XXXIX.
Kuitenkin heillä vielä oli jäljellä muutamia näennäisesti levollisia päiviä.
Tosin kului heinäkuu niin, ettei heidän ollut mahdollista tavata toisiaan edes kaukaa Suolattomilla-Vesillä. Konstantinopolissa heinäkuu on myrskyjen ja ukkosilmojen aika, jonka kuluessa Bospori aamusta iltaan on valkoisten vaahtopää-aaltojen peittämä. Tämän kuukauden kestäessä Djénane tuskin saattoi kirjoittaa hänelle, häntä kun niin tarkasti vartioi muuan kärtyisä vanha täti, joka oli tullut Erivanista, joka ei näyttänyt ollenkaan tekevän lähtöä ja joka ei rohjennut lähteä soutoretkelle, ellei vesi ollut tyyni kuin peili.
Mutta mainittu naishenkilö, jota André ja hänen kolme ystävätärtään mainitsivat "Pahuksen Hanumiksi", suori tiehensä elokuun alussa, ja loppukesä, heidän viimeinen kesänsä, oli sitten yhtämittaa kaunis. Elo-, syys- ja lokakuu on viehättävä vuodenaika Bosporilla, taivas on silloin paratiisillisen kirkas, päivät tosin lyhenevät, mutta ikäänkuin tiivistyvät ja käyvät levollisemmiksi, silti pysyen loistavan kauneina.
He kävivät säännöllisesti Aasian Suolattomilla-Vesillä ja järjestivät kohtaamisia Sultan-Selimissä Stambulissa. Ulkonaisesti kaikki oli heille samanlaista kuin kesällä vuonna 1904, sekin, että Djénanen harso alati oli vedettynä alas kasvoille; mutta heidän sieluissaan liikkui uusia, vielä ilmaisemattomia tunteita, jotka herättivät epävarmuutta, mutta jotka joskus keskeyttivät heidän keskustelunsa painostavalla vaitiololla.
Viime vuonna he olivat voineet sanoa: "onhan meillä vielä edessämme yksi kesä." Mutta nyt oli kaikki lopussa, kun André marraskuussa oli jättävä Turkinmaan; he ajattelivat lakkaamatta tätä pian tapahtuvaa eroa, joka tuntui heistä yhtä ratkaisevalta kuin vainajan hautaaminen. Vanhoina ystävinä, heillä jo oli yhteisiä muistoja, ja he suunnittelivat niiden huvi- ja toivioretkien uusimisia ennen loppua, jotka he edellisenä vuonna yhdessä olivat tehneet. "Meidän pitäisi yrittää vielä kerta elämässämme yhdessä käydä Beikoksen metsikössä, jossa olimme viime syksynä… Ja Nedjibén haudalle meidän kaikkien pitäisi palata viimeinen kerta…"
Andrén mielestä, joka sinä vuonna kärsi kuolettavia tuskia joka kuukauden vaihtuessa, syyskuun ensimäinen päivä tiesi, että hän taas oli taivaltanut pitkän matkan elämän alamäkeä, missä vauhti kiihtyi niin huimasti, että se vaikuttaa alassyöksymiseltä. Hänestä tuntui, että ilma eilisestä äkkiä oli tullut kuulakammaksi ja syksyisen viileäksi ja että se helpommin kantoi ääniä, niinkuin on tavallista syyskesällä; selvemmin kuin eilen kuuli turkkilaisten kumeat torventoitotukset vastakkaiselta Aasian rannalta, missä sotilailla on vartiopaikka Beikoksen plataanien siimeksessä. Kesä lähestyi varmasti loppuaan, ja André ajatteli väristen, että punasinervät myrkkyliljat pian aikoivat kukkia lakastuneiden lehtien seassa Valta-Herran-Laaksossa.
Mutta kuinka säteilevää oli kaikki tänä aamuna, ja kuinka liikkumattoman tyynenä lepäsi Bosporin pinta! Ei tuulenhenkäystä, ja mikäli aurinko nousi ylemmäksi taivaalle, levisi ilmaan miellyttävä lämpö. Joukko purjeveneitä, höyrylaivan hinaamina, liukui pitkänä jonona ohi; ne olivat vanhanaikaisia turkkilaisia laivoja, kirjavasti maalattuine peräkeulan korokkeineen, jommoisia näkee ainoastaan näillä seuduilla. Kaikki purjeet reivattuina ne rauhallisesti soluivat Mustaamerta kohti, jonka suu näkyi kaukana kahden jyrkän vuoriharjanteen välissä, ja joka asiaa tuntemattomasta mereltä näytti niin tyyneltä ja vaarattomalta.
Vallan Andrén ikkunoiden alla oli pieni auringonpaisteessa kylpevä rautasilta, jonka laitaan sidottujen muiden kaunisten veneiden joukossa oli hänenkin veneensä, odottaen iltaa viedäkseen hänet Suolattomille-Vesille.
