XXVI.
Djénane Andrélle:
Syyskuun 28 p. 1904.
Kuinka hauska uusi tunne se tietoisuus, että meillä Suolattomilla Vesillä liikkujoiden joukossa on ystävä, se tietoisuus, että noiden muukalaisten joukossa, jotka ainaisesti pysyvät meille tuntemattomina ja jotka puolestaan pitävät meitä tutkimattomina, eriskummaisina pikku eläiminä, että noiden muukalaisten joukossa ehkä katse etsii meitä — erikoisesti, meitä, eikä toisia, jotka ovat samalla tavoin verhottuja, että muudan mies kenties kohdistaa meihin kiintymystä ja myötätuntoisuutta uhkuvan ajatuksen! Kun veneemme lähestyivät toisiaan, ette te nähnyt paksun hunnun peittämiä kasvojani, mutta olin kuitenkin siinä lähellä teitä onnellisena näkymättömyyteni vuoksi ja katselin hymyillen silmiänne, jotka katsoivat suoraan minuun.
Onkohan se sentähden, että te olitte niin hyvä ja teeskentelemätön, niin täydelleen ystävä, juuri sellainen, jota olen toivonut, tuona päivänä ylhäisellä Mustanmeren rannalla, vaikka silloin vaihdettiin niin vähän sanoja? Senkö tähden, että vihdoinkin, huolimatta kirjeidenne harvasanaisuudesta, olen huomannut hiukan oikeata ja myötätuntoista kiintymystä? Sitä en tiedä, mutta nyt te ette enää tunnu minusta niin kaukaiselta. Oi, André, jos tietäisitte, mitä merkitsee ihailun ja hellyyden sekainen ihanteellinen tunne sellaisissa sydämissä kuin meidän, joita niin kauan on poljettu!…
Djénane.
He kirjoittivat toisilleen usein vuodenajan lopulla, sopien vaarallisista yhtymisistään. He saattoivat helposti lähettää jonkun uskollisen neekerin viemään kirjeensä Andrélle, tuo neekeri saapui veneessä Terapiaan, tai läksi hakemaan häntä Valtaherran-Laaksosta. Mutta kun Andrélla ei ollut muuta keinoa kuin lähettää kirje Stambuliin postista perittäväksi, hän useimmiten vastasi salaisella merkillä soutaessaan heidän kolkkojen ikkunoidensa ohi. Täytyi käyttää hyväkseen näitä viimeisiä oleskelupäiviä Bosporin rannalla ennen paluuta Konstantinopoliin, jossa vartioiminen oli ankarampi. Tunsi syksyn lähestyvän pitkin askelin, varsinkin synkkinä iltoina. Isot pimeät pilvet tulivat pohjoisesta Venäjän tuulen mukana. Rankkasateet tekivät joskus tyhjäksi heidän mitä nerollisimmin suunnittelemansa tuumat.
Lähellä Beikoksen tasankoa olevasta syrjäisestä ja tuntemattomasta notkosta he olivat löytäneet tiheän metsikön, joka ympäröi lumpeenkukkien peittämää lampea. Se oli varma, mutta synkkä tyyssija, jonka sulkivat jyrkät rinteet ja läpitunkemattomat vesakot; yksi ainoa polku johti sinne, ja sitä vartioi Jean Renaud, hälyytyspilli kädessä. Siellä he tapasivat toisensa kaksi kertaa vihreän ja paikoillaan olevan veden rannalla, keskellä korkeata kaislikkoa ja kookkaita sanajalkoja, puiden siimeksessä, joiden lehdet alkoivat varista. Tämä kasvullisuus ei ollenkaan eronnut Ranskan kasvistosta, ja nämä isot sananjalat olivat samoja, joita Ranskan soissa tavataan kuninkaan-sanajalkojen nimellisinä. Mutta kasvit olivat ehkä täällä rehevämpiä kosteamman ilmanalan ja kuumempien kesien vuoksi.
Nuo kolme pientä mustaa haamua samoilivat tässä viidakossa, vastuksenaan laahukset ja liian ohuet kenkänsä. Sopivassa paikassa he istuutuivat Andrén ympärille, keskustellen hetkisen syvämielisesti, tai vaieten, levottomina huomaten taivaalle kasaantuvat lokakuun pilvet, jotka ajoittain synkistivät seudun ja uhkasivat rajulla sadekuurolla. Joskus Zeyneb ja Mélek nostivat kasvoharsonsa, hymyillen ystävälleen ja katsoen häntä suoraan silmiin, teeskentelemättömän ja luottavaisen ilmeisinä. Mutta Djénane ei koskaan.
Kaukomatkojensa vuoksi André ei pitkään aikaan ollut tullut näin likeisiin kosketuksiin meidän ilmanalamme kasvullisuuden kanssa. Nyt tämä kaislikko, kanerva, sammal ja kaunis kuninkaan-sanajalka muistuttivat erehdyttävästi eräitä hänen kotimaansa soita, joilla hän lapsena yksin samoili tuntikausia, uneksien tuntemattomista aarniometsistä. Ja ne olivat niin täydelleen toistensa näköiset tämä aasialainen ja hänen kotimaansa suo, että hän melkein luuli täällä olevansa kotonaan, siirtyneenä takaisin ensimäiseen elämään-heräämisensä aikaan… Mutta silloin hänen huomionsa kääntyi noihin kolmeen pieneen itämaalaisnaiseen, joiden läsnäolo omituisesti, mutta miellyttävästi korjasi ajanlasku-hairahduksen…
Lokakuun 7 päivä 1904 oli viimeinen perjantai Aasian Suolattomilla Vesillä, sillä lähetystöjen oli määrä seuraavalla viikolla palata Konstantinopoliin, ja nuo kolme turkkilaisnaista valmistautuivat tekemään samoin. Muuten oli nyt pian käsissä se aika, jolloin Bosporin ranta-talot sulkivat ovensa ja ikkunansa, turvatakseen itsensä kuusikuukautiselta tuuli-, sade- ja lumikaudelta.
