XXIII.
Djénane Andrélle.
Syyskuun 16 p. 1904.
Olin kukkien parissa puutarhassa, tunsin itseni niin yksinäiseksi, ja kyllästyin yksinäisyyteeni. Yöllä oli raivonnut rajuilma, joka oli runnellut ruusupensaita. Maassa oli paksulta ruusuja. Astuessani näiden vielä tuoreiden terälehtien yli, tuntui, kuin olisin polkenut unelmia.
Tässä Bosporin rannalla olevassa puutarhassa olen tultuani tänne Karadjiamirista viettänyt kesäni, pienestä ja nuoresta tytöstä alkaen, yhdessä ystävättärienne Zeynebin ja Mélekin seurassa. Noina elämämme nuorimpina aikoina emme suinkaan olleet onnettomia. Kaikki hymyili meille. Kaikki meidän ympärillämme nauttivat tuosta heittopuolisesta onnesta, joka tyytyy nykyhetken rauhaan, tulevan hetken turvallisuuteen. Emme koskaan olleet nähneet sydänten vuotavan verta. Ja päivämme, jotka soluivat edelleen hiljalleen ja hitaasti opiskelumme ja pikku huviemme välillä, tuudittivat meidät puolihorroksiin, tuollaiseen velttoudentilaan, jonka kuumat kesämme aina synnyttävät. Emme koskaan tulleet ajatelleeksi, että me voisimme antaa aihetta surkutteluun. Ulkomaalaiset opettajattaremme olivat paljon kärsineet kotimaassaan. He viihtyivät hyvin meillä; levollisuus täällä oli heistä kuin tyven satamassa myrskyn jälkeen. Ja kun joskus puhuimme heille epämääräisistä unelmistamme ja haaveilevista pyyteistämme: elää europpalaisnaisten tavoin, matkustaa, nähdä maailmaa, silloin he vastasivat ylistämällä sitä tyyneyttä ja rauhaa, joka meitä ympäröi. Koko lapsuutemme aikana emme kuulleet puhuttavan muusta kuin siitä, miten turvallista ja suloisia turkkilaisen naisen elämä on. Eipä siis mikään ulkopuolellamme tuottanut meille kärsimystä. Kärsimys tuli sisältä, omasta itsestämme. Levottomuus ja tyydyttämätön kaiho syntyi omassa sydämessämme, ja minun elämäni murhenäytelmä alkoi varsinaisesti hääpäivänäni, jona kannoin päässäni hopeasäikeistä morsiushuntuani.
Muistatteko, André, ensi kohtaamisemme tuolla metsäpolulla tuona myrskyisänä päivänä, saatoitteko silloin kuvitella, että teistä niin pian oli tuleva meille hyvin rakas ystävä? Ja tunnen, että tekin alatte kiintyä noihin pieniin turkkilaisnaisiin, vaikka he jo ovat menettäneet salaperäisyyden viehätyksen. Jotain sanomattoman suloista on painunut mieleeni viime kohtaamisemme jälkeen, siitä: hetkestä alkaen, jona katseenne ja äänenne muuttuivat, kun pelkäsitte, että olitte loukannut minua. Silloin huomasin, että te olette hyväsydäminen, ja että tahdotte olla uskottuni, samalla kuin olette ystäväni. Kuinka suuri helpotus olisi minulle, jos saisin sanoa teille, joka minua ymmärrätte, niin paljon, mikä painaa mieltäni ja mitä ei kukaan ole kuullut, niin monia kohtalooni liittyviä seikkoja, jotka saattavat minut suunniltani; te, joka olette mies ja joka tiedätte, voisitte ehkä selittää minulle kaiken tuon.
Vallan lähellä tuossa kirjoituspöydälläni on teidän kuvanne, joka katselee minua kirkkaine silmineen. Tiedän, että itse ette ole kaukana, vastakkaisella rannalla; ainoastaan kaistale Bosporia erottaa meidät toisistamme, ja mikä etäisyys kuitenkin aina meidän molempien välillä, mitkä vaikeuksien kuilut ja mikä alituinen epävarmuus, tokko enää koskaan näemme toisiamme! Kaikesta tästä huolimatta tahtoisin teidän lähdettyänne pois maastamme, olla jotain enempää kuin epämääräinen utukuva teidän mielessänne: tahtoisin, että muistelisitte minua todellisuusolentona, vaikkakin surullisena.
Tiedättekö mikä äsken muistui mieleeni, kun poljin jaloillani noita ruusuja? Samanlainen tuhonteko tuon saman puutarhan lehtokujilla kolmatta vuolta sitten. Mutta sillä kertaa ei kesätuuli ollut tuhooja, vaan syksy. Lokakuu oli kellastanut puiden lehdet, oli kylmä ilma, ja meidän oli määrä seuraavana päivänä palata kaupunkiin, Khassim-Pashaan. Kaikki tavarat oli suljettu matkalaukkuihin, koko talo oli mullin mallin. Olimme tulleet hyvästelemään puutarhaa ja poimimaan viimeiset kukat. Vinha tuuli ulvoi oksien lomissa. Vanha Irfané, yksi orjattaristamme, joka osaa ennustaa kahviporosta, väitti että tuo päivä soveltui kohtalomme ennustamiseen. Hän tuli siis tarjoamaan meille kahvia, joka meidän tuli juoda; — tämä tapahtui puutarhan perimmässä sopukassa, kummun suojaamassa kulmassa — ja näen vielä hengissä miten hän istui siinä jalkojemme juuressa, keskellä lakastuneita lehtiä, levottomana siitä, mitä oli näkevä. Zeynebin ja Mélekin kuppien pohjalla hän näki pelkkiä huvituksia ja lahjoja: olivathan he vielä niin nuoria. Mutta hän pudisti päätään tarkastaessaan minun kuppiani: "Voi, rakkaus tulee, hän sanoi, mutta se on petollinen. Et pitkään aikaan palaa Bosporin rannalle, ja kun viimein palaat, on onnesi kukka kuihtunut. Oi sinä poloinen, poloinen! Sinun kohtalosi ei sisällä muuta kuin rakkauden ja kuoleman." Ja vasta tänä kesänä palasin sinne ensi kerran onnettoman avioni jälkeen. Mutta onko todella onneni kukka kuihtunut kun en koskaan ole kokenut onnea? Ei suinkaan, vai mitä arvelette? Mutta hänen ennustuksensa ei koskaan ole tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin tänään; "sinun kohtalosi ei sisällä muuta kuin rakkauden ja kuoleman."