun iltaisin aikoo polttaa nargile-piippuaan jonkun tuollaisen yksinkertaisen pikkukahvilan edessä, joka vielä on auki, mutta joka pian suljetaan, valitsee paikan auringonpaisteessa, hakien katoavan kesän rämeistä lämpöä; niin pian kuin säteet alkavat langeta maahan vinosti, ja kun plataanien kookkailla oksilla näkee tulipalon punaiseen valoon vivahtavan heijastuksen, tuntuu äkkiä läpitunkeva, vilunviima, joka tekee alakuloiseksi. Silloin menee tiehensä, ja lakastuneet lehdet kahisevat askeleiden alla. Nyt ovat alkaneet suuret syyssateet, jotka täydelleen liuottavat maan, mutta jotka vuorottelevat lämpimien ja omituisen kuulakkaiden päivien kanssa, joina mehiläiset surisevat jälkikesän purtojuuren kukkasilla, mutta kylmät usvat nousevat maasta ja metsistä illan suussa.
Samanlaisena, lakastuneiden keltalehtien peittämällä, André näki tämän laakson viime vuonna: — kiintyy paikkaan, niissä kahdesti on nähnyt lehtien varisevan. Hän tuntee, että hänen on oleva vaikea hylätä ainaiseksi tämä idyllinen Aasian soppi, jossa hän kahden ihanan kesän aikana on käynyt melkein joka päivä. Mutta hän tietää myös, että tämä suru, samoin kuin monet muut toisaalla kokemansa, valitettavasti pian on unhottuva läheisen tulevaisuuden yhä synkkenevässä harmaudessa…
Koko vuoteen André ja hänen ystävättärensä eivät olleet voineet yhdessä retkeillä tänne. Mutta maksoi mitä maksoi, he olivat päättäneet toteuttaa nämä huviretkituumansa kahdesti, ja samalla ehdottomasti viimeisen kerran, nimittäin lokakuun 3:ntena ja 5:ntenä päivänä.
Heidän lokakuun kolmanneksi päiväksi suunnittelemansa retken päämäärä oli se metsikkö, jonka olivat löytäneet vuonna 1904. He tapasivat kaikki siellä toisensa pienen suon laidassa, jota vallan, kuin vartavasten piiloitti vuoren notkelma. He istuutuivat entisille paikoilleen, samoille sammalpeitteisille kiville, tuon seisovan veden rannalle, missä oli niin korkeata kaislikkoa ja niin suuria sananjalkoja, että luuli näkevänsä edessään kuuman vyöhykkeen kasvistoa.
André huomasi heti, etteivät ystäväparat sinä iltana olleet samanlaisia kuin ennen, vaan että heissä kussakin erikoisesti oli jotain hermostunutta ja ärtyisää. Djénane teeskenteli välinpitämättömyyttä, Mélek kiivautta.
— Nyt he aikoivat naittaa meidät kaikki kolme — näin he sanoivat — he kun tahtovat kukistaa meidän kolminaisen kapinallisuutemme. Sitäpaitsi väitetään käytöstapaamme muka liian vapaaksi ja että olemme aviomiehen tarpeessa, joka pitäisi meitä kurissa.
— Mitä minuun tulee, virkkoi Mélek, niin kohtaloni ratkaistiin perheneuvottelussa viime lauantaina. Pyövelikseni määrättiin muuan Omar-Bei, ratsuväen kapteeni, kaunis, mutta miellyttämätön, tuimakatseinen mies. Suvaittiin tässä eräänä päivänä näyttää hänet minulle ikkunastani, niin ettei ratkaisu suinkaan ole viipyvä…
Ja hän polki jalkaansa maahan, kääntäen pois katseensa, rutistaen käsissään kaikki lähettyvillä olevat lehdet.
André ei keksinyt mitään hänelle sanottavaa, vaan katsoi molempiin toisiin. Hän aikoi kysyä Zeynebiltä, joka istui lähinnä häntä: "Entä te?" Mutta hän pelkäsi hänen vastaustaan, jonka lihankin hyvin arvasi, nimittäin tuota lempeätä, sydäntä särkevää liikettä, jolla hän osoitti poveansa. Sentähden hän kysyi Djénanelta, ainoalta, joka heistä oli verhottu:
— Entä te?
