XX.
André vastasi heille heti. Djénanelle hän kirjoitti: "Enkö koskaan enää saisi nähdä teitä jälleen — tai oikeammin kuulla jälleen ääntänne, sillä enhän koskaan ole nähnyt teitä — ja ainoastaan sentähden, että te viehättävällä tavalla olette tunnustaneet minulle henkisen ystävyytenne! Kuinka lapsellista! Tehdäänpä minulle vallan toisenlaisiakin tunnustuksia, eivätkä ne ollenkaan kiihota mieltäni."
Hän katsoi parhaaksi ottaa asian pilan kannalta ja tyytyä näyttelemään vanhempaa, hieman isällistä ystävää.
Mutta oikeastaan hän oli levoton siitä, mihin äärimäisyyksiin tuo pieni, ylpeä ja itsepäinen sielu saattaisi eksyä. Hän oli levoton, ja tunsi sitäpaitsi, että tuo nainen jo oli käynyt hänelle hyvin rakkaaksi, ja että hänen kesänsä kävisi lopen synkäksi, ellei hän enää näkisi häntä.
Kirjeessään hän pyysi tuota luvattua tarinan jatkoa, ja lopuksi hän, keventääkseen omaatuntoaan kertoi, miten sattumalta oli saanut tietää kutka he olivat, kaikki kolme.
Pari päivää myöhemmin he vastasivat:
Onpa onnetonta, että olette saanut tietää, kutka me olemme: saattavatko ne ystävättäret, joiden kasvoja ette koskaan ole näkevä, edelleen huvittaa teitä, kun heidän poloinen pieni salaperäisyytensä on paljastettu?
Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa, kuin että tulette saamaan
tarinani jatkon.
Jälleennäkemisemme ei ole yhtä yksinkertainen asia; antakaahan
minulle miettimisaikaa…
Djénane.
Minäpä annan teille täydellisiä tietoja meistä, ilmaisemalla missä asumme. Kun soudatte alaspäin Bosporia Aasian puolella on Tshibulkin ohi kuljettuanne toisen lahdelman rannalla moskeija, ja sen jälkeen tulee iso "jali", hyvin vanhaa tyyliä, korkeine ristikkoaitauksineen, komea, mutta kolkko. Kohtelias pitkään takkiin puettu neekeri kävelee aina edestakaisin kapealla laiturilla: se on asuntomme. Toisessa kerroksessa, joka ulkonee muusta rakennuksesta yläpuolelle vedenpintaa, ovat vasemmalla ne kuusi vahvojen ristikkojen suojelemaa ikkunaa, jotka kuuluvat meidän huoneisiimme. Koska te pidätte aasialaisesta rannasta, voisitte soutaa siitä ohi ja katsoa ylös ikkunoihin, kuitenkin huomiota herättämättä: ystävättärenne, jotka kaukaa tuntevat veneenne, tulevat ystävyyden merkiksi ristikkoaukosta pistämään esiin sormenpään tai nenäliinan nipukan.
Välit Djénaneen kyllä järjestyvät, ja voitte varmasti odottaa kohtaamista Stambulissa ensi viikolla.
Mélek.
Hän ei odottanut toista kehotusta "soutaakseen siitä ohi". Seuraava päivä oli sattumalta perjantai, hienoston huviretkipäivä aasianpuoleisilla "Suolattomilla Vesillä", jonne hän ei koskaan ollut lähtemättä, ja Djénanen vanhanaikainen asunto, jonka epäilemättä helposti saattoi löytää, oli matkan varrella. Ollen lepäävässä asennossa kaik-veneessään hän kulki niin läheltä ohi, kuin varovaisuus suinkin salli. Tuo talo, turkkilaiseen tapaan rakennettu, kokonaan puusta ja vanhuuttaan hiukan vino sekä tummankeltainen väriltään, oli komea, mutta salaperäinen ja synkkä. Bospori huuhteli melkein sen kivijalkaa, ja hänen vanginelämää viettävien ystävättäriensä ikkunat ulkoilivat yläpuolella vedenpintaa, jota alituinen rantavirtaus liikutteli. Rakennuksen takana oli korkeiden muurien ympäröimiä puutarhoja, jotka kohosivat rannikon metsäkumpuun asti.
Talon maakerroksessa oli eräänlainen holvi, jossa ennen muinoin tavallisesti säilytettiin isäntäväen veneitä; tullessaan lähemmäksi André näki matkalle valmiin kauniin veneen lähtevän siitä vesille; sen soutajien puvut olivat kullalla kirjailtua sinistä samettia, ja samanvärinen koruompeleinen samettimatto riippui laidoilta aina vedenpintaan asti. Aikoivatkohan hänen pikku ystävättärensäkin lähteä "Suolattomille Vesille"? Siltä ainakin näytti.