André ja hänen ystävättärensä olivat luvanneet toisilleen tehdä voitavansa tavataksensa toisensa sinä päivänä Suolattomilla Vesillä, sillä olihan tämä huvi sitten keskeytyvä ensi kesään asti, joka oli peittynyt epävarmuuden usvaan.
Ilma oli uhkaava, ja kun André siitä huolimatta lähti soutamaan yhtymäpaikalle, hän ajatteli: "Varmaankaan ei päästetä heitä kotoa tällä tuulisäällä." Mutta soutaessaan heidän ikkunoidensa ohi, hän näki ristikosta pistävän esiin valkoisen nenäliinan nurkan, jota Mélek heilutti, ja tämä merkitsi sopimuksen mukaisesti: "Soutakaa vaan eteenpäin. Olemme saaneet luvan. Tulemme jäljessä."
Sinä päivänä ei ollut tungosta pienellä joella, eikä sen rantanurmikoilla, joilla myrkkyliljat kukkivat keskellä kasaantuneita keltaisia lehtiä. Ani harvoja europpalaisia, sitävastoin turkkilaisia ja etenkin naisia. Ja kaikki kauniit silmät, jotka näkyivät maalaistapaan kiinnitettyjen valkoisten harsojen aukosta, kuvastivat syvää surumielisyyttä, epäilemättä talven lähestymisestä johtunutta, tuon vuodenajan, jona haaremin ankaruus kohoaa huippuunsa, ja jona eristys on melkein yhtämittainen.
Heidän veneensä sivuuttivat toisensa pari kolme kertaa. Mélekinkin silmät, jotka häämöittivät kaupunkilaismallisen mustan harson takaa, uhkuivat alakuloisuutta; tuota alakuloisuutta, joka yleensä aiheutuu talven lähestymisestä ja kaikesta, joka kallistuu loppuansa kohti.
Paluuhetken tultua, Bospori tarjosi heille kaameaa kauneutta. Aasian rannalla kohoava sarrasenilainen linnoitus, jonka ohi heidän oli soutaminen, oli laskevan auringon punaama, harjat hehkuen kuin tuli. Europanpuoleinen linnoitus sensijaan kohosi entistään synkempänä muureineen ja tornineen, jotka porrasmaisesti nousevat vuoren huippuun asti. Vedenpinta kiehui valkoisena, kylmien vihurien pieksämänä. Ja kaiken tämän yläpuolella kaareutui luonnonmullistusta uhkaava lyijynkarvainen taivas, jolla myrsky kiidätti ja raastoi rikki pronssin- ja kuparinvärisiä pilvenhattaroita.
Onneksi turkkilaisnaisilla ei ollut kuljettavana pitkä matka aasialaista rantaa pitkin, ennenkuin saavuttivat vanhan, tarkasti vartioidun marmorisen rantasillan, jolla neekeriorjat heitä odottivat. Mutta André, jonka oli kulkeminen salmen poikki ja sitten vastatuuleen, saapui kotia vasta yöllä; soutumiehistä valui silloin hiki ja merivesi, ja heidän kullalla kirjaillut samettitakkinsa olivat läpimärät ja kurjassa kunnossa.
Syyspuolella paluumatkat Suolattomilta Vesiltä saattavat tuottaa tällaisia yllätyksiä, noita pohjatuulen hyökkäyksiä, ja ne kouristavat kokoon sydäntä, samoinkuin lyhenevät päivät.
Saavuttuaan asuntoonsa, johon oli ottanut jähmettyneet soutajansa lämmittelemään, hän kuuli omituista soittoa, joka kaiullaan täytti talon — se muistutti paimenpillin puhallusta jota auringon laskiessa kuulee vastakkaisella rannalla, Aasian Beikoksen metsissä ja laaksoissa. Se oli matalaääninen sävelmä, tahdiltaan paljoa vilkkaampi kuin tarantella tai fuuga, ja lisäksi itkettävän surullinen. Soittaja oli hänen turkkilaisia palvelijoitaan, ja hän puhalsi täysin keuhkoin pitkään huiluun, paljastaen taituruutensa tämän vanhanaikuisen ja valittavan soittimen käyttämisessä.
— Missä olet tuon oppinut? kysyi André häneltä.
— Kotiseudullani, vuoristossa, lähellä Eski-Chéhiriä, Siellä puhalsin näin, ajaessani iltaisin kotia isäni; vuohia.
Eipä tarvittu enää muuta kuin tuo soitto täydentämään sitä aiheetonta ja nimetöntä ahdistusta, joka oli vallannut Andrén tuona iltana…
Ja usein jäljestäpäin André hämärässä käski toistaa tuota huilu-sävelmää, ja se oli omansa palauttamaan hänen mieleensä kaikki nuo sanoin kuvaamattomat seikat: viimeisen paluun Suolattomilta Vesiltä; nuo kolme mustaa hahmoa myrskyävällä merellä keinuilevassa veneessä, heidän palatessaan iltahämyssä synkkään haaremiinsa; syksyn ensi vihurin; aasianpuoleiset ruohokentät, jotka olivat täyteen siroitetut punasinerviä myrkkyliljoja ja keltaisia lehtiä; huvikauden lopun Bosporilla, kesän kuolinkamppauksen…