— Niin minä, Djénane vastasi äänessä tuo hieman ylpeän välinpitämätön sävy, joka siinä jo muutama päivä oli ollut havaittavissa, he aikovat jälleen liittää minut Hamd'iin…
— Ja mitä siis aiotte tehdä?
— Hyvä Jumala, mitäpä minun pitäisikään tehdä! Todennäköisesti alistun. Koska minulla välttämättömästi täytyy olla mies, niin voin yhtä hyvin ottaa henkilön, joka ennen on ollut mieheni: häpeä tuntuu minusta siten vähäisemmältä, kuin jos minut kytketään vallan outoon…
Hämmästyen kuuli André hänen puheensa. Tuo tiheä musta harso esti hänet lukemasta Djénanen silmistä, missä määrin hänen äkillinen alistumisensa oli vilpitön. Tämä odottamaton suostuminen palaamaan Hamd'in luo oli hänelle paras tapa päästä tästä pulmallisesta tilanteesta; mutta ensiksi hän ei siihen uskonut, ja toiseksi hän huomasi, että tämä ratkaisu oli omansa tuottamaan hänelle surua.
He eivät enää puhuneet näistä polttavista kysymyksistä, ja vaipuivat kaikki vaieten ajatuksiinsa. Djénanen pehmeä ääni katkaisi ensiksi hiljaisuuden tässä niin rauhallisessa seudussa, että saattoi kuulla lehden toisensa jälkeen putoavan puusta. Aivan hillittynä ja tyynenä Djénane alkoi puhua kirjasta:
— Oh, virkkoi André, koettaen vapautua vakavuudestaan, tosiaankin, tuo kirja! Emme enää pitkiin aikoihin ole sitä ajatelleet… Mitä minun tuleekaan siinä kertoa? Että te menette illoin ylhäisön seuroihin, ja että teillä päivin on päässä kauniit hatut, joita koristavat ruusu- ja sulkakasat, aivan kuin Peran naiset?
— Älkää nyt laskeko pilaa, André, tänään, kun eropäivämme on niin lähellä…
Silloin hän kuunteli heitä tarkkaavaisesti. Vähääkään antaumatta harhaluuloihin siihen palvelukseen nähden, jonka hän saattoi heille tehdä, hän ei ainakaan tahtonut kuvata heitä väärässä valossa, eikä kirjoittaa mitään, mikä ei vastannut heidän vakaumuksiaan. Hän luuli huomanneensa, että he olivat uskolliset useimmille Islamin määräämille tavoille, ja että he paljon pitivät harsostaan, kunhan vaan joskus saivat nostaa sen kasvoiltaan valittujen ja koeteltujen ystävien läsnäollessa. Heidän vaatimuksensa eivät olleet sen suurempia, kuin että heitä kohdeltaisiin vapaina, ajattelevina ja vastuunalaisina olentoina, ja että heidän sallittaisiin, jos niin vaadittiin vaikkapa verhottuina vastaanottaa miehiä ja puhella heidän kanssaan — varsinkin tulevan sulhasen kanssa.
— Yksistään näihin myönnytyksiin, vakuutti Djénane, me ja ne, jotka tulevat jälkeemme, tyydymme ainakin puolen vuosisadan aikana, kunnes olemme saavuttaneet korkeamman kehitystason. Sanokaa, hyvä ystävä, ettemme pyydä sen enempää, jotta meitä ei pidettäisi mielettöminä ja kumouksellisina. Sitäpaitsi rohkenen väittää, ettei kukaan profeettamme kirjasta voi löytää ainoatakaan kohtaa, joka varsinaisesti vastustaisi tätä toivomustamme.
Illan lähestyessä, Andre hyvästellessään heitä tunsi, että Mélekin ojentama pieni käsi poltti kuin tuli.
— Kauheata, huudahti André pelästyneenä:, kätenne polttaa, kuin olisi teillä kova kuume.
