XXXVIII.
Kirje, jonka André sai Djénanelta seuraavalla viikolla:
Kesäkuun 22 päivä 1905.
Nyt olen palannut Bosporin rannalle, André, niinkuin olin teille luvannut, ja ikävöin suuresti nähdäkseni teidät. Tahdotteko lähteä ensi torstaina Stambuliin ja saapua kello kaksi lähellä Sultan Selim'ia olevaan imettäjäni taloon? Pidän enemmän tästä kohtaamispaikasta kuin Sultan-Fatihista, sillä sehän oli se paikka, jossa ensi aikoina tapasimme toisemme…
Pankaa päähänne fezi ja noudattakaa samaa varovaisuutta kuin ennen; mutta älkää astuko sisään taloon, ellei tavallista merkkiämme, valkoista nenäliinan nirkkoa näy toisen, kerroksen ikkunaristikkojen välissä. Jos ette näe sitä, on yhtymisemme valitettavasti saanut esteen. Jatkakaa siinä tapauksessa matkaanne umpikujan pohjukkaan asti ja kääntykää vasta siinä, ikäänkuin olisitte kulkenut eksyksiin.
Kaikki on vaikeampaa tänä vuonna, ja me elämme alituisen
levottomuuden alaisina…
Ystävättärenne
Djénane.
Tuona torstaina hän heti herätessään oli entistään enemmän huolissaan ulkonäöstään. "Viime vuodesta olen varmaankin tuntuvasti vanhennut — näin hän ajatteli —; viiksissäni on hopeajuovia, joita ei vielä ollut ennen Djénanen matkaa." Hän olisi uhrannut paljon jos olisi voinut tehdä tekemättömäksi sen, että oli häirinnyt ystävättärensä mielenrauhan; mutta se tietoisuus, että hän tuon naisen nähden vanheni, oli hänestä kuitenkin sietämätön.
Olennot sellaiset kuin hän, joista olisi voinut tulla suuria mystikkoja, mutta jotka eivät mistään ole voineet löytää hartaasti etsimäänsä sisäistä valoa, takertuvat pettyneinä ja epätoivoisina rakkauteen ja nuoruuteen, huomatessaan sen olevan pakenemaisillaan. Ja silloin alkaa lapsellinen ja surkea epätoivo siitä, että hiukset valkenevat ja silmät himmenevät; ja kauhu mielessä he odottavat hetkeä, jona naiset kääntävät katseensa toisiin miehiin.
Määrättynä torstaina André kulki keskellä viehättävän autiota vanhaa Stambulia, nauttien ihanasta kesäkuun taivaasta Sultan Selimille päin, peläten Djénanen kohtaamista, ja ehkä vielä enemmän oman ulkomuotonsa näyttämistä…
Saavuttuaan synkkään umpikujaan, hän kohotti katseensa ja huomasi silloin heti valkoisen merkin, joka selvästi erosi ympäröivien talojen ruskeasta ja keltaisesta väristä. Oven takana Mélek oli odottamassa:
— Ovatko he täällä? kysyi André.
— Ovat, molemmat; he odottavat teitä.
Pienen haaremin ovella, missä kaikki näytti yksinkertaisemmalta ja haalistuneemmalta, seisoi Zeyneb, kasvot verhoamattomina.
Huoneen perällä, varjossa, seisoi Djénane; mutta hän lähestyi nuoren innokkaana Andréta ja ojensi hänelle kätensä. Tosin se oli hän, André kuuli taas hänen äänensä, joka muistutti kaukaista soittoa… Mutta merervärisiä silmiä ei enää näkynyt, ei liioin surevan jumaläidin kaltaisia kaarevia kulmakarvoja, ei puhdaspiirteisiä soikeita kasvoja — ei mitään kaikesta tästä: harso oli laskenut yhtä näkymättömänä kuin ensi päivinä; kauhistuneena siitä, että oli mennyt liian pitkälle, pieni valkoinen prinsessa vetäytyi norsunluu-torniinsa… Ja André käsitti heti, että kaikki rukoukset olisivat tehottomat, ettei tuo harso enää koskaan kohoaisi, paitsi jonkun äärimäisen, traagillisen tapauksen sattuessa. Hänellä oli se tunne, että tämän kielletyn rakkauden ajattelematon ja viehättävä aika nyt oli lopussa. Tästä päivästä alkaen lähestyttiin tämän näytelmän välttämätöntä ratkaisukohtaa.