XXV.
Seuraavana päivänä saapuivat Andrélle nämä kirjeet:
Syyskuun 18 p. 1904.
Ystävä hyvä, huomautanpa teille aihetta, jota teidän pitäisi käsitellä ja joka parhaiten kuvaisi haaremia koko kirjassanne. Se on tyhjyyden tunne, joka johtuu elämäämme siitä, että meidän on pakko puhua ainoastaan naisten kanssa, että meillä ei ole muita uskottuja kuin naisia, että seurustelemme yksinomaan onnettomuustovereidemme kanssa? Entä ystävättäremme? Mutta, hyvä Jumala, he ovat yhtä heikot ja väsyneet kuin me itse. Heikkous tai oikeammin heikkoudet täten yhtyneinä haaremeissamme masentavat sielua, ne kärsivät kaksinkertaisesti tilastaan ja kaihoavat jotain voimakasta. Oi, jotain henkilöä, jonka kanssa nämä unhotetut, nöyryytetyt olentoparat voisivat puhua, vaihtaa ajatuksiaan, jotka enimmäkseen ovat ujoja ja viattomia! Tarvitsemme niin kipeästi miehistä ystävää, lujaa miehenkättä, joka meitä tukisi ja joka olisi kyllin voimakas meitä nostamaan, jos olisimme lähellä lankeemusta. Emme isää, aviopuolisoa, veljeä, vaan ystävää, henkilöä, jonka ylemmyyden tunnustaisimme samalla ankaraa, hyvää, hellää ja vakavaa, ja joka rakastaisi meitä etupäässä suojelevana ystävänä… Teidän maailmassannehan on sellaisia miehiä, eikö totta?
Zeyneb.
Täydelleen tyhjä olemassaolo! Oivallatteko, kuinka kauhea se on? Sielu parkoja, joille on kasvaneet siivet ja joita pidetään vangittuina; sydämiä, jotka pursuavat nuoruutta, mutta joilta toiminta on kielletty, jotka eivät voi tehdä mitään, eivät edes hyvää ja jotka riutuvat ja kuluvat toteutumattomissa unelmissaan. Voitteko kuvitella, kuinka synkkiä päiviä viettäisivät teidän kolme ystävätärtänne, jos te ette olisi tullut, ne olisivat kuluneet kaikki samanlaisina, vanhojen setien ja vanhojen naisten valppaan holhouksen alaisena, joiden mykän paheksumisen painon he alati tuntevat.
Avioni murhenäytelmästä, jonka teille olen kertonut, on jäänyt sydämeni pohjalle viha rakkautta kohtaan, ainakin rakkautta kohtaan, sellaisena kuin sitä meillä käsitetään, sen tuottamien ilojen epäileminen, ja katoamaton katkeruus huulilleni. Mutta tiesin kuitenkin jo silloin, että rakkaus, joka niin suuresti oli minut pettänyt, oli toisenlainen Länsimailla, ja aloin intohimoisesti tutkia sitä eri maiden kirjallisuudessa ja historiassa. Ja kuten olin aavistanut, huomasin sen mielettömien mutta myös mitä ylevimpien tekojen aiheuttajaksi. Sen huomasin piilevän kaikessa, mikä on huonoa maailmassa, mutta myös kaikessa, mikä on hyvää ja ylevää… ja suruni tuli katkerammaksi, mikäli aloin käsittää latinalaisen naisen säteilevän tilan. Oi, kuinka hän on onnellinen teidän maissanne, tuo olento, jonka edestä vuosisatojen kuluessa on ajateltu, taisteltu ja kärsitty, joka vapaasti saattaa rakastaa ja valita, ja joka antautuakseen toisen omaksi on oikeutettu vaatimaan, että hänet ansaitaan. Oi, mikä paikka hänellä onkaan ollut ja on teidän elämässänne ja kuinka epäämätön hänen valtijattaren-asemansa kautta vuosisatojen!
Meissä mahomettilaisnaisissa sitävastoin kaikki vielä uinailee. Tietoisuus omasta itsestämme, arvostamme, on tuskin vielä herännyt, ja ympärillämme ollaan oltu tahallisesti välinpitämättömiä jopa syvästi ylenkatseellisia alkaneeseen kehitykseen nähden.
Eikö siis yksikään ääni kohoa julistamaan noille oikeastaan hyville, joskus hellillekin miehille, isillemme, puolisollemme ja veljillemme heidän sokeuttaan? Täytyykö siis turkkilaisnaisen ainaisesti maailman silmissä olla orjatar, joka ostetaan kauneutensa vuoksi, tai tuo veltto ja liialla ihomaalilla sivelty flanum, joka polttaa savukkeita ja elää alinomaisessa hekkuman huumauksessa.