Suolattomat-Vedet! Vielä viisi tai kuusi kertaa hän saattoi esiintyä itämaalaisena tällä vihreärantaisella joella, missä hänellä oli ikäänkuin lyhytaikainen pieni, kuningaskuntansa, ja missä verhotut naiset kaukaa tunsivat hänen soutajiensa puvut. Ja useina päivinä hän vielä saattoi auringonlaskun aikana istuutua Valta-Herran-Laakson jättiläisplataanien siimekseen sanomattoman rauhan ympäröimänä polttamaan nargileaan ja katselemaan hitaasti käveleviä naisia, "autuaita varjoja", Elysiumin kentillä.
Vielä hänellä oli jäljellä ainakin kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi kesäpäivää, siis melkoinen valmistusaika ennen lopullista eroa, joka siis ei ollut ihan läheltä uhkaava.
Tuona aamuna Beikoksen yli kohoavat aasianpuoleiset kukkulat olivat vallan vaaleanpunaiset kanervakukkineen, ihan kuin vaaleanpunaiset nauhat. Turkkilaiskylien majat, jotka ovat rakennetut vesirajaan asti, korkeat vihreät plataanit, jokien oksille kalastajat jo kolmensadan vuoden aikana ovat ripustaneet verkkojaan, kaikki tämä, sekä sinitaivas, kuvastui Bosporin vesipeiliin, joka hohti kirkkaana kuin aina kauniilla säällä. Ja kaikki tämä herätti niin kesän pysyväisyyttä, rauhaa, elämää ja nuoruutta uhkuvan vaikutelman, että André vielä kerran viehättyi sen harhaluuloihin, unhottaen, että aika riensi ja että huomispäivä oli tulossa uhkaavana.
Iltapäivällä hän siis läksi Suolattomille-Vesille, missä kaikki säteili kirkastuneena auringonvalossa; hän kohtasi kolme ystävätärtään ja sai osakseen muiden hunnutettujen naisten katseet. Hän palasi sieltä verrattomana iltahetkenä, soutaen pitkin Aasian rantaa; vanhoja äärettömiä taloja, joiden sisällä voi tapahtua mitä murhenäytelmiä tahansa; vanhoja salaperäisiä, rehottavan vihreän kasvullisuuden peittämiä puutarhoja; vartioituja vanhoja marmorisiltoja, missä verhottuja kaunottaria aina perjantaisin istuu katselemassa palaavia veneitä. Soutajiensa nopeiden ja tahdikkaiden aironvetojen edentämänä André halkoi kasvoja hyväilevää raitista ilmaa, jota sieramet hurmaantuneina ahmivat. Hän tunsi itsensä pirteäksi ja tiesi, että hän tänä hetkenä näytti nuorelta, ja hänessä heräsi sama elämänhalu ja sama jano tyhjentää nautinnon pikari. Hänen sielunsa, joka enimmäkseen oli kuin synkkä väsymyksen kuilu, saattoi räin muuttua ympäristön kiehtovasta houkutukselta tai hänen taiteilijasilmäänsä hivelevästä haavekuvasta — hän saattoi muuttua, nuorentua, tuntea olevansa valmis antautumaan uhkayrityksin ja lemmenseikkailuihin.
Samassa veneessä istui Jean Renaud, joka intohimoisin valituksin uskoi hänelle olevansa rakastunut erääseen kauniiseen lähetystö-naiseen, joka kaikessa rakastettavaisuudessaan oli välinpitämätön hänen pyyteistään. Samalla hän oli mieltynyt Djénaneen, jonka kasvoja ei koskaan ollut nähnyt, mutta jonka varjokuva ja ääni tenhollaan teki hänen unensa levottomaksi. Ja André kuunteli olkapäitään kohauttamatta näitä tunnustuksia, jotka hyvin sointuivat yhteen tämän illan tunnelmaan; tämän nuoren miehen tunteet saavuttivat täyden vastakaiun hänessä, vallan samat harrastukset innostuttivat molempia, kaikki muu oli menettänyt merkityksensä. Rakkautta liiteli kaikkialla ilmassa. Luottamus luottamuksesta! Andrén teki mieli huudahtaa hänelle voitokkaana: "Minä olen enemmän rakastettu kuin sinä!…"
He jatkoivat matkaansa vaieten, kumpikin itsekkäästi vaipuneena rakkauden hallitsemiin ajatuksiinsa; ja kesäillan ihanuus Bosporilla muodosti komean kehyksen heidän unelmilleen. He sivuuttivat lakkaamatta vanhojen talojen pääsyltä kiellettyjä rantasiltoja, joiden laidalla istuvat naiset katselivat miten heidän veneensä solui edelleen punakuparin väriseksi muuttuneessa valaistuksessa, ja molemmat toverukset olivat mielissään ajatellessaan, että heidän omituisin väriyhdistelmin koristettu veneensä tässä ihanassa auringonlasku-valossa varmaankin teki heihin edullisen vaikutuksen.