XXX.
Viimein tuli marraskuun 12 päivä — Ramazanin 4 — jona he toteuttivat jo useina kuukausina suunnittelemansa käynnin Nedjihén haudalla. Tämä oli, heidän kaikkein vaarallisimpia yrityksiään, ja siihenasti he olivat siitä pidättäytyneet, siihen liittyvien vaikeuksien ja ajanhukan vuoksi, sillä hautausmaalle oli hyvin pitkä matka.
Edellisenä päivänä Djénane, antaessaan hänelle viimeiset ohjeensa, oli kirjoittanut: "Tänään on niin kaunis ilma, taivas on niin sininen, toivon koko sydämestäni, että huomispäivä on hymyilevä meille yhtä suloisena."
Ja André puolestaan oli aina kuvitellut tätä toivioretkeä tapahtuvaksi, tuollaisena tyynenä koti-ikävää herättävänä marraskuun päivänä, kun aurinko hämmästyttäen levittää tähän muuten etelämaalaiseen ilmanalaan kosteata ansarilämpöä, nostaen kesäisiä harhaluuloja ja sitten valaen Stambulin ja vielä enemmän aasianpuoleisen rannan Moghrebin hetkenä vaaleanpunaiseksi, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi, ennen yön laskeutumista, joka heti levittää värisyttävän viileytensä.
Mutta kun hän seuraavana aamuna avasi ikkunaluukkunsa, oli taivas pilvinen ja synkkä; Mustaltamereltä puhalsi hellittämätön tuuli. Hän aavisti, että hänen haaremiin suljetut ystävättärensä ikkunaristikkojensa läpi levottomina niinikään tähystelivät, millainen ilma oli.
Ei kuitenkaan saanut epäröidä, sillä valmistukset olivat aiheuttaneet niin paljon vaivaa, ja lisäksi he olivat saaneet apua sekä palkatuilta, että vapaaehtoisilta avustajilta, joihin ehkä toiste eivät voisi turvautua. Määräaikana, kello puoli kaksi, André, fezi päässä ja rukousnauha kädessä, ilmestyi sen Stambulissa, lähellä Sultan-Fafihia olevan salaperäisen talon ovelle, jossa hänen ystävättärensä olivat vastaanottaneet hänet odaliskeina. Hän tapasi heidät valmiina, aivan mustina, läpinäkymättömät harsot kasvoilla; aikaisemmin esiintynyt tuntematon nainen, Shahendé Hanum, talon omistajatar, halusi lähteä mukaan: oli siis kaikkiaan neljä haamua, jotka valmistautuivat liittymään hänen seuraansa; ne olivat hieman levottomia ja vapisivat uskaliasta yritystään ajatellessaan, André, jonka oli määrä matkalla puhua ajurien tai jonkun odottamattoman ohikulkijan kanssa, oli niinikään levoton puhetavastaan, epäröimisistään ja muukalaisesta ääntämisestään, sillä vaaranalaisuus oli vakava.
— Teillä täytyy olla turkkilainen nimi, he sanoivat, sen varalta, että meidän olisi pakko puhutella teitä.
— No niin, sanoi André, sanokaa minua muitta mutkitta Arifiksi. Ennen muinoin annoin pilalla kutsua itseäni Arif-effendiksi: nyt on arvonimi voinut nousta, ja minua voi mainita Arif-Beiksi.
Kohta senjälkeen muukalainen ja nuo neljä turkkilaisnaista, toisin sanoen Arif-Bei ja hänen haareminsa, kulkivat yhdessä kadulla — tapaus, joka oli vailla edeltäjäänsä Stambulissa. Taukoomaton tuuli kiidätti yhä esiin uusia mustia pilviä, jotka levittivät jäätävää kosteutta: he olivat jäykät vilusta. Mélek yksin oli iloinen ja puhutteli ystäväänsä sanoilla: Iki guenzoum beyim effendim (= Herra bei, molemmat silmäni: lauseparsi, joka merkitsee: Herra bei, olette minulle rakas kuin silmäteräni). André paheksui tätä hänen iloisuuttaan, sillä vainajan kuva kangasteli sinä päivänä hänen mielessään niin ilmielävänä, kuin olisi; se ollut hänen edessään.
Saavuttuaan ajurijonon kohdalle, he ottivat kahdet vaunut, toiset beille, ja toiset neljälle haamulle, sillä sovinnaistavat eivät salli miehen nousta samoihin vaunuihin kuin hänen hareminaisensa.
