XXII.
André vastasi Djénanelle, että hänen Hamdinsa suuresti tuntui olevan kaikkien muiden miesten, niin hyvin Länsimaiden kuin Turkinmaan miesten kaltainen, ja että hän, Djénane, oli viehättävä poikkeuksellinen valio-olento. Ja sitten hän teki tuon peräti vähän omintakeisen ja henkevän huomautuksen, ettei mikään riennä niin nopeasti eteenpäin kuin aika; nuo kaksi vuotta hänen oleskeluajastaan Konstantinopolissa olivat jo alkaneet huveta, eivätkä ne enään koskaan palaisi. Heidän tulisi siis molempien käyttää hyväkseen jäljellä olevaa aikaa vaihtaakseen ajatuksia, jotka niin pian olivat raukeavat kuoleman kuiluihin, niin kuin kaikkien muidenkin kuolevaisten olentojen ajatukset.
Sitten hän sai kutsun tulla seuraavana torstaina Stambuliin, lähellä
Sultan-Selimiä olevan umpikujan pohjukassa sijaitsevaan vanhaan taloon.
Sinä päivänä hän kulki varhain aamulla höyryveneessä Bosporia pitkin, ja kesäinen Stambul, joka tuntui siirtyneeltä Arapiaan, oli tukahduttavan kuuma, ja moskeijat hohtivat häikäisevän valkoisina elokuun paahtavassa auringonpaisteessa. Kuka olisi tuona päivänä voinut kuvitella, että tällä kaupungilla saattoi olla niin pitkät talvet, ja niin hitaasti sulavat kinokset? Kadut olivat tavallista autiommat, sillä monet olivat muuttaneet Bosporin rannoille tai Marmarameren saarille, ja Itämaan tuoksut tuntuivat voimakkaammin helteisessä ilmassa.
Odottaessaan määräaikaa hän meni Sultan-Fatihiin ja istuutui tavalliselle paikalleen, puiden siimekseen moskeijan edustalle. Siellä olevat imanit, jotka eivät olleet nähneet häntä pitkiin aikoihin, tervehtivät häntä erittäin ystävällisesti, mutta vaipuivat sen jälkeen takaisin unelmiinsa. Ja "kafedji" kohteli häntä kantavieraana ja toi hänelle rauhoittavan nargile-piipun. Talon kissa, pikku Tekir, joka edellisenä keväänä usein oli pitänyt hänelle seuraa, tuli heti hänen luokseen ja painoi päänsä hänen polvilleen, kerjäten hyväilyä. Vastapäätä olevan moskeijan valkeiden muurien heijastus häikäisi silmiä. Lapset ammensivat vettä kaivosta ja kaatoivat sitä tupakoitsijoiden ympärillä olevalle vanhalle kivitykselle, mutta kuitenkin oli niin kuuma, että puiden oksilla riippuvissa häkeissään olevat peipot ja rastaat vaikenivat ja torkkuivat. Puista varisi kellastuneita lehtiä, ilmoittaen tämän kauniin kesän pikaista loppua.
Sultan-Selimin lähistöön hän saapui kello kahden ajoissa, tukahuttavan helteen painamana ja askelista kajahtava umpikuja oli huolestuttavan autio. Kuparikolkuttimella varustetun oven takana hän näki Mélekin odottamassa, ja hän hymyili kuin hyvä pieni toveri ainakin, joka on iloinen ystävänsä jälleennäkemisestä. Hänen kasvoillaan oli yksinkertainen harso, ja ne saattoi nähdä jotenkin yhtä selvästi kuin europpalaisen suruharson läpi. Yläkerrassa hän tapasi Zeynebin samoin puettuna, ja ensi kerran hän näki hänen ruskeiden silmiensä säteilevän ja kohtasi niiden lempeän ja vakavan katseen. Mutta kuten oli odottanutkin, Djénane edelleenkin esiintyi solakkana mustana haamuna, jonka kasvot olivat täydelleen peitetyt.
Heti kun André oli istuutunut yksinkertaiselle vaalistuneelle divaanille, kysyi Djénane häneltä, hieman omituinen sävy äänessä:
— No, kuinka voi ystävänne Jean Renaud?
— Kiitos kysymästänne, hän voi erinomaisen hyvin, mutta kuinka tiedätte hänen nimensä?
— Haaremeissa tiedetään kaikki. Voin esimerkiksi mainita teille, että olitte eilen päivällisillä rouva Saint-Enogat'in luona, istuitte naisen vieressä, jolla oli vaaleanpunainen puku; myöhemmin te molemmat erositte muusta seurasta ja menitte istumaan puutarhan penkille, missä hän kuutamossa poltti teiltä saamaansa savuketta. Ja niin edespäin… Kaiken, mitä teette, mikä teille tapahtuu, sen me tiedämme… Te vakuutatte siis, että herra Jean Renaud yhä edelleen voi hyvin?
— Totta kai, niin kuin jo sanoin…
— Siinä tapauksessa sinä Mélek olet nähnyt turhaa vaivaa: keinosi eivät tehoa.
André Lhéry sai nyt kuulla, että Mélek joku päivä sitten — enemmän tosissaan kuin pilalla — oli rukoillut ja noitunut aiheuttaakseen Jean Renaudin kuoleman, hän kun oli kuvitellut, että tämän nuoren miehen vaikutus Lhéryhin oli huono, ja että hän ylläpiti hänen epäluuloaan heitä kohtaan.
— Olettepa tahtonut tutustua Itämaan naisiin. Nyt näette, millaisia me olemme. Kun raapii pois ulkokiillon, huomaa, että olemme pikku raakalaisia!
