XXVII.
André oli paluunsa jälkeen jo pari viikkoa asunut Perassa, ja hänellä oli ollut tilaisuus kerran vanhassa Sultan-Selimin lähitalossa tavata kolmea ystävätärtään, jotka olivat tuoneet mukaansa miellyttävän tuntemattoman naisen, jonka kasvot olivat niin tiheiden mustien harsojen peittämät, että hänen ääntänsä tuskin saattoi kuulla. Seuraavana päivänä André sai tämän kirjeen:
Minä olen eilinen pikku haamu, herra Lhéry; silloin en voinut teidän kanssanne puhua; mutta sen kirjan vuoksi, jonka olette luvannut meille kaikille, tahdon kertoa teille, millainen turkkilaisnaisen elämä on talvella. Tämä lienee paikallaan nyt, sillä pian saapuu marraskuu, vallaten meidät kylmyydellä, pimeällä, ylenmääräisellä harmaudella ja ikävällä… Turkkilaisnaisen päivä talvella. Alan siis:
Noustaan vuoteesta myöhään, hyvin myöhään. Pukeudutaan hitaasti ja välinpitämättömästi. Pitkät, liiankin paksut ja pitkät hiukset järjestetään. Sitten katsotaan hopeapeiliin ja huomataan, että ollaan kauniit, nuoret, viehättävät, mutta ollaan silti surullisia.
Sitten lähdemme vaieten tarkastamaan saleja, nähdäksemme, onko kaikki kunnossa; tähän kuuluu myös pienten muistoesineiden, ja muotokuvien tarkastaminen, sillä niiden hoitaminen on ylen tärkeä asia. Seuraa sitten aamiainen, jonka usein syömme yksiksemme, neekerinaisten tai tsherkessittärien ympäröiminä; sormia palelee, kun koskettelemme pöydälle levitettyjä hopea-astioita, etenkin palelee sielua; puhumme orjien kanssa, teemme kysymyksiä, kuuntelematta vastauksia…
Ja mitä nyt tehdä iltaan asti? Varmaankin muinaiset haaremit, joihin kuului useita vaimoja, olivat hauskemmat: heillä oli toisistaan seuraa. Mitä siis tehdä? Ehkäpä maalata vesivärikuvia? (Me olemme kaikki eteviä vesivärimaalaajia, herra Lhéry, olemme maalauksilla koristaneet koko joukon tulenvarjostimia, suojustimia ja viuhkoja!) Vai soitan pianoa, luuttua? Lukea Paul Bourget'a tai André Lhérytä? Vai harjottaa koruompelua, jälleen ryhtyä vaivalloiseen kultakirjailuun ja yksinäisyydessämme huvitella itseämme katselemalla miten hienot valkoiset kädet, joita koristavat säkenöivät sormukset, kiitävät yli ompelutyön… Haluaisi jotain uutta, toivottomasti sitä odottaa, jotain odottamatonta, joka häikäisisi, joka värähtelisi, joka nostaisi rymyä, mutta joka ei koskaan tule… Tekisi mieli lähteä kävelylle, huolimatta loasta ja lumesta, kun on ollut vangittuna pari viikkoa; mutta on kielletty lähtemästä yksin kaupungille.
Ei mitään asiaa, jonka keksisi verukkeeksi. Puuttuu tilaa, puuttuu ilmaa. Silloinkin, kun taloon kuuluu puutarha, tuntuu siltä, kun siellä ei voisi hengittää, muurit ovat niin korkeat.
Ovikello soi! Mikä ilo, jos se tietäisi tapaturmaa — tai ainoastaan jonkun vieraan tuloa!
Vieras todella, sillä kuulee orjien juoksevan portaissa. Kavahdan pystyyn, sieppaan peilin, kuumeisesti pyyhkiäkseni kyynelet silmistä. Kukahan se lienee? Oh, nuori, viehättävä ystävätär, vastanaitu. Hän astuu sisään. Syöksymme toisiamme vastaan, ojennetuin käsin, ja punaiset huulet suutelevat kalpeita poskia.