Matka oli pitkä kautta vanhojen kolkkojen kaupunginosien, ja viimein saavuttiin ulkopuolelle kaupungin muureja, synkkään yksinäisyyteen suurille hautausmaille, missä tähän vuodenaikaan oli joukottain korppeja mustien sypressien juurella.
He astuivat alas ajoneuvoista Adrianopelin portin ja Eyoubin välillä, vastapäätä kookkaita bysantilaisia muureja, sillä tie, joka ennen oli ollut kivilaatoilla laskettu, ei enää ollut kulkukelpoinen.
He astuivat hetken aikaa jalan pitkin näitä rappeutuneita vallituksia… Maanvieremistä ja muuriaukoista vilahti aika ajoin esiin pala Stambulia, ikäänkuin paremmin painaakseen mieliin Islamin, joka täällä hallitsi yksinomaisena valtijaana. Eri etäisyyksissä näki näitä yleviä moskeijoja särmäkartion-muotoisine kupuineen ja minareetteineen, jotka kohosivat maasta kuin tankokimput, valkeanhohteisina mustan taivaan alla.
Tämä paikka, joka vaikutti suurpiirteisen kolkolta, ja jossa André nyt liikkui noiden neljän surupukuisen naisen seurassa, lähtien toteuttamaan hurskasta toivioretkeä, oli sama, jonne Nedjibé ja André neljännesvuosisataa aikaisemmin olivat tehneet ainoan kävelyretkensä päiväsaikaan. Sinne he molemmat niin nuorina ja toisiinsa rakastuneina olivat uskaltaneet tulla kuin kaksi lasta ainakin, jotka uhmaavat vaaraa. Siellä he kerran olivat pysähtyneet vaalean talviauringon paisteessa kuuntelemaan sypressin oksalla laulelevaa tiaispahaista, joka oli erehtynyt vuodenajasta; siellä he olivat nähneet vahankalpeakasvoista pientä kreikkalaistyttöä haudattavan. Ja jo yli neljännesvuosisadan oli kulunut näistä vähäpätöisistä tapauksista, jotka kuitenkin olivat olleet ainoalaatuisia heidän elämässään ja jatka häviämättömästi olivat painuneet toisen vielä elossa olevan muistiin.
Ennen pitkää he kulkien tavattoman pimeässä marraskuun valaistuksessa poikkesivat bysantilaisen muurin viereiseltä tieltä sypressilehtoon, keskelle kalmiston lukemattomia hautakiviryhmiä. Venäjältä tuleva tuuli oli armoton, piesten heidän kasvojaan ja verhoten heidät yhä kylmenevällä kosteudellaan. Heidän edestään korpit hitaasti hyppivät tiehensä.
Nyt ilmestyivät näkyviin Nedjibén vielä valkoiset hautakivet, jotka André osoitti nuorille naisille: Viime keväänä uudelleen kullatut kaiverrukset hohtivat uuden uutukaisina.
Muutaman askeleen päähän näistä yksinkertaisista marmoripatsaista olivat nuo miellyttävät pikku haamut vaistomaisesti pysähtyneet, vaipuen hehkuvaan rukoukseen pienen vainajan sielun puolesta ja asettuen Islamin määräämään asentoon: molemmat kädet avokämmenin ojennettuina ikäänkuin anoen armoa. Tämä oli Andrésta niin odottamatonta ja liikuttavaa, että hän äkkiä tunsi silmänsä kostuvan kyynelistä, ja peläten, että he sen näkisivät, hän pysyi syrjässä, hän, joka ei rukoillut.
Täten hän siis oli toteuttanut tuon niin mahdottomalta näyttäneen unelman: hän oli korjauttanut tuon haudan ja uskonut sen toisten turkkilaisnaisten huostaan, jotka olivat valmiit sitä kunnioittamaan ja hoitamaan. Hautapatsaat kohosivat siinä vankkoina ja tuoreine kullattuine kirjoituksineen: nuo turkkilaisnaiset olivat läsnä, ikäänkuin muistojen hyvät hengettäret, saapuneina tämän kauan unhotuksen peittäneen pienen haudan ääreen; — ja hän itse oli siellä, likeisesti liittyneenä heihin kunnioituksen ja säälin sitein.