Ohikulkiessaan André loi katseen hänelle neuvottuihin ikkunoihin. Sormusten peittämät hienot sormet pistivät esiin rautaristikkoaukosta, samoin siinä näkyi nenäliinan korvake. Lapsellisesta tavasta liikuttaa sormiaan ja tanssittaa nenäliinansa nipukkaa André heti tunsi Mélekin.
Konstantinopolissa, on "Europan Suolattomat Vedet",, pieni joki, joka virtaa niittyjen ja puiden välitse, ja jolle joukoittain lähdetään joka perjantai keväällä. Sitäpaitsi on olemassa "Aasian Suolattomat Vedet": vielä pienempi joki, melkein puro, joka tulee Aasian ylängöiltä, laskien Bosporiin. Sinne kokoonnutaan joka perjantai suvella.
Tuona päivänä, siihen aikaan, jona André läksi sinne, tuli joukottain toisia veneitä molemmilta rannoilta, toisissa verhottuja naisia, toisissa miehiä, punainen fezi päässä. Siinä kohoaa eriskummainen keskiaikainen sarasenilainen linna, torneineen ja ampumareikineen, ja sen vieressä komea kioski marmorilaiturineen, jonka omistaa hänen majesteettinsa sulttaani, ja näiden rakennuksien edustalla on sen pienen kuuluisan vesistön suu, joka viikottain houkuttelee luokseen niin monta salaperäistä kaunotarta.
Ennenkuin Andrén vene poikkesi soutamaan kaislikon poikki ja rannalla kasvavien sananjalkojen väliin, hän kääntyi katsomaan, tulivatko hänen ystävättärensä niinikään tänne, ja kaukaa hän luuli tuntevansa heidän mustien tsharshafiensa ääriviivat ja soutajien kullalla kirjaillut siniset liverit.
Hänen saapuessaan perille, siellä jo oli paljon väkeä, osaksi soutaen kaikenmuotoisissa veneissä, palvelijoillaan eriväriset liverit yllä, osaksi rannoilla melkein liian kauniilla ja hienoilla nurmikoilla, jotka kohoavat pengermäisesti, aivan kuin olisivat ne henkilöitä varten, jotka tahtovat istua ja katsella ohikulkevia veneitä. Siellä täällä korkeita puita, joiden juurelle on järjestetty pieniä kahviloita, ja veltot nargilen-polttajat ovat itämaalaiseen tapaan laskeutuneet nurmikkoon levitetyille matoilleen. Tiheään metsistyneet kukkulat sulkevat tämän paikan molemmilta puolilta ihanoine vihreine rinteineen. Etenkin naiset koristivat noita luonnon muodostamia askelmia istuen molemmilla suloisilla rannoilla; eikä ole mitään miellyttävämpää kuin joukko turkkilaisnaisia maalla; he eivät silloin ole pukeutuneet tummiin, tsharshafeihin, niinkuin kaupungissa, vaan pitkiin yksivärisiin pukuihin — vaaleansinisiin, ruskeisiin tai punaisiin — ja kaikkien päät ovat samalla tavoin verhotut valkeamusliiniseen huntuun.
Omituista ja hupaisaa tällaisilla huviretkillä on tungos tyynellä, vihannuuden ympäröimällä pikku joella, missä niin monet kauniit silmäparit tarkkaavat kaikkea harsonsa aukosta. Usein ei pääse edemmäksi, airot menevät ristiin, soutajat huutavat, veneet ovat kiinni toisissaan, täytyy pysähtyä, ja silloin on hyvä tilaisuus katsella lähelläolijoita. Muutamat näistä verhotuista naisista antavat veneensä pysähtyä tunniksi kiinni rantaan ja melkein keskelle kaislikkoa ja vesikasveja, tähystellen lornetilla kaikkia ohikulkijoita. Toiset taas eivät pelkää syöksyä tungokseen, yhä pysyen salaperäisinä ja välinpitämättöminä huntunsa alla, heidän kultahetaleisten soutomiestensä rähistessä ja rimpuillessa. Ja kun on päässyt kulkemaan noin viisi- tai kuusisataa metriä ylöspäin tuota sievää jokea, joutuu keskelle veneen yli kumartuvia paksuja oksia, veneen pohja raapaisee valkoista somerikkoa, täytyy kääntyä, ja tämä on hyvin vaikeata kun istuu tuossa kapeassa ja pitkässä veneessä, ja sitten täytyy taas soutaa myötävirtaa — ja tämä toistuu sitten vallan kuin jos kävelisi edestakaisin puistokujassa.
