XXXI.

He olivat ilmoittaneet hänelle, että heidän vankeutensa Ramazan-kuun aikana oli oleva ankarampi, sillä silloin rukoiltiin, luettiin pyhiä kirjoja, paastottiin koko päivä ja ennen kaikkea otettiin osaa yölliseen seuraelämään, jolla tässä paasto-kuussa on tavaton merkitys. Suurten aterioiden nimi on iftar, niiden tarkoitus oli tarjota korvausta päivän kestäneestä paastoamisesta.

Mutta Ramazan näytti päinvastoin helpottavan heidän huimapäisimmän tuumansa toteuttamista, joka oli omansa nostamaan pelon vavistusta: nimittäin tuuma kerran vastaanottaa André Lhéry itse Khassim-Pashan palatsissa, Djénanen huoneustossa, parin askeleen päässä rouva Husnugulista!

Stambul muuttuu islamilaisen paaston aikana vallan oudoksi. Illoin juhlia ja tuhansittain lyhtyjä, kadut tulvillaan väkeä, moskeijat valokoristeiden seppelöiminä, kaikkialla ilmassa isot tulisormukset, joita kannattavat yötaivaan väriset minareetit, jotka tuskin ovat havaittavissa. Sitävastoin pitkin päivää yleinen uneliaisuus; itämaalainen katuelämä on pysähtynyt, myymälät ovat suljetut; lukemattomissa pienissä kahviloissa, jotka tavallisesti eivät koskaan ole tyhjät, ei enää ole nargilepiippuja, siellä ei enää jutella, penkeillä vaan on loikomassa muutamia uneksijoita, kasvoissa valvonnan ja paastoamisen aiheuttama väsynyt ilme. Ja kotosalla auringonlaskuun asti sama raukeus kuin ulkona. Etenkin Djénanen asunnossa, missä palvelijat olivat yhtä vanhat kuin isäntäväki, kaikki nukkuivat, sekä parrattomat neekerit, eikä tuuheaviiksiset vartijat pistolivöineen.

Ramazanin 12 päivänä 1322, jona heidän seikkailunomainen yrityksensä piti toimeenpantaman, isoäiti ja isän sedät juuri otolliseen aikaan sairastuneina, pysyttelivät huoneissaan, ja rouva Husnugul oli iftar-aterialla ylensyömisestä saanut ruuansulatushäiriön ja makasi vuoteen omana.

Andrén oli määrä saapua täsmälleen kello kaksi, ei minuuttia, eipä edes sekuntiakaan myöhemmin; hänen oli käsketty kulkea kiinni seinissä, jotta ei näkyisi ulkonevista ikkunoista, ja vasta silloin menemään sisälle isosta ovesta, kun hänelle ensimäisen kerroksen ikkunaristikoista näyteltiin valkoisen nenäliinan nipukkaa — tavallisia merkkiä.

Tällä kertaa hän todella oli peloissaan; heidän ja omasta puolestaan, ei välittömän vaaran, vaan europpalaisen, yleisen häpeänhälinän vuoksi, joka ennen pitkää leviäisi, jos hänet tavattaisiin verekseltään.

Hän lähestyi hitaasti tähystellen joka taholle. Djénanen asunto sijaitsi edullisella paikalla, vastapäätä ei ollut taloja, ja se oli samoin kuin kaikki naapuritalot rannalla olevalle hautausmaalle päin; vastakkaisella rannalla ei nähnyt muuta kuin sypressejä ja hautoja; ei kukaan voinut urkkia heitä siltä puolelta, joka oli autio ja sinä päivänä marraskuun sumujen verhoama.

Valkoinen merkki oli näkyvissä, ei enää sopinut väistyä takaisin. Sisään astuessaan hänellä oli se tunne, kuin olisi silmittömästi syöksynyt pohjattomaan kuiluun. Suurpiirteinen vanhanaikainen eteinen oli sinä päivänä vailla asestettuja ja kultanauhakkeilla koristettuja vartijoita.

Mélek, puettuna mustaan tsharshafiin, seisoi yksin oven takana ja virkkoi hänelle nauraen:

— Joutuin, joutuin, juoskaa!

Yhdessä he riensivät ylös portaita, kiitivät läpi pitkien käytävien ja syöksyivät sisälle Djénanen huoneustoon, jossa hän pelosta vavisten odotti heitä; ovi lukittiin heidän jälkeensä kahdella avaimen kierroksella.

