XXI.
Djénane Andrélle.
Elokuun 17 päivä 1904 (frankkilaista ajanlaskua).
Tahdotteko siis todella, André, kuulla vaatimattoman tarinani jatkon? Olenhan alkanut kertoa teille sangen vähäpätöistä seikkailua.
Mutta kuinka haikea on rakkauden sammuminen. Jospa se edes tapahtuisi äkillisesti! Mutta se ponnistelee ja taistelee, ja tämä kuolemankamppaus on niin kauhea.
Kädestäni putosi pieni matkalaukku, ja permantoon särkyvän hajuvesi-pullon kilahduksesta Durdané käänsi päänsä minua kohti. Hän ei ollenkaan ollut hämillään. Hän mulkoili merivihreillä silmillään ja väänsi suunsa somaan pantterin-hymyynsä. Katselimme toisiamme sanaakaan sanomatta. Hamdi ei vielä huomannut mitään. Tuo nainen oli kietonut toisen käsivartensa hänen kaulaansa, pakotti lempeästi hänet kääntämään päätään ja sanoi, ääni välinpitämättömänä: "Djénane"!
En tiedä mitä Hamdi teki, sillä pakenin, päästäkseni näkemästä enempää. Vaistomaisesti riensin hänen äitinsä luo. Hän luki paraikaa Koraania ja torui ensin, että hänen hartauttaan oli häiritty, mutta nousi sitten säikähtyneenä ja meni heidän luokseen, jättäen minut yksikseni. Palatessaan muutaman hetken kuluttua, hän sanoi minulle tyynesti ja lempeästi: "Palaa huoneeseesi, poloinen pienokainen, he eivät enää ole siellä."
Yksinäni huoneessani, ovet suljettuina, heittäydyin leposohvalle ja itkin, kunnes viimein väsymyksestä nukahdin. Ja sitten, millainen havahtuminen aamun koittaessa! Muistella kaikkea tätä, taas alkaa ajatella ja oivaltaa, että täytyy tehdä päätös. Olisin tahtonut vihata heitä, enkä tuntenut sisälläni muuta kuin tuskaa, en ollenkaan vihaa, vaan tuskaa ja rakkautta.
Oli aikainen aamuhetki, vielä hämärä. Kuulin askeleiden lähestyvän Oveani, anoppini astui sisään, ja saatoin hänen silmistään nähdä, että hän oli itkenyt. "Durdané on poissa — hän sanoi — lähetin hänet kauas täältä erään sukulaisen luo."
Sitten hän istuutui viereeni ja sanoi että sellaista tapahtuu elämässä joka päivä, että miehen oikut vaihtelevat yhtä tiheään kuin tuulenpuuskat; että minun oli parasta mennä huoneeseeni, tehdä itseni oikein kauniiksi ja hymyillä Hamdille illalla, hänen palatessaan palatsista; hän muka tuntui olevan hyvin pahoillaan, eikä tahtonut lähestyä minua, ennenkuin olin rauhoittunut.
Iltapäivällä minulle tuotiin silkkipuseroita, pitsejä, viuhkoja ja jalokivihelyjä.
Mutta minä en tahtonut muuta, kuin saada olla yksin huoneessani. Tahdoin saada selvyyttä omasta itsestäni. Ajatelkaahan, että edellisenä iltana olin palannut haaremiin vallan väreillen uudesta tunteesta: olin tuonut sinne mukaani saarilta kevään, sen tuoksut ja sen laulut, tuulen suudelmat, ja lemmen heräämisen koko vavahduksen.
Illalla tuli Hamdi luokseni tyynenä, hieman kalpeana. Minäkin olin tyyni ja pyysin häntä sanomaan minulle totuuden: vieläkö hän minua rakasti, vai ei? Sanoin aikovani palata isoäitini luo, päästääkseni hänet vapaaksi. Hän hymyili ja kietoi minut käsivarsiinsa: "Oletpa sinä lapsellinen, hän sanoi, voisinko minä lakata sinua rakastamasta?" Ja hän suuteli minua moneen kertaan ja huumasi minut hyväilyillään.
Koetin kuitenkin kysellä, kuinka hän oli voinut rakastaa tuota toista, jos hän yhä vielä rakasti minua… ja silloin, André, opin tuntemaan miehet, — ainakin meidän maamme miehet: tämä ei edes rohjennut tunnustaa rakkauttaan! Tuota Durdanéta hän ei ollenkaan muka rakastanut. Se oli ollut pelkkä oikku, tuolla naisella kun oli vihreät silmät ja niin sulavan notkea ruumis, hänen tanssiessaan illalla, ja sitäpaitsi Durdané oli sanonut omaavansa salaisia keinoja lumotakseen miehiä, ja Hamdi oli tahtonut kerran kokea niitä. Mitä tämä muuten liikutti minua? Ellen niin odottamatta olisi tullut kotia, en koskaan olisi saanut sitä tietää.