Lopetettuaan "fathia"-rukouksensa, he menivät lähemmäksi lukemaan kirkkaasti hohtavaa hautakirjoitusta. Ylinnä oli arapialainen runosäe, joka alkoi patsaan huipusta, laskeutuen vinottain sen juureen asti. Sitten alinna päivämäärä ja nimi: "Rukous Chabaanin 18 päivänä 1297 kuolleen Nedjibé Hanumin, Ali-Djianghir Effendin tyttären, sielun puolesta."
Tsherkessiläisnaisilla on päinvastoin kuin turkkilaisilla, suku- tai oikeammin heimonimi.
Djénane luki syvästi liikutetuin mielin Nédjiben sukunimen.
— Mutta — näin hän virkahti — Djianghir nimisiä perheitä asuu minun kotikylässäni. Muinoin ne yhdessä esi-isieni kanssa tulivat Kaukasiasta, ja kaksisataa vuotta ne ovat eläneet samoilla seuduilla kuin minun sukuni.
Tämä seikka selitti, vielä paremmin näiden molempien naisten yhdennäköisyyden, joka kuitenkin ihmetytti, jos se oli pelkkä rotumerkki; mutta epäilemättä heillä oli samat verensiteet, jonkun entisajan ruhtinaan oikun seurauksena. Ja joku salaperäinen kantaisä, jo aikoja sitten tomuksi rauennut, oli jättänyt, herra tiesi kuinka monen sukupolven kautta, kahdelle niin eri säätyiselle nuorelle naiselle perinnöksi nuo silmät, jotka alati säilyivät samoina, harvinaisina ja ihmeen ihanina.
Oli jäätävän kylmä hautausmaalla, missä he muutaman hetken olivat seisoneet liikkumattomina. Äkkiä Zeynebin mustien huntujen peittämää povea pudisti raju yskä.
— Lähtekäämme, sanoi André pelästyneenä, lähtekäämme kaiken mokomin, ja astukaamme hyvin nopeasti…
Ennen poistumistaan kukin heistä tahtoi ottaa yhden niistä kuivuneista sypressinoksista, joita oli varissut alas haudalle, ja kun Mélek, joka aina oli ohuimmin verhottu kaikista, kumartui ottamaan oksansa, André näki, että hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä — ja hän antoi hänelle täydesti anteeksi hänen äskeisen kadulla osoittamansa hilpeyden.
Saavuttuaan ajoneuvojensa luo, he erosivat toisistaan, he kun eivät tahtoneet jatkaa tarpeettomasti yhdessäoloon liittyvää vaaraa. Saatuaan heiltä sen lupauksen, että he ensi tilassa antaisivat hänelle tiedon paluustaan haaremiin, joka herätti hänessä suurta levottomuutta, päivä kun jo kallistui loppuunsa, André poistui Eyoubin tietä, kun sitävastoin naiset käskivät ajurinsa palata Adrianopelin portin kautta.
Kello on nyt kuusi. André on palannut Peraan. Oi, mikä kolkko ilta! Ikkunoistaan hän näki, miten yö alkoi sulkea syliinsä jättiläiskaupungin, joka nyt kipeämmin kuin koskaan ennen palautti hänen mieleensä entisen Konstantinopolin, hänen nuoruutensa Konstantinopolin. Hämärä oli muuttumaisillaan pimeäksi. Mutta ei vielä ollut se hetki, jona minareetit sytyttävät kaikki valoseppeleensä Ramazin yöllistä juhlaa varten. Niiden muoto kuvastui ainoastaan epämääräisenä, tummanharmaana melkein yhtä harmaaseen taivaan taustaan. Samoin kuin usein haaveiluissa hänen kaukomatkoillaan, Stambul haamoitti nyt ainoastaan himmeänä varjokuvana hänen edessään. Mutta läntisellä taivaanrannalla erottautui selväpiirteisenä vaaleanpunaisesta pohjasta — sammuvasta iltaruskosta — musta ripsujuova: suurten hautausmaiden sypressit. Ja André ajatteli, katsellen tuota taivaanrantaa: Siellä keskellä ääretöntä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä hän nukkuu sen yksinkertaisen marmorisen hautakiven alla, jonka säälistä olen antanut korjata ja uudelleen kullata…
Niin, hauta oli todella laitettu kuntoon ja uskottu turkkilaisnaisille, joiden hurskasta huolenpitoa vielä saattoi jatkua jonkun vuoden, he kun vielä olivat nuoria. Entä sitten? Voisiko tämä estää tätä hänen elämänsä kohtaa, tätä nuoruuden ja rakkauden muistoa poistumasta ja hirvittävän pian vajoamasta siihen kuiluun, johon menneet tapaukset ja kaikkien unhottamat seikat katoavat? Saattoivatko muuten nämä hautausmaat, vaikka oivatkin vanhat ja hartaan kunnioituksen esineenä, yhä edelleen nauttia häiriintymättömästä rauhastaan? Kun Islam, jota joka taholta uhataan, vetäytyy Aasian puolelle, miten silloin uudet tulokkaat kohtelevat näitä lukemattomia vanhoja hautoja? Nedjibén hautakivet, samoin kuin tuhannet muut, kaiketi silloin katoavat…
Ja nyt hänestä tuntui kuin hän yksistään täyttämällä niin kauan laiminlyömänsä velvollisuuden ja ikäänkuin vapautumalla velastaan vainajalle, olisi katkaissut viimeisen siteen, joka liitti hänet menneisyyteen; kaikki: oli auttamattomasti lopussa.