Mutta te tulitte, ja muun te tiedätte. Kaikki kolme olemme valmiit palvelemaan teitä uskollisina sihteereinä, ja lisäksi monet muut sisaristamme, jos meidän voimamme eivät riitä. Tahdomme lainata teille meidän silmämme, sydämemme, tarjota koko sielumme teidän palvelukseenne…
Voimme ehkä tavata toisemme vielä pari kertaa täällä Bosporilla, ennenkuin on aika palata kaupunkiin. Meillä on niin monta luotettavaa ystävää koko tällä puolella, ja he ovat aina valmiit todistamaan meidän olleen luvallisilla teillä.
Muita pelkään… en teidän ystävyyttänne, sillä onhan sitä, niinkuin olette vakuuttanut, mahdoton epäillä… Ei, pelkään surua… sitten, kun olette lähtenyt pois.
Hyvästi André, ystävämme, minun ystäväni. Suosikoon teitä onni!
Djénane.
Tätä Djénane varmaankaan ei ole teille kertonut. Se vaaleanpunaisiin puettu nainen, joka poltti teidän savukkeitanne tuona iltana Saint-Enogut'n perheen kemuissa — sanokaamme että hänen nimensä on esim. rouva Durmont — tuli meitä tänään tervehtimään ja viipyi meillä iltapäivän, vetäen verukkeeksi tahtovansa laulaa Zeynebin kanssa Griegin duettoja. Mutta hän puhui niin paljon teistä, ja lisäksi niin innokkaasti, että eräs nuori venakko, joka niinikään oli meillä, siitä oli kovin ihmeissään. Pelästyimme ajatellessamme, että hän aavisti jotain ja tahtoi houkutella meidät ansaan; silloin aloimme me pahasti moittia teitä, purren huulta hillitäksemme nauruamme, ja hän antoi vetää itseään nenästä ja puolusti teitä rajusti. Saattaa sanoa, että hänen käyntinsä tarkoitus oli tiedustella, mikä on meidän mielipiteemme teistä. Mikä onnellinen kuolevainen te olettekaan!
Olemme juuri tuumineet ja päättäneet toteuttaa useita viehättäviä tapoja jälleen tavata teidät. Osaako palvelijanne, jota sanotte niin luotettavaksi, ajaa?
Jos panemme hänen päähänsä fezin ja käytämme häntä ajurina, voisimme lähteä yhdessä ajelemaan katetuissa vaunuissa. Mutta kaikesta tästä on neuvoteltava suullisesti ensi kerralla, kun tapaamme.
Kolme ystävätärtänne lähettää teille mitä parhaat ja hellimmät terveisensä.
Mélek.
Älkää suinkaan jääkö tulematta "Suolattomille Vesille" huomenna; mekin koetamme lähteä sinne. Soutakaa kuten ennenkin aasianpuoleista rantaa pitkin meidän ikkunoidemme ohi. Jos näette valkoisen nenäliinan nipukan pistävän esiin ikkunaristikosta, se tietää, että tulemme teitä tapaamaan. Jos nenäliina on sininen, se merkitsee: "Tapaturma, ystävättäret ovat teljetyt vankilaansa."
M…
Vuodenajan loppuun asti he siis ääneti ja salaa kohtasivat toisensa Aasian Suolattomilla Vesillä. Joka perjantai, kun oli kaunis ilma — jopa joka keskiviikkokin, joka niinikään on huviretkipäivä tuolla viehättävällä varjokkaalla joella — Andrén vene moneen kertaan souti kolmen ystävättären veneen ohi, mutta ei vähäisinkään päännyökkäys ilmaissut heidän likeistä tuttavuuttaan niille sadoille naissilmille, jotka valkomusliinisen huntunsa aukosta tähystelivät heitä rannalla. Jos tarjoutui edullinen tilaisuus, he uskalsivat hymyillä mustan harson takana. Mutta Djénane oli tapansa mukaan verhonnut kasvonsa kolmikertaisiin harsoihin, jotka olivat yhtä läpinäkymättömät kuin naamari. Muissa veneissä istuvat naiset tosin hiukan sitä ihmettelivät, mutta ei kukaan rohjennut ajatella pahaa, olihan tämä paikka perin sopimaton rikollisiin yrityksiin. Ja ne jotka tunsivat hänet soutajien puvuista, sanoivat ainoastaan vallan hyvänsävyisästi: "Tuo pikku Djénane Tewfik-Pasha on aina ollut eriskummainen."