Heti kuului naurunremahdus, tuo veitikkamainen ilonpurkaus, jolla he aina uhmailivat kaikkea ja kaikkia, joka kerta kun uhkaava vaara oli vältetty. Djénane näytti, lystikkään voitokas ilme kasvoissa, avainta, jota heilutti kädessään; avain, lukko, mikä mullistava uudistus haaremissa! Hän oli nähtävästi saanut ne edellisenä päivänä, eikä vielä ollut tointunut saavuttamansa voiton yllätyksestä. Hän, Djénane, sitten Zeyneb ja Mélek poistivat kädenkäänteessä tsharshafinsa ja näyttivät tavallistaan kalpeammilta ankarasta paastoamisesta. He esiintyivät muuten Andren edessä, joka ei koskaan ollut nähnyt heitä muuten kuin odaliski- tai mustapukuisina, vallan uudenhahmoisina: puettuina ja kammattuina hyvin hienosti europpalaiseen tapaan. Yksi ainoa seikka saattoi heidät sentään hiukan itämaalaisiksi, nimittäin pienet tsherkessiläiset hopeakuteiset valkeat harsot, jotka olivat kiinnitetyt hiuksiin ja jotka valuivat hartioille.

— Luulin, että ette kotosalla ollenkaan käytä huntua, huomautti André.

— Totta kai, aina. Mutta ainoastaan näin pieniä. Ensin he veivät hänet musiikkisaliin, jossa odotti kolme muuta vaarallisen seikkailun vieraiksi kutsuttua naista: neiti Bonneau de Saint-Miron, neiti Tardieu, Mélekin entinen opettajatar, ja lisäksi muuan naishaamu, Ubeydé Hanum, normaalikoulusta opettajatodistuksen saanut ja filosofian opettaja eräässä Vähän-Aasian tyttökoulussa. Molemmat ranskattaret olivat jotenkin levottomat, ja he olivat kauan epäröineet, totellako houkutuksen vai pelon ääntä. Ja neiti de Saint-Miron näytti siltä, kuin olisi ajatellut: "Minäpä valitettavasti olen pääsyyllinen siihen, että André Lhéry on oppilaani huoneustossa!"

He alkoivat silti puhella, sillä siihen he tunsivat voittamatonta halua, ja Andrésta nämä vanhat neitoset tuntuivat sekä korkealentoisilta että lapsellisilta. Muuten he olivat hienosti sivistyneitä ja paljon lukeneita, mutta samalla romantillisen innostuneita, mikä vuonna 1904 vaikutti hiukan vanhanaikuiselta. He katsoivat voivansa puhua hänen kanssaan hänen kirjastaan, jonka nimen tunsivat ja joka suuresti herätti heidän harrastustaan:

— Olette kai jo kirjoittanut useita sivuja uutta kirjaanne Havahtuneita, vai kuinka mestari?

— En totisesti yhtään ainoata! André vastasi nauraen.

— Siitä iloitsen, sanoi Andrélle Djénane, ääni kaikuen sulavana kuin yliluonnollinen musiikki, vaikka jo toiset hyvin pehmeät olivat puhuneet. — Teidän tulee kirjoittaa se vasta matkustettuanne pois; siten se ainakin jonkun kuukauden aikana on yhdyssiteenä meidän välillämme; kun tarvitsette jotain lisätietoja, muistatte kirjoittaa meille…

André, joka katsoi kohteliaisuuden vaativan, että hän ainakin kerran puhutteli naishahmoa, kysyi häneltä, jokapäiväisesti kylläkin, oliko hän tyytyväinen oppilaisiinsa, noihin pieniin aasialaisiin turkkilaisnaisiin. Hän odotti jotain koulumestarimaista vastausta, yhtä jokapäiväistä kuin hänen kysymyksensäkin. Mutta mustan harson läpi kuului vakava ja lempeä ääni, joka puhtaalla ranskankielellä vastasi vallan odottamatonta:

— Valitettavasti olen liiankin tyytyväinen!… He oppivat liian nopeasti ja ovat vallan liian älykkäitä. Valitan, että minä olen istuttanut kärsimyksen mikrobin näihin tulevaisuuden naisiin. Surkuttelen kaikkia näitä pieniä kukkasia, jotka täten pikemmin ovat lakastuvat kuin heidän viattomat isovanhempansa…

Sitten puhuttiin Ramazanista. Paastoamista tietysti koko päivä, pikkutöitä köyhiä varten ja pyhien kirjojen lukemista. Tämän kuun kuluessa muhamettilaisnaisen täytyy uudelleen lukea läpi koraaninsa, jättämättä riviäkään väliin. Nämä nuoret naiset varoivat laiminlyömästä tätä määräystä, sillä huolimatta ristiriitaisuudestaan ja epäuskostaan he hartaasti ihailivat Islamin pyhää kirjaa; ja heidän koraaninsa olivat esillä, vihreä nauha niiden lehtien välissä, mihin olivat sinä päivänä pysäyttäneet lukemisensa.