— Tulenko sopivaan aikaan? Mitä paraikaa teitkään, rakkaani?
— Minulla oli ikävä.
— Hyvä, tulin pyytämään sinua ajelulle kanssani, yhdentekevää minne.
Hetken kuluttua he poistuivat yhdessä katetuissa vaunuissa. Kuskilaudalla ajurin vieressä istuu neekeri: Dilaver, tuo välttämätön, jota ilman ei ole lupa lähteä kaupungille, ja joka kotia palattaessa tekee selkoa siitä, miten aikaa on käytetty.
Molemmat huviajelulla olevat naiset keskustelevat:
— No, rakastatko Ali-Beitä?
— Rakastan, vastaa vastanaitu, mutta ainoastaan sentähden, että minun välttämättömästi täytyy rakastaa jotakuta; janoon kiintymystä. Mutta tämä on vaan toistaiseksi. Jos myöhemmin löydän jotain parempaa…
Vaunut kiitävät hurjasti eteenpäin kahden komean hevosen vetäminä. He eivät voi astua alas vaunuista, se ei olisi sopivaa, ja he kadehtivat vapaudessa eläviä kerjäläisnaisia, jotka katselevat heitä heidän ohikulkiessaan.
Nyt he ovat saapuneet basaarin portille, missä rahvas ostaa
paistettuja kastanjoita.
— Minun on kovin nälkä, sanoo toinen heistä. Onkohan meillä
rahoja mukana?
— Ei ole.
— Dilaverilla on.
— Dilaver, osta meille kastanjoja.
Mutta mihin panna ne? He ojentavat hajuaineille tuoksuavat pitsi-nenäliinansa; pantuina näihin nenäliinoihin he vastaanottavat kastanjat, jotka nyt tuoksuvat heliotroopille. Ja se on päivän merkkitapaus tämä pikku ateria, jonka he huvikseen syövät kansannaisten tavoin, vaikkakin hunnutettuina ja istuen katetuissa vaunuissa.
Palattuaan ajelultaan he ennen eroaan vielä kerran syleilevät toisiaan ja vaihtavat nuo turkkilaisnaisten kesken tavalliset lauseet:
— Pois harhaluulot ja turhat kaihot. Mitä me kaikesta tästä
välitämme!
Mutta tämä puhe saa heidät hymyilemään, siksi tunnettu ja kulunut
on neuvo.
Tervehdyksellä käynyt ystävätär on siis poistunut. On ilta. Sytytetään valot aikaisin, sillä haaremeissa tulee pikemmin pimeä noiden ikkunoiden edessä olevien puisten ristikkoluukkujen vuoksi. Se pieni musta haamu, herra Lhéry, jonka näitte eilen, on nyt yksin. Mutta paraikaa saapuu kotia bei, isäntä, jonka tuloa ilmoittaa portaista kuuluva sapelinkalina. Pikku emäntää palelee sydänjuuria myöten. Totuttuun tapaansa hän vilkaisee peiliin; hänen siinä näkemänsä: kuva tuntuu todella kauniilta, ja hän ajattelee: "Kaikki tämä kauneus häntä varten, mikä vahinko!"
Ylimielisenä lohkoen patjakasalla bei alkaa puhua tähän tapaan:
— Kuulehan, lemmikkini, tänään palatsissa…
Niin, palatsi, toverit, pyssyt, uudet aseet, ainoastaan ne häntä
huvittavat, ei koskaan mikään muu.
En kuuntele häntä, tahtoisin purskahtaa itkuun. Silloin minua sanotaan "mielipuoleksi". Pyydän lupaa vetäytyä huoneeseeni, ja heti alan itkeä nyyhkyttää, pää kallistuneena silkkipielukselle, jonka kankaaseen on kudottu kulta- ja hopealankoja, ja samaan aikaan europpalaisnaiset Perassa lähtevät tanssiaisiin tai teatteriin, ovat kauniit ja rakastetut, liikkuen keskellä valomerta…
"…"