XVIII.
Djénanen Andrélle kirjoittama kirje.
Bounar-Bachissa, lähellä Salonikia, 20. p. kesäkuuta 1901
(frankkilaista ajanlaskua).
Ystävättärenne on ajatellut teitä, mutta viikkokausiin hän ei ole
voinut kirjoittaa, häntä kun on liian tarkasti vartioitu.
Tänään hän tahtoisi kertoa teille jokapäiväisen tarinansa, avioliittonsa tarinan; suvaitkaa kuunnella sitä yhtä kärsivällisesti kuin kuuntelitte Zeynebin ja Mélekin tarinaa Stambulissa, kuten muistanette, tuossa kelpo imettäjäni pienessä talossa.
Se tuntematon mies, jonka isäni oli antanut minulle puolisoksi, tosin ei ollut raaka eikä kivulloinen: päinvastoin hän oli kaunis vaaleatukkainen upseeri, tavoiltaan hieno ja lempeä, ja olisin voinut häntä rakastaa. Vaikka alussa häntä kammoksuin, minulle pakollisesti tyrkytettynä aviopuolisona, en nyt enää tunne mitään vihantunteita häntä kohtaan. Mutta en hyväksynyt rakkautta sellaisena, kuin hän sitä käsitti, rakkautta, joka oli pelkkää himoa ja joka oli välinpitämätön sydämeni omistamisesta.
Kuten tiedätte, elävät meillä, muhamettilaisissa perheissä, mies ja naiset kokonaan erillään toisistaan. Tämä tapa on tosin katoamaisillaan, ja tunnen etuoikeutettuja naisia, jotka saavat viettää elämänsä yhdessä miehensä kanssa. Mutta näin ei ole laita sellaisissa vanhoissa ankaran uskonnollisissa perheissä kuin meidän: niissä haaremi, jossa meidän täytyy asustaa, ja selamlike, jossa oleskelevat miehet, meidän valtijaamme, ovat kokonaan erotetut toisistaan.
Asuin siis isossa ruhtinaallisessa haaremissamme, anoppini, kahden kälyn ja erään Hamdin nuoren naisserkun, Durdané'n kanssa; viimemainittu oli kaunis, iholtaan valkoinen kuin alabasteri, tukka oli henneh'illä tulipunaiseksi värjätty, silmät merivihreät ja kiiltävät, eivät koskaan katsoneet toista suoraan silmiin.
Hamdi oli ainoa poika, ja hänen vaimoansa hemmoteltiin suuresti. Minulle oli annettu kokonainen kerros tuossa äärettömän vanhassa ja avarassa palatsissa yksinomaan minun käytettävissäni oli neljä komeata salia muinaisturkkilaiseen tyyliin, joissa minulla oli hirveän ikävä. Makuuhuoneeni sisustus oli tuotu Parisista, samoin erään Ludvik XVI:nnen tyylisen salin huonekalut, ja yksityishuoneeni, johon minun oli sallittu tuoda kirjani — oh, muistan, miten järjestäessäni niitä valkoisella lakkavärillä sivellyihin pieniin kaappeihin, tunsin ahdistusta ajatellessani, että täällä, missä avioelämäni oli alkanut, se oli päättyväkin, ja että se jo oli antanut minulle kaiken, mitä saatoin siltä odottaa! Tällainen oli siis avio: hyväilyjä ja suudelmia, jotka eivät koskaan hakeneet sieluani, pitkiä yksinäisiä vankilahetkiä, vailla mielenkiintoa ja päämäärää, ja sitten nuo muut hetket, joina minun täytyi näytellä nuken osaa — tai vieläkin halvempaa osaa…
Olin koettanut sisustaa yksityishuoneeni kodikkaaksi ja kehottaa Hamdia viettämään siinä vapaat hetkensä. Luin hänelle lehtiä, puhuin hänelle sulttaanin palatsia ja armeijaa koskevista asioista, koetin saada selville, mikä herätti hänen mielenkiintoaan, oppiakseni puhumaan siitä. Mutta tämä ei ollenkaan vastannut hänen perinnäisiä harrastuksiaan, sen oivalsin täydesti.
"Kaikki tuo sopii keskusteluaineeksi miesten kesken selamlikessa" — näin hän huomautti. — Hän vaati ainoastaan, että olin kaunis ja rakastunut… Hän vaati sitä niin usein, että se oli liikaa.
Durdané sitävastoin osasi olla rakastunut! Perheen keskuudessa ihailtiin hänen suloaan — nuoren pantterin suloa, jonka liikkeet olivat notkean keinuvia. Iltaisin hän tanssi ja soitti luuttua. Hän puhui hyvin vähän, mutta hymyili alinomaan, ja tämä hymy uhkui lupauksia mutta samalla julmuutta, ja se paljasti hänen pienet, suippokärkiset hampaansa.
