XXVIII.
Jo toistamiseen André paluunsa jälkeen Bosporilta tapasi nuo kolme haamua Vanhan-Stambulin keskustassa olevassa salaperäisessä talossa.
— Ette tiedä, sanoi Mélek että tuleva kohtaamisemme vaihteeksi on tapahtuva toisessa paikassa. Teille miellyttävimmässä kaupunginosassa, Mehmed-Fatimissa asuva ystävättäremme on tarjonnut meille tilaisuuden tavata toisemme hänen kodissaan. Hänen kokonaan turkkilaiseen tapaan järjestetty talonsa, jossa ei ole isäntää, on rauhallinen ja turvallinen, ja todellinen löytö. Muuten valmistan teille yllätyksen tuossa haaremissa, joka on ylellisempi kuin tämä, mutta ainakin yhtä itämaalainen. Saattepa nähdä!
André tuskin kuuli mitä hän sanoi, hän kun oli päättänyt sinä päivänä polttaa laivansa, koettaessaan vihdoin viimeinkin saada nähdä Djénanen silmät. Tämä aie täytti kokonaan hänen mielensä, ja hän tunsi, että jos hän siinä epäonnistuisi, ja että jos Djénane, taipumaton kuin oli luonteeltaan, yhä edelleen piti kiinni epäyksestään, kaikki oli loppuva ainaiseksi. Sillä tuo iänikuinen nuoren naisen kasvoja peittävä musta harso herätti hänessä painostavaa mielipahaa, kiihtyvää kärsimystä, mikäli hän hartaammin kiintyi häneen. Oi, jospa hän olisi saanut tietää, mitä tuon hunnun takana piili. Vaan hetkinen nauttia tuon taivaallisella äänellä puhuvan tenhottaren näkemisestä, voidakseen kiinnittää muistiinsa tuon näyn!… Ja miksi hän piileskeli, kun hänen ystävättärensä eivät sitä tehneet? Mikä ero olikaan heidän välillään? Minkähän salaisen tunteen ääntä hän saattoikaan totella, tuo ylpeä ja puhdas sielu?… Yksi selitys juolahti joskus hänen mieleensä, mutia hän karkoitti sen heti mahdottomana ja itserakkaudesta johtuneena.
— Ei, näin hän silloin ajatteli, voisihan hän olla tyttäreni, tuo ajatus on järkeä vailla.
Siinä Djénane istui ihan lähellä häntä, Andren ei tarvinnut muuta kuin kädellään nostaa tuota vaatekaistaletta, joka tuskin riippui alemmaksi kuin naamarin parta! Miksi tuo houkutteleva ja yksinkertainen liike olisikaan yhtä mahdoton ja inhottava kuin rikos!…
Aika kului, ja eronhetki lähestyi. Marraskuun auringon säteet siirtyivät ylöspäin katoille — yhä vastakkaisella seinällä sama hohde, joka loi hiukan valaistusta yksinkertaiseen haaremiin.
— Kuulkaahan, pikku ystävättäreni, sanoi André, tahdon mistä hinnasta tahansa nähdä teidän silmänne; vakuutan, etten enää voi jatkaa tällä tavoin. Ennen kaikkea peli on epätasainen, te kun koko ajan näette minun kasvoni tuon kaksin- tai kolminkertaisen harson läpi, joka on kanssarikollisenne. Jos suvaitsette, ainoastaan silmänne, ymmärrättehän… Tulkaa tulevalla kerralla tuon sietämättömän mustan tsharshafin asemesta puettuna jakmakiin, niin ankarasti säännönmukaiseen jakmakiin kuin suinkin, joka jättää paljaiksi ainoastaan silmät ja lisäksi kulmakarvat, jotka täydentävät katseen ilmettä… Suostun siihen, että verhoatte muun osan kasvoista, kunhan vaan silmät jäävät näkyviin. Näette, että sitä teiltä pyydän, sitä rukoilen… Miksi menettelette näin? Eiväthän ystävättärenne sitä enää tee… Se on teidän puoleltanne epäluuloa, eikä se ole, niin kuin olla pitäisi…
Djénane oli hetken ääneti ja hämillään, ja sillä aikaa André kuuli valtimojensa sykinnän.
No hyvä, André, sanoi Djénane viimein, äänessä sävy, joka tiesi vakavaa päätöitä, katsokaa siis, olenko epäluuloinen! Ja hän nosti harsonsa, täydelleen paljastaen kasvonsa, katsoen suoraan ystävänsä silmiin, ihanine, syvän meren värisine silmineen.
Tämä oli ensi kerta kuin Djénane rohkeni mainita häntä nimeltä muuten kuin kirjeissä. Ja hänen päätöksessäni, hänen liikkeessään oli jotain niin juhlallista, että nuo kaksi muuta pikku varjoa hämmästyksestä vaikenivat, ja André peräytyi pari askelta tuon lujakatseisen ilmestyksen vaikutuksesta, ihan kuin henkilö, joka hiukan säikähtyy tai äkkiä on valon häikäisemä, tahtomatta siltä näyttää.