Ja auringon laskettua alkavat iftarit. Selamlikissa vietetään miesten iftar; sitä seuraa rukoushetki, jota varten vieraat, isännät ja palvelijat kokoontuvat isoon saliin, kukin polvistuen rukousmatolleen. Djénanen puolella tämän rukouksen lausui joka ilta eräs puutarhuri, joka oli ainoa nuori mies joukossa, ja jonka sointuva muedsinääni täytti koko talon.

Haaremissa vietettiin naisten iftaria.

— Nämä nuorten turkkilaisnaisten kemut, sanoi Zeyneb, ovat harvoin rivonsävyisiä Ramazanin aikana, sillä silloin mystillisyys on herännyt sieluissamme, ja ne kysymykset, joita käsitellään, koskevat elämää ja kuolemaa. Alussa aina sama kuumeinen into. Ja lopulla aina sama alakuloisuus ja epätoivo, kun kaksi tuntia keskusteltuamme kaikista dogmeista ja filosofisista järjestelmistä huomaamme, ettemme ole päässeet lähtökohtaa kauemmaksi, tietäen, ettemme ole muuta kuin heikkoja, voimattomia olento-parkoja. Mutta toivo on niin voimakas tunne, että meillä, huolimatta yrityksemme raukeamisesta, seuraavana päivänä vielä sentään on voimaa jäljellä toisia teitä yrittääksemme päästä saavuttamattomaan päämäärään…

— Me nuoret turkkilaisnaiset, huomautti Mélek, olemme kuin pivollinen rikkaruohon siemeniä, joka itää, kykenee vastustamaan kaikkea ja leviää, huolimatta vedenpuutteesta, kylmästä jopa toistuvasta "kitkennästä".

— Niin, sanoi Djénane, meidät voi jakaa kahteen lajiin. Niihin, jotka välttääkseen menehtymistä, takertuvat joka tilaisuuteen huumautuakseen ja unhottaakseen. Ja voimakkaimpiin, jotka turvautuvat hyväntekeväisyys-toimintaan, niin kuin esimerkiksi serkkumme Djavidé. En tiedä, tekevätkö teidän laupeudensisarenne enemmän hyvää ja osoittavatko suurempaa itsekieltäymystä kuin hän. Meidän haaremeissamme on useita toisia, jotka vetävät hänelle vertoja. Tosin heidän täytyy toimia salassa, sillä on ankarasti kielletty perustamasta hyväntekeväisyysyhdistyksiä, miehemme ja valtijaamme eivät siedä kosketuksiamme rahvaan naisiin, he kun pelkäävät, että voisimme heihin tartuttaa pessimismiämme, särkyneisyyttämme ja epäilyjämme.

Mélek, jonka erikoisuutena olivat odottamattomat huomautukset, ehdotti, että André koettaisi sitä piilopaikkaa, joka oli valmistettu hänelle suuren vaaran varalta; se oli nurkassa maalausjalustan takana, joka oli verhottu kultakuteisella kankaalla.

— Turha varokeino, hän kuitenkin huomautti, sillä ei mitään vaarallista voi tapahtua. Talon ainoa terve henkilö tällä haavaa on isäni, eikä hän lähde Yldizistä ennen auringonlaskua ilmoittavaa kanuunanlaukausta.

— Entä jos jokin odottamaton seikka saisi: hänet palaamaan kotia tavallista aikaisemmin, huomautti André.

— Haaremiin ei astuta ilmoittautumatta. Käskemme sanoa hänelle, että meillä paraikaa on vieraana eräs turkkilainen nainen, Ubeydé Hanum, ja silloin hän varoo astumasta kynnyksemme yli. Näin helppoa se on, kun vaan on asioista selvillä. Ainoa vaikea seikka on se, miten pääsette pujahtamaan tästä talosta pois.

Pianolla oli muutamia nuottilehtiä; ne olivat erään Djénanen äsken säveltämän noktyrnin käsikirjoitus, ja André olisi mielellään tahtonut kuulla hänen soittavan sitä, sillä hän ei koskaan ollut kuullut hänen soittoaan muuten kuin kaukaa, soutaessaan yöllä Bosporilla hänen ikkunoidensa ohi. Mutta Ramazanin aikana tuskin rohkenee soittaa. Ja olisi ollut varomatonta herättää nukkuva iso talo, jonka uni sinä hetkenä oli niin tarpeellinen!