Kun Andrén vene oli tehnyt käännöksen siinä vihreässä hämärässä,
jonka kohdalla jokea ei pääse kulkemaan edemmäksi, hän ajatteli:
"Kohtaanpa nyt varmasti ystävättäreni, jotka luultavasti ovat saapuneet
'Suolattomille Vesille' muutaman minuutin minun jälkeeni."
Hän ei siis enää katsonut naisia, jotka ryhminä istuivat nurmella, ei enää mustia, harmaita ja sinisiä silmäpareja, jotka välkkyivät esiin valkoisten harsojen lomitse. Hän tarkkasi ainoastaan joella vastaan tulevia veneitä. Tämä oli vielä koko sievä jono, vaikka ei enää saman veroinen kuin ennen muinoin; joskus Andrén täytyi kääntää pois päänsä päästäkseen näkemästä jonoissa kulkevia nuorturkkilaisten prameilevia amerikkalaisia veneitä tai niitä yksinkertaisia vuokraveneitä, joissa istuen länsimaalaisnaiset panivat näytteille hämmästyttäviä hattuja. Kaik-veneet olivat kuitenkin vallitsevia, ja sinä päivänä näki erikoisen kauniita soutajineen, jotka olivat puetut runsaasti kullalla kirjailtuihin samettitakkeihin. Näissä veneissä istui puoleksi lepäävässä asennossa tiheän- tai ohuenpuoleisiin tsharshafeihin pukeutuneita naisia, toisia hyvinkin hienoja, otsaa ja tummia silmiä verhoamaton jakmak-huntu päässä, aivan kuin olisivat he olleet matkalla yldiziin. — Miksi eivät hänen pikku ystävättärensä niinikään olleet verhoutuneet jakmakiin, he kun kaikkialla herättivät huomiota hienoston valkokukkasina, sensijaan, että ovat tulleet kokonaan mustissa, niin kuin hän vähää ennen oli heidät nähnyt? Epäilemättä siihen oli syynä Djénanen itsepäisyys esiintyä hänen läsnäollessaan kasvot näkymättöminä.
Joen mutkassa hän viimein näki heidät. Kolme solakkaa haamua, istuen sinisamettisella matolla, jonka kultaripset laahasivat vedessä ja tarttuivat vesikasviin. Kolmella hengellä ei ole riittävästi tilaa kaik-veneessä; kaksi heistä istui mukavasti perässä samettityynyillä, jotka olivat samaa väriä kuin matto ja soutajien liveripuvut — epäilemättä molemmat vanhemmat heistä — ja kolmas, lapsellisin, istui kyyristyneenä heidän jalkojensa juuressa. He kulkivat niin läheltä ohi, että hän olisi voinut kosketella heitä. Näin lyhyen matkan päästä hän tuon sinä päivänä yksinkertaisen mustan harson läpi erotti Mélekin hymyilevät silmät, jotka kerran vilahdukselta oli nähnyt portaissa: sitten hän pikimmiltään loi katseen molempiin toisiin, jotka istuivat mukavammilla paikoilla. Toisella oli niinikään tavallista ohuempi huntu, jonka läpi erotti melkein koko nuoret, tavattoman säännöllispiirteiset ja kauniit kasvot, mutta joka kuitenkin peitti silmät epämääräiseen varjoon. Hän ei epäröinyt: se oli varmasti Zeyneb, joka viimein oli suostunut näyttäytymään ohuemmin verhottuna, ja kolmas, yhtä läpikuultamattoman hunnutettuna kuin aina ennenkin, oli Djénane.
He eivät tietenkään vaihtaneet tervehdystä, eivätkä merkkiäkään. Ainoastaan Mélek, jolla oli kaikkein ohuin huntu, hymyili hänelle, mutta niin salaa, että ainoastaan niin läheltä saattoi sen huomata.
Vielä kaksi kertaa he sivuuttivat toisensa, sitten oli aika lähteä kotia. Aurinko ei enää valaissut muuta kuin kumpujen ja metsän huippua; tunsi suloista iltaviileää, joka kohosi vedestä.
Ihmiset vähenivät vähenemistään pieneltä joelta ja sen rannoilta, jotka lopulta jäivät autioiksi seuraavaan viikkoon asti; kaik-veneet hajaantuivat eri tahoille Bosporia, vieden huviretkeltä kotia kauniit naiset, joiden ennen auringonlaskua täytyy palata ja sulkeutua pitkin Bosporin rantoja oleviin synkkiin haaremeihin. André antoi ystävättäreensä poistua paljoa aikaisemmin, peläten, että muuten näyttäisi siltä, kuin olisi hän tahtonut seurata heidän jäljessään. Sitten hän palasi kulkien vallan lähellä aasialaista rantaa hyvin hitaasti; antaakseen soutajienpa levätä ja nähdäkseen kuun nousevan.