Oi! Kuunnellessani tätä hänen puhettansa, tunsin sisälläni sääliä ja inhoa häntä, tuota naista ja itseäni kohtaan, joka tahdoin antaa anteeksi. Kärsimykseni väheni, sittenkuin olin saanut tietää, että Hamdi oli ollut ihastunut ainoastaan tuon naisen notkeaan ruumiiseen ja merenvihreisiin silmiin! No niin! Tiesin olevani Durdanéta kauniimpi; minullakin oli vihreät silmät, tummemmat ja harvinaisemmat sävyltään kuin hänellä, ja jos ei Hamdi vaatinut muuta, kuin että lemmittynsä tuli olla kaunis ja rakastunut, niin olinhan nyt kumpaakin.
Ja sitten alkoi taistelu hänen takaisin valloittamisekseen. Oi, se ei ollut pitkä: Durdanén muisto ei kauan painanut hänen rakastajansa mieltä… Mutta en elämässäni ole kokenut surullisempia päiviä… Tunsin kaiken, mikä minussa oli ylevää ja puhdasta, katoavan, kuihtuvan kuin ruusut, jotka ollessaan lähellä tulta pudottavat lehtensä. Minulla oli yksi ainoa ajatus: saada hänet unhottamaan tuo toinen rakkaus vielä suuremman rakkauden tähden…
Mutta pian huomasin kauhukseni, että samalla kuin aloin halveksia itseäni, minussa vähitellen heräsi viha sitä miestä kohtiaan, jonka tähden alennuin. Sillä minusta oli tullut hänelle pelkkä leikkikalu. En tavoitellut muuta kuin että olisin kaunis — ja eri tavalla joka päivä. Parisista saapui kokonaisia laatikoita täynnä ilta- ja yöpukuja, hajuvesiä ja ihomaalia; Länsimaiden ja omia itämaalaisia kaunistuskeinoja — niitä minä yksinomaan tiedustelin. En enää mennyt yksityishuoneeseeni, sillä pelkäsin kirjojeni mykkiä soimauksia; siellähän liiteli ilmassa nykyisistä niin erilaiset ajatukset…
Mutta kaikesta huolimatta rakastunut Djénane itki entistä Djénanea, joka oli koettanut omistaa sielun… Ja kuinka kuvaisinkaan teille kiduttavaa tuskaani, jota tunsin huomatessani viimein, että hyväilyni olivat vilpilliset, että suudelmani valhettelivat, että rakkauteni oli sammunut!
Mutta hän rakasti minua nyt niin hehkuvasti, että ennen pitkää kauhistuin. Mitä tehdä, paetakseni hänen syleilyään, lopettaakseni tämän häpeän? En huomannut muuta pelastuskeinoa kuin kuoleman, ja tahdoin että menulla olisi siihen johtava keino valmiina tuolla peilipöydällä, jonka edessä näinä aikoina lakkaamatta istuin; se kuolema oli oleva helppo ja pikainen, heti käsiin saatavissa, sisältyen tuollaiseen hopeapulloon, joka oli hajuvesipullojani kaltainen.
Tällä kannalla olivat asiani, kun eräänä, aamuna, astuessani sisään anoppini Emiré-Hanumin saliin näin siellä kaksi vierailulla olevaa naista, jotka paraikaa pukivat ylleen tsharshafinsa lähteäkseen pois. Nämä olivat Durdané ja tuo kaukana asuva täti, joka oli ottanut hänet turviinsa. Durdané hymyili, niin kuin aina ennenkin, mutta sinä päivänä hänen kasvoissaan oli voitokas ilme, kun nuo vanhat naiset sitävastoin näyttivät alakuloisilta ja levottomilta. Minä puolestani olin vallan tyyni. Panin merkille, että Durdanén kellervänharmaa hame oli avara, että hänen vartalonsa näytti täyteläämmältä ja hänen liikkeensä raskaammilta. Hän puki hitaasti yllensä tsharshafinsa ja huntunsa, nyökäytti meille jäähyväisiksi päätänsä ja poistui.
"Miksi hän kävi täällä?" sen enempää en kysynyt, hänen mentyänsä. Emiré-Hanum veti minut istumaan viereensä divaanille, ja kyynelten valuessa hänen ryppyisille poskilleen, hän vastasi paljon epäröityään, että Durdanélle oli syntyvä lapsi, ja että mieheni täytyi ottaa hänet aviovaimokseen. Nainen meidän perheessämme ei saanut olla äiti olematta puoliso, ja sitäpaitsi oli Hamdin lapsella oikeus asua talossa.