— Mitä Jean Renaud'hon tulee, erehdytte täydellisesti. Päinvastoin tuo miesparka lakkaamatta uneksii teistä! Ja, ilman häntä emme olisi tutustuneet toisiimme. Se oli hän, joka laahasi minut mukaansa ensi yhtymykseemme Pasha-Bagtshéhen, tuona päivänä, jona tuuli niin kovasti, sillä minä olin päättänyt olla sinne lähtemättä…
— Tuo kiltti Jean Renaud! huudahti Mélek. Kuulkaahan, ottakaa hänet mukaanne kauniiseen veneeseenne ensi perjantaina "Suolattomille Vesille". Minä tulen sinne vartavasten, hymyilemään hänelle ohi kulkiessamme…
Synkässä ja hämyisessä haaremissa, jossa tuskin saattoi aavistaa, kuinka loistava suvipäivä vallitsi ulkona, Djénane esiintyi vielä liikkumattomampana ja arvoituksellisempana, kuin edellisellä kerralla. Huomasi, että hänet oli vallannut uudenlainen ujous ja väkinäisyys, hän kun oli liiaksi paljastanut itseään viime pitkissä kirjeissään, ja kun André näki hänet sellaisena, hän hiukan hermostui, jopa kävi taisteluhaluiseksikin.
Sinä päivänä Djénane koetti kohdistaa keskustelun kirjaan:
— Siitä kaiketi tulee romaani?
— Kuinka minä voisin kirjottaa muuta? Mutta tuo romaani ei vielä ole minulla ollenkaan selvillä.
— Sallitteko minun lausua mielipiteeni? Tietysti romaani, jossa tekin vähän esiinnytte.
— Ei toki, kiitos kunniasta.
— Antakaahan minun lähemmin selittää, mitä tarkoitan. Ettehän te siinä puhu ensimäisessä persoonassa, tiedänhän, että ette enää tahdo sitä tehdä. Mutta siinä voisi esiintyä meidän maassamme vieraileva europpalainen, Itämaita ihaileva runoilija, joka näkee teidän silmillänne ja tuntee teidän sielullanne.
— Ja te luulette, ettei minua muka heti tunnettaisi!
— Mitä se haittaisi?… Ettekö salli minun jatkaa? Tuhansien välttämättömien vaarojen uhatessa hän salaa kohtaa yhden meidän turkkilaisista sisaristamme, ja he rakastuvat toisiinsa…
— Entä sitten?
— Sitten hän, kirjailija, matkustaa pois, se on surullista, mutta siinä kaikki…
— Tuollainen juoni olisi jotain aivan uutta minun tuotannossani…
— Anteeksi, se siinä olisi aivan uutta, että heidän välinen rakkaus pysyisi puhtaana ja etteivät he sitä koskaan toisilleen tunnustaisi.
— Ja miten kävisi tuon naisen, hänen matkustettuaan pois?
— Tuon naisen!… Mitä muuta hän voisikaan tehdä kuin kuolla!
Tuon sanan kuolla hän lausui niin syvällä vakaumuksella, että se iski Andréhen kuin salama. Hän joutui siitä niin hämilleen, ettei voinut sanoa sanaakaan vastaukseksi.
Viimein Zeyneb katkaisi hiljaisuuden:
— Mainitsehan, Djénane, se nimi, jota ajattelit tuolle kirjalle. Se tuntui meistä niin kauniilta: Kaiho, joka surmaa… Kuinka, se ei näy teitä miellyttävän?
— Se on koko soma, sanoi André… Minun mielestäni se vaan on…
Kuinka sanoisinkaan… hiukan romantillinen.
— No niin, virkkoi Djénane, sanokaa suoraan, että se on 1830:n tyylinen… tai että se on rokokoota; älkäämme enää puhuko siitä…
— Tuo nimi muistuttaa hiuspaperruksia, huomautti Mélek.
Silloin André älysi äsken pahoittaneensa Djénanen mielen puoleksi ivaamalla hänen pieniä kirjallisia aatteitaan, jotka hän oli hankkinut itselleen aivan omin päin niin suurta vaivaa nähden ja joskus ihmeellisen mielihavainnon tukemana.
Äkkiä Djénane tuntui hänestä niin teeskentelemättömältä ja nuorelta, hän, jonka André ensi näkemältä oli luullut liiasta lukemisesta joutuneen vähän päästään pyörälle! Hän oli kovin pahoillaan siitä, että oli loukannut tuota naista, vaikka lievästikin, ja hän vaihtoi heti äänilajia, käyden vallan lempeäksi, melkein helläksi.
— Ei mitenkään rakas näkymätön pikku ystävättäreni, tuo ehdottamanne nimi ei ollenkaan ole rokokoota, eikä naurettava eikä ansaitse mitään moitetta… Mutta älkäämme siinä mainitko kuolemaa, vai kuinka? Tarvitsen hiukan vaihtelua, sillä olen antanut niin useiden kirjo jeni henkilöistä kuolla; minua voitaisiin lopulta luulla ritari Sini-Parraksi! Ei, pois kuolema tästä kirjasta; sensijaan, jos on mahdollista, nuoruutta ja elämää… Sovittuamme tästä ehdosta, koetan kirjoittaa tuon kirjan sen muotoisena kuin te haluatte, työskentelemme yhdessä, kuin kaksi yksimielistä työtoveria ja hyvää ystävää ainakin, eikö niin?
Ja he erosivat entistään paljoa parempina ystävinä.