Sinä iltana oli päivälliset ja tanssiaiset Englannin lähetystössä, joihin hänen oli lähteminen. Pian oli aika pukeutua. Hänen palvelijansa sytytti lamput ja nouti esille hänen hännystakkinsa. Kuinka erilaiseen aikakauteen, ympäristöön ja ajatuspiiriin hän siirtyikään käyntinsä jälkeen sypressilehdossa tsharshafiin puettujen turkkilaisnaisten seurassa!
Poistuessaan ikkunan äärestä pukeutumaan hän näki, että alkoi sadella lumihiutaleita: ensimäinen lumi… Siellä kaukana, yksinäisellä suurella hautausmaalla satoi lunta.
Seuraavana aamuna hän vastaanotti kirjeen, jota oli pyytänyt ystävättäriensä kirjoittamaan, saadakseen tietoja heidän paluustaan haaremiin.
Ramazanin 4 päivä, kello 9 illalla.
Saavuimme onnellisesti kotia, rakas André, mutta emme ilman vastuksia. Tulimme viime hetkellä, ja yksi ystävättäristämme, joka oli meitä avustanut, puhui ajattelemattomuudessaan ristiin. Kaikki selvisi, mutta silti talon vanhat naiset ja harmaaparta-ukot ovat epäluuloisia.
Kiitämme teitä sydämemme pohjasta meille osoittamastanne luottamuksesta. Nyt tuo hauta hiukan kuuluu meillekin, eikö niin, ja käymme siellä usein rukoilemassa teidän lähdettyänne kotimaahanne.
Tänä iltana tunnen teidän olevan niin kaukana ja kuitenkin olette niin lähellä! Ikkunastani voisin nähdä tuolla Peran huipulla olevan lähetystön ikkunoista valot, sieltä, missä, paraikaa olette, ja ihmettelen, että te voitte olla huveissa, kun me olemme niin suruissamme. Teidän mielestänne minä kaiketi olen hyvin vaativainen; ehkä olette oikeassa, mutta en ole vaativainen omasta vaan toisen puolesta.
Tänä hetkenä te epäilemättä, olette iloinen, naisten ja kukkien ympäröimä, silmät ja mieli lumottuina. Ja me olemme himmeästi valaistussa, viileässä ja kolkossa haaremissa, ja itkemme.
Itkemme elämäämme. Kuinka surullinen ja tyhjä on tämä ilta! Tämä ilta enemmin kuin muut. Saako se tunne, että te olette niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana meidät tavallista onnettomammiksi?
Djénane.
Ja tiedätteköhän, mitä minulla, Mélekillä, nyt on teille sanottavaa? Kuinka voittekaan syöksyä huvien pyörteeseen kirkkaasti valaistuissa saleissa, kun me itkemme kolmen sypressistä pudonneen pienen oksan ääressä? Olemme panneet ne Mekkasta tuotuun pyhään puulippaaseen: niillä on kostea, väkevä, sieramiin tunkeva haju, joka tekee surulliseksi… Tiedättehän, mistä olemme ne ottaneet?…
Kuinka voittekaan olla tanssiaisissa tänä iltana ja unhottaa aiheuttamanne surut, ne olennot, jotka olette murtaneet tiellänne? En voi uskoa, ettette te ajattelisi näiltä seikkoja, kun me vieraat, kaukaiset sisaret niitä itkemme…
Mélek.