XIX.
Koko heinäkuu kului kuitenkin niin ettei André Lhéry saanut luvattua jatkoa eikä liioin mitään muuta tietoa kolmesta pienestä varjosta.
Samoin kuin kaikki ne, jotka tähän vuodenaikaan asuvat Bosporin rannalla, hänkin oleskeli paljon vesillä, kulkien joka päivä edestakaisin Europan ja Aasian väliä. Ollen ainakin ylitä itämaalainen kuin turkkilaisen, hänellä oli kaik-veneensä; ja soutajilla oli tuo tavallinen puku: Brussasta tuodusta musliinikankaasta tehdyt leveähihaiset paidat ja kullalla kirjaillut samettitakit. Vene oli valkoinen, pitkä ja kaita, suippokokkainen kuin nuoli, samettiliverit olivat väriltään punaiset.
Eräänä aamuna hän näissä tamineissa souti pitkin aasialaista rantaa ja katseli hajamielisenä vallan lähellä vettä olevia vanhoja taloja, haaremien suljettuja ikkunoita, salaperäisten puutarhojen ristikkoporttien yli kaareutuvia vihreitä oksia. Silloin hän näki edessään kevyen veneen jota souti kolme naista, valkoiset silkkipuvut yllä; huolellisesti napitettuun pitkään takkiin puettu eunukki istui perässä, ja nuo kolme naista soutivat tarmon takaa, ikäänkuin soutukilpailussa.
He kulkivat vallan läheltä hänen ohitsensa ja käänsivät päänsä häntä kohti. Hän pani merkille, että heillä oli hienot kädet, mutta harsohuntu, joka peitti heidän kasvonsa, esti häntä enempää näkemästä.
Hän ei aavistanut, että siinä oli kohdannut kolme mustaa haamuansa, jotka kesällä olivat vaihtaneet väriä ja tulleet valkoisiksi.
Seuraavana päivänä he kirjoittivat hänelle:
Elokuun 3 päivä 1904.
Jo kaksi päivää ovat ystävättärenne asuneet Bosporin aasianpuoleisella rannalla. Ja eilisaamuna he olivat lähteneet vesille, tapansa mukaan itse soutaakseen vastakkaiselle Pasha-Bagtshé rannalle, missä pensastot ovat täynnä karhunvatukoita, ja ruoho sinikaunokkeja.
Soudimme siis itse. Mustan tsharshafin asemesta olimme pukeneet yllemme ainoastaan vaaleasilkkisen jeldirmén ja musliinihunnun päähän, niin kuin on luvallista maalla ja Bosporin rannalla. Kaikki oli kaunista ja kukkeata, todellinen lemmen ja uuden elämän sarastusaika. Ilma oli raitis ja kevyt, eivätkä airot käsissämme olleet höyhentä raskaammat. Sensijaan, että tyynesti olisimme nauttineet kauniista aamusta, tunsimme mieletöntä halua nopeasti päästä eteenpäin, ja kiidätimme venettä pitkin vedenpintaa, ikäänkuin olisimme ajaneet takaa onnea tai kuolemaa.
Mutta emme saavuttaneet kuolemaa, emmekä onnea tällä retkellämme, vaan ystävämme, joka näytteli pashaa kauniissa veneessä, punaisiin ja kultaan puettuine soutajineen, ja minä katsoin teitä suoraan silmiin, tekin katsoitte minuun päin, näkemättä silmiäni.
Tänne tulomme jälkeen olemme olleet hiukan päästä pyörällä, kuin vangit, jotka pääsevät kopista, siirtyen yksinkertaiseen vankeuteen, jospahan tietäisitte, kuinka vaikea oli olla siellä, huolimatta komeista ruusuista! Kun on, niinkuin te, länsimaalainen ja lisäksi hehkuva ja vapaa ihminen, lienee vaikeata käsittää, kuinka kauhea on tämä meidän toimeton elämämme, jonka taivaanrannalla kajastaa ainoastaan yksi valopilkku: lepo kaukana Eyoubin hautausmaalla sypressin siimeksessä, imaanin luettua tavanmukaiet rukoukset!
Djénane.
Meitä voi verrata noihin kallisarvoisiin lasiastioihin, joita säilytetään leseillä täytetyissä laatikoissa. Täten luullaan voitavan suojella meitä kaikilta sysäyksiltä, mutta ne osuvat meihin kaikesta huolimatta, ja avoimet haavat, joiden reunat lakkaamatta kahnautuvat toisiansa vastaan, tuottavat meille outoa, kipeätä ja kauheata tuskaa…
Zeyneb.
Kuten kaiketi jo olette huomannut, ystävä André, olen minä meistä kolmesta ainoa järkevä. Molemmat toiset — mutta olkoon tämä sanottu ainoastaan meidän kesken — ovat "hassahtavia". Varsinkin Djénane, joka kernaasti jatkaa kirjevaihtoa kanssanne, mutta joka ei enää tahdo teitä tavata.
Onneksi olen minä täällä, ja voin järjestää asiat. Vastatkaa käyttämällä vanhaa osoitetta (Rouva Zahidé, muistattehan). Ylihuomenna luotettava ystävätär lähtee kaupunkiin ja noutaa kirjeen postista.
Mélek.