Hän tuli usein luokseni muka pitämään minulle seuraa. Kuinka suuresti hän silloin ilmaisi halveksivansa kirjojani, pianoni, kirjoitusvihkojani ja kirjeitäni! Hän vei minut aina kauas pois kaikesta tästä, johonkin turkkilaiseen saliin, missä heittäytyi pitkäkseen divaanille polttamaan savukkeita, leikitellen ainaisella pelillään. Luulin voivani valittaa surujani hänelle, joka oli ollut naimisissa ja joka oli nuori. Mutta hän avasi suuret merivihreät silmänsä ja purskahti nauruun: "Mitä sinä valitat? Olethan nuori, kaunis, ja sinulla on mies, jota lopulta opit rakastamaan!" — "Ei, vastasin minä, en omista häntä, meillä kun ei ole mitään yhteisiä ajatuksia." —"Mitä sinä välität hänen ajatuksistaan? Sinä omistat hänet, ja omistat hänet aivan itseäsi varten!" — Hän painosti viime sanoja, ja hänen silmissään oli ilkeä ilme.
Hamdin äidille tuotti todellista surua, ettei minulla vuoden kestäneen avion jälkeen ollut lasta; epäilemättä, näin hän väitti, minut oli noiduttu. Ja minä kieltäydyin lähtemästä lähteille, moskeijoihin ja dervishién luo, jotka olivat kuuluisia sellaisen noituuden kumoamistaidosta: lasta en tahtonut saada. Jos meille onnettomuudeksi olisi syntynyt tyttölapsi, miten olisinkaan häntä kasvattanut? Itämaalaistapaanko, niin kuin Durdané oli kasvatettu, ilman muuta päämäärää elämästä kuin laulaminen ja hyväily? Vai samoinkuin meidät. Zeyneb'in, Mélek'in ja minut itseni, siten tuomiten hänet joutumaan kauheiden kärsimysten alaiseksi?
Nähkääs. André, tiedän, että meidän kärsimyksemme on jotain välttämätöntä, että me, ja todennäköisesti nekin jotka tulevat meidän jälkeemme, ovat ainoastaan portaita, joiden avulla tulevaisuuden turkkilaisnainen voi kohota ja vapautua. Mutta tunsin, ettei minulla olisi rohkeutta vihkiä tähän uhrautuvaiseen osaan pientä olentoa, joka olisi omaa lihaani ja vertani, ja jota olisin tuudittanut sylissäni.
Siihen aikaan oli Hamdi lujasti päättänyt hakea paikkaa jossakin ulkomaan lähetyksessä.
— Otanpa sinut mukaani, näin hän lupaili, ja siellä saat järjestää elämäsi niinkuin länsimaalaiset naiset, kuten esim. lähettiläämme vaimo Wienissä ja prinsessa Eminé Ruotsissa.
Ajattelin silloin, että me ollen kahden pienemmässä asunnossa pakostakin eläisimme enemmän yhdessä. Luulin niinikään, että hän toisessa maassa olisi iloinen, ehkäpä ylpeä siitä, että hänellä oli sivistynyt, kaikkeen perehtynyt vaimo.
Kuinka paljon vaivaa näinkään perehtyäkseni kaikkeen! Luin kaikki etevimmät ranskalaiset aikakauskirjat, kaikki suuret sanomalehdet, ja sitäpaitsi romaaneja ja näytelmiä. Silloin; André, tutustuin teihin perinpohjin. Jo tyttönä olin lukenut Medjé'n ja muutamia muita itämaalaisaiheisia kirjojanne. Siihen elämäni aikaan luin ne uudelleen, ja nyt käsitin vielä paremmin, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemme teille, me mahomettilaisnaiset ja miksi pidämme enemmän teistä, kuin monesta muusta kirjailijasta. Se johtuu siitä, että olemme teissä huomanneet likeistä hengenheimolaisuutta, sillä te ymmärrätte Islamia. Oi tuota meidän vääristeltyä ja väärinkäsitettyä Islamiamme, jolle kutenkin pysymme niin uskollisina, meidän kärsimyksemme kun eivät perustu sen käskyihin!… Profeettamme ei ole tuominnut meitä siihen marttyyriuteen, johon meidät pakotetaan. Hunnun, jonka hän muinoin antoi meille, oli määrä olla turvanamme eikä orjuuden merkkinä. Hänen tarkotuksensa ei koskaan ole ollut se, että me olisimme pelkkiä leikkikaluja; se hurskas imani, joka opetti meille pyhää kirjaamme, on nimenomaan vakuuttanut sitä meille. Sanokaa se, tekin André, koraanin kunniaksi ja niiden hyvitykseksi, jotka kärsivät. Sanokaa se lopuksi senkin tähden että me teitä rakastamme…