— Eilisestä minulla on ollut kuume, joka kiihtyy kiihtymistään. Sen pahempi kapteeni Omar-Beille! Ja tänä iltana en voi ollenkaan hyvin; pääni tuntuu hirveän raskaalta… Ainoastaan tavatakseni teidät nousin tänään vuoteeltani.
Hän nojasi Djénanen käsivarteen. Saavuttuaan alas punasinervien kukkien ja keltalehtien peittämälle tasangolle he päättivät olla toisiaan tuntematta, sillä siellä oli muita käveleviä naisryhmiä jotka hitaasti ja tapansa mukaan sulavanliikkeisesti jaloittelivat Beikoksen laaksossa. Kaukaa André katseli kuinka he poistuivat, ja tällä kertaa hänellä oli se tunne, ettei hän tätä enää koskaan näkisi jälleen: laskevan syysauringon kultaamina noita kolmea vaiheajan surevaa olentoa, jotka muistuttivat muinaisajan varjoilmestyksiä ja jotka pitkin noita Rauhan laakson epätodellisilta vaikuttavia hienoja nurmikenttiä poistuivat, yksi mustan harson, kaksi muuta valkoisten harsojen verhoamina.
Heidän kadottuaan näkymättömiin, André poikkesi erääseen puiden siimeksessä olevaan pieneen turkkilaiseen kahvilaan ja tilasi nargilepiipun, vaikkakin lokakuun ilta jo alkoi tuntua viileältä. Hän asettui istumaan jättiläisplataanin juurelle, jota laskevan auringon säteet valaisivat. Hänen sielussaan oli tapahtunut romahdus; tuo Djénanen kohtaloonsa alistuminen oli särkenyt hänen unelmansa, hänen viimeisen Itämaan unelmansa. Huomaamattaan hän oli suuresti! luottanut siihen, että tämä suhde jatkuisi vielä hänen lähdettyään Turkinmaalta; hän oli toivonut, että Djénane erotettuna hänestä ja näkemättä miten hän vanheni, olisi kauan tuntenut häntä kohtaan tuota ihanteellista rakkautta joka täten olisi säilynyt niiltä pettymyksiltä, joista tavallinen rakkaus kuolee. Mutta ei, palanneena tuon Hamdin luo, joka oli nuori, ja jota Djénane varmaankaan ei ollut herjennyt intohimoisesti kaihoamasta, tuo nainen oli kokonaan menevä häneltä hukkaan.
— Hän ei rakastanut minua niin suuresti, kuin luulin, — näin hän ajatteli; olenpa minä vielä kovin lapsellinen ja itserakas! Se oli hyvin miellyttävää, mutta se oli teennäistä, ja nyt se on lopussa, tai oikeammin, sitä ei koskaan ole ollutkaan… Tämä todistaa muuten, että näytän yhtä vanhalta kuin olen, ja etten minä hänelle, enkä kenellekään muulle enää merkitse mitään.
André oli ainoa plataanien varjoon unhottunut nargilen polttaja. Kaunis vuodenaika oli ehdottomasti päättynyt, tuo aika viileine iltoineen, jotka kokosivat niin useita lähistön uneksijoita tähän laaksoon. Taivaanrannalle kallistuva punerva aurinko ei enää levittänyt lämpöä; se oli kylmä, ja André ajatteli: Itsepäisesti koetan pitkittää viimeistä täällä viettämääni kesää, ja se on yhtä turhamaista, kuin yrittää pitkittää nuoruuttani: nuo ajat ovat ainaiseksi olleet ja menneet…
Nyt laski aurinko Europan rannikon taakse, ja kaukaa kuuluivat paimenten pillit, jotka kutsuivat vuohia. Ympärillä leviävä tasanko harvoine kellastuneille puineen oli aivan autio ja oli muuttunut yhtä kolkon näköiseksi kuin viime vuonna; hämärän ja varisevien lehteen synkeys, eron synkeys, Djénanen menettämisestä aiheutunut suru, ja elämän ehtoon läheneminen, kaikki tämä yhteensä oli sietämätöntä ja tulkitsi liian kaunopuheisesti yleistä kuolemaa.