Djénane puolestaan halusi, että hänen ystävänsä hetkeksi nojaisi hänen kirjoituspöytäänsä, jolla hän muinoin nuorena tyttönä kirjoitti päiväkirjaansa, ajatellen häntä, tuohon aikaan, jolloin André hänen mielessään oli pelkkä unelmien satuhenkilö. He veivät siis Andrén siihen suureen huoneeseen, missä kaikki oli valkoista, ylellistä ja uudenaikaista. Heidän seurassaan hän siellä katseli; alati suljettujen liistaluukkujen suojelemista ikkunoista heille lapsuudesta tuttua näköalaa, joka heillä epäilemättä oli oleva silmien edessä aina elämän sammumishetkeen asti: sypressejä, kaikenikäisiä hautapatsaita, alempana, kuin kuilussa, Kultaisen-Sarven vesipeili, sinä päivänä himmeä ja raskas, kuin olisi se ollut lyijyä, ja vielä kauempana Stambul talviusvaan käärittynä. Hänen täytyi myös katsoa luukuttomista sisäikkunoista vanhaan, korkeiden muurien ympäröimään puutarhaan, jonka Djénane oli kuvannut kirjeissään: "Tuo puutarha on niin yksinäinen, että siellä voi käyskennellä hunnuttomana. Sitäpaitsi karkottavat neekerimme kaikki puutarhurit, joka kerta kun menemme sinne."

Ja puutarhan peräsopukka, missä synkän harmaiden ja lehdettömien plataanien kookkaat oksat kiemurtelivat toisiinsa takertuneina, näytti tiheikkömetsältä, missä nämä naiset epäilemättä saattoivat kävellä, kenenkään heitä näkemättä.

André siunasi sitä rohkeata yritteliäisyyttä, joka oli tarjonnut hänelle mahdollisuuden tutustua tähän asuntoon, mihin pääsy oli häneltä niin ankarasti kielletty… Pikku ystävätärparat, joiden kanssa hän seurusteli muutaman kuukauden, jotka hän oli kohdannut harhailevan elämänsä ehtoopuolella ja joista hänen pian oli eroaminen ainaiseksi! Ainakin tämän hänen käyntinsä kautta heidän vankeutensa kehys oli esiintyvä selvänä hänen muistissaan, joka kerta kun hän ajatteli heitä…

Nyt oli tullut vakava eronhetki. Keskellä heitä André oli melkein unhottanut kuinka uskomattoman outo tämä tilanne oli. Nyt kun oli edessä poistuminen, hänestä tuntui, kuin olisi hän puikahtanut rotansatimeen, jonka aukko hänen jälkeensä oli puristautunut kokoon, uhaten terävillä piikeillään.

Ystävättäret tekivät useita tiedusteluretkiä; kaikki oli rauhallista, ainoa haitallinen henkilö oli eräs neekeri nimeltä Jusuf, joka itsepäisesti vartioi eteistä. Täytyi heti keksiä hänen toimitettavakseen joku kauan kestävä, tärkeä asia.

— Olen sen jo keksinyt, sanoi äkkiä Mélek. Piiloittukaa lymypaikkaanne, André. Kutsumme hänet tänne, se on oleva kepposemme huippu!

Ja kun neekeri oli astunut sisään:

— Jusuf hyvä, sinun tulee toimittaa meille hyvin kiireinen asia. Lähde heti Peraan ja osta meille uusi kirja, jonka nimen kirjoitan sinulle paperiliuskalle. Jos on tarpeellista, on sinun käytävä kysymässä sitä kaikista Suurkadun varrella olevista kirjakaupoista, mutta muista, että et palaa tyhjin toimin!

Ja järkähtämättömän totisena hän kirjoitti: Havahtuneita, André
Lhéryn viime romaani.

Vielä kierros käytävissä ja uudet määräykset eri palvelijoille toimittamaan jotain toisaalla; sitten Mélek palasi tarttuen Andrén käteen ja veti hänet mukaansa, juosten hurjaa vauhtia alas portaita ja tuupaten hänet hieman hermostuneesti ulos ovesta.

André hiipi tiehensä, pysytellen niin lähellä vanhoja muureja kuin suinkin ja ajatellen, eikö tuo ehkä liian meluavasti suljettu ovi jälleen aukenisi, päästäen irti lauman neekereitä, jotka revolverit ja kapulat kädessä hyökkäisivät häntä takaa ajamaan.

Seuraavana päivänä ystävättäret tunnustivat hänelle, etteivät olleet puhuneet totta, selittäessään hänelle noiden pienten tsherkessiläis-huntujen käytännön. Kotosalla niitä ei käytetä. Muhamettilaisnaisesta hiuksiensa ja varsinkin niskansa paljastaminen miehelle on vielä säädyttömämpää kuin paljaiden kasvojen näyttäminen, eivätkä he olleet voineet sitä tehdä.