Luettuani itämaalaisaiheiset kirjanne, en malttanut olla lukematta muita teoksianne. Joka sivulle lankesi kyynel… Tokkohan paljon luetut kirjailijat tulevat ajatelleeksi kuinka monet erilaiset sielut vajoavat heidän ajatuspiiriinsä? Länsimaalaisiin naisiin, jotka näkevät maailman, jotka elävät siinä mukana, kirjailijan kuvaukset luultavasti eivät tee yhtä syvää vaikutusta. Mutta meille, ainaisesti vangituille, ojennatte te peilin, joka kuvastaa meille tuota alati outoa maailmaa; teidän kauttanne saamme sen nähdä. Ja teidän kauttanne me tunnemme, elämme; ymmärrätte siis, että arvossa pidetty kirjailija muuttuu osaksi meitä itseämme. Olen seurannut teitä ympäri maan piiriä, ja olen koonnut albumeja täyteen teitä koskevia sanomalehtileikkeleitä; mitä teistä on sanottu moittivaa, en ole uskonut. Paljoa aikaisemmin kuin teidät näin, aavistin tarkoin millainen mies te olitte. Kun viimein tutustuin teihin, ette enää ollut minulle outo. Kun annoitte minulle muotokuvanne, André, oli minulla ne kaikki jo ennestään, ja säilytin niitä silkkilaukussa piilotetun lippaan pohjalla!… Ette kai voi vaatia, että me tämän tunnustukseni jälkeen vielä tapaisimme toisiamme? Ei, sellaista sanoo ainoastaan ystävälle, jota ei enää koskaan näe jälleen.
Mutta olenpa eksynyt kauas pois yksinkertaisesta aviotarinastani!… Luulenpa ehtineeni komeiden häideni jälkeisen talven loppuun. Talvi oli pitkä sinä vuotena. Ja Stambul oli kahden kuukauden aikana lumen peitossa. Minä olin käynyt hyvin kalpeaksi ja heikoksi. Hamdin äiti, Emiré-Hanum, aavisti kyllä, etten ollut onnellinen. Hän kaiketi oli levoton nähdessään kalpeuteni, sillä eräänä päivänä, lähetettiin noutamaan lääkäreitä, ja heidän kehotuksestaan minut lähetettiin pariksi kuukaudeksi saarille [Prinssien saaret Marmarameressä Konstantinopolissa sanotaan ainoastaan "saaret">[, joille ystävättärenne Zevneb ja Mélek jo olivat asettuneet.
Tunnettehan nuo saaremme ja niiden uhkean keväisen ilmanalan? Siellä hengittää ilman mukana rakkautta elämään ja rakkautta rakkauteen. Tässä puhtaassa ilmassa ja tuoksuvien piinioiden varjossa tunsin jälleen virkoavani. Ikävät muistot, avioelämäni epäsoinnut vaihtuivat helläksi kaihomielisyydeksi. Pidin nyt mielettömänä, että olin kohdellut miestäni niin oikullisesti ja vaativaisesti. Tuo ilmanala ja tuo huhtikuu olivat muuttaneet minut. Kuutamoiltoina kävelin yksin huvilamme kauniissa puutarhassa, eikä minulla ollut muuta toivoa, muuta unelmaa, kuin että Hamdini olisi ollut luonani, käsivarsi vyötäisilläni, ja että olisin yksinomaan hänen rakastajattarensa. Kaipasin katkerasti niitä suudelmia, joihin en ollut tahtonut vastata, niitä hyväilyjä, jotka olivat olleet minusta vastenmieliset.
Ennen määräaikaa ja kellekään ilmoittamatta palasin Stambuliin ainoastaan orjieni seurassa.
Höyryvene, jonka koneisto joutui epäkuntoon, viipyi tavallista kauemmin matkalla, ja vasta illalla saavuin perille — ja te tiedätte, ettei meidän mahomettilaisnaisten ole lupa olla ulkona auringonlaskun jälkeen. Kello kävi kymmenettä kun minä kenenkään huomaamatta astuin sisään palatsimme. Siihen aikaan kaiketi Hamdi, kuten tavallisesti oli selamlikessa isänsä ja ystäviensä seurassa; anoppini oli epäilemättä sulkeutunut huoneeseensa lukemaan koraaniansa, ja serkkuni luultavasti paraikaa antoi jonkun taitavan orjattaren ennustaa tulevaa kohtaloa kahviporosta.
Menin siis suoraa päätä ylös huoneisiini, ja astuessani sisään, näin kaikkein ensiksi Durdanén mieheni sylissä…
Sanotte kaiketi, André, että minun seikkailuni on kovin jokapäiväinen ja hyvin tavallinen Länsimailla; enkä olekaan kertonut sitä teille muun kuin jatkon vuoksi.
Mutta olen väsynyt, ystävä hyvä, jota en enää saa nähdä, ja tuo jatko tulee huomenna.
Djénane.