Tätä sanoessaan hän itki ja painoi minua povelleen. Mutta kuinka levollisena kuuntelin häntä! Olihan tämä päinvastoin vapautus, joka tuli luokseni, kun jo luulin olevani hukassa! Ja vastasin heti, että kaiken tuon ymmärsin varsin hyvin, että Hamdi oli vapaa, ja että minä olin aivan valmis avioeroon, olematta kehenkään suuttunut.
"Ottaa avioero!" hän virkkoi, purskahtaen itkuun. — "Aiot ottaa avioeron! Mutta jumaloihan poikani sinua! Ja me kaikki rakastamme sinua! Olethan sinä silmiemme valo!"
Vaimo parka, hän oli ainoa, jota kaihosin lähtiessäni tästä talosta… Saadakseen minut jäämään, hän alkoi kertoa minulle esimerkkejä aviovaimoista, jotka hänen aikanansa olivat voineet olla onnellisia samanlaisessa tilassa. Olihan hänen itsensäkin täytynyt jakaa pashan rakkautta toisten kanssa. Sittenkuin hänen kauneutensa oli himmentynyt, hän ei ollut nähnyt vaan yhden, vaan kolme nuorta naista jälkeläisinään haaremissa. Hän oli maininnut heitä sisariksi; ei yksikään heistä koskaan ollut kohdellut häntä ilman kunnioitusta, ja hänen luoksensa oli pasha aina tullut, kun hänellä oli joku tuttavallinen ilmoitus tehtävänä, jotain neuvoa pyydettävänä, tai jos tunsi itsensä sairaaksi. Oliko hän kärsinyt kaikesta tästä? Tuskin, koska hän muisti yhden ainoan surun elämässään, joka kohtasi hänet silloin kun pieni Sahida, viimeinen hänen kilpailijattaristaan kuoli, uskoen hänelle pienen lapsensa. Niin, pikku Férid, Hamdin nuorin veli, ei ollut hänen oma lapsensa, vaan Sahida paran poika. Kuulin siitä muuten ensi kerran puhuttavan.
Seuraavana päivänä oli Durdanén määrä palata haaremiin siihen jäädäkseen.
Mitä välitinkään tuosta naisesta asioideni ollessa sillä kannalla? Sitäpaitsi Hamdi ei enää rakastanut häntä, hän ei huolinut kenestäkään muusta kuin minusta. Mutta hän tarjosi minulle toivomani verukkeen, johon oli tartuttava, tilaisuuden, jota ei mistään hinnasta saanut laiminlyödä. Peläten kohtauksia ja Hamdin epätoivoa, tein ratkaisevan päätöksen, teeskennellen puolinaista alistumista. Polvillani itkevän äidin edessä pyysin ainoastaan lupaa viettää pari kuukautta Khassim-Pashassa, entisessä tyttöhuoneessani. Tämä lupa minulle myönnettiinkin. Tarvitsin sitä, näin sanoin, rauhoittuakseni; sitten olin palaava.
Ja ennenkuin Hamdi palasi Yldizistä, olin jo poissa.
Siihen aikaan te saavuitte Konstantinopoliin. Noiden kahden kuukauden kuluttua, tahtoi mieheni tietysti jälleen saada minut luokseen: lähetin hänelle sen sanan, ettei hän koskaan saisi minua elävänä, tuota pientä hopeapulloa en enää päästänyt käsistäni, ja syntyi kauhea taistelu siihen päivään asti, jona hänen majesteettinsa sulttani suvaitsi allekirjoittaa sen iraden, joka minut vapautti.
Minun on tunnustaminen, että kärsimystäni kesti vielä muutaman viikon. Vastoin luuloani tuon miehen kuva, hänen suudelmansa, joita olin liiaksi rakastanut ja liiaksi vihannut, vainosivat minua vielä jonkun aikaa edelleen.
Tänään olen vallan levollinen. Olen antanut hänelle anteeksi sen, että hän vähällä oli tehdä minusta liehinaisen: hän ei enää herätä minussa intohimoisia pyyteitä eikä vihaa: kaikki on lopussa. Jäljellä on hiukan häpeää siitä, että luulin löytäneeni rakkauden, sentähden että kaunis poika sulki minut syliinsä. Mutta olen saanut takaisia arvokkaisuuteni ja sieluni, ja sieluni on alkanut uutta elämää.
Vastatkaa nyt minulle, André, jotta tietäisin, ymmärrättekö te minua, vai luuletteko te, kuten niin moni muu, että minä olen pieni haaveellisen kiihoittunut olento, joka tavoittelee mahdotonta.
Djénane.