XXXIV.
Seuraavana päivänä Djénane kirjoitti Andrélle:
Vielä kerran pelastuneet! Meillä oli suunnattomia vaikeuksia kotimatkallamme; mutta nyt on kaikki talossa rauhallista… Huomasitteko paluumatkalla kuinka kaunis Stambulimme oli?
Tänään sade ja lumiräntä pieksevät ikkunalasejamme, ja jäätävä tuuli vinkuu surkeasti nurkissa. Kuinka olisimmekaan olleet pahoillamme, jos tuo huono ilma olisi noussut eilen! Nyt, kun huviretkemme on ohi, säilyen muistonamme kuin kaunis unelma, raivotkoot kaikki Mustanmeren myrskyt!
André, me emme voi tavata ennen matkallelähtöäni, olosuhteet eivät salli minun järjestää kohtaamista Stambulissa; lausun siis teille täten jäähyväiseni, todennäköisesti emme näe toisiamme ennen ensi kevättä. Mutta tahdotteko täyttää yhden pyyntöni? Matkustaessanne kuukauden kuluttua Ranskaan, kaiketi kuljette postilaivassa: valitkaa silloin Salonikin reitti ja ottakaa fezi mukaanne. Laiva pysähtyy tähän kaupunkiin muutamaksi tunniksi, ja tiedän keinon tavatakseni teidät siellä. Yksi neekeripalvelijoistani on tuleva laivaan tuomaan teille menettelyohjeen. Älkää kieltäytykö täyttämästä pyyntöäni.
Seuratkoon teitä onni isänmaahanne, André!…
Djénane.
Djénanen matkustettua André viipyi vielä viisi viikkoa Konstantinopolissa, ja tapasi sillä ajalla Zeynebin ja Mélekin. Kun hänen kaksikuukautinen virkalomansa alkoi, hän matkusti osoitettua reittiä pitkin ja otti fezin mukaansa; mutta Salonikissa ei näkynyt neekeriä laivalla. Pysähdys oli hänelle hyvin tuskallinen, sekä sentähden, että hän turhaan sai odottaa, ja että Nedjibén muisto liiteli ilmassa, yli kaupungin ja lähivuorten. Hänen täytyi matkustaa, saamatta mitään tietoja uudesta ystävättärestään.
Joku päivä paluunsa jälkeen Ranskaan hän sai Djénanelta tämän kirjeen:
Bounar-Bachissa, Salonikin lähistössä, tammikuun 10 päivä 1905.
Milloin, ja kenen avulla saankaan tämän kirjeen postiin, kun minua täällä vartioidaan niin ankarasti?
Te olette kaukana, ja kuka tietää, palaatteko tänne. Serkkuni kertoivat minulle jäähyväisistänne ja kuinka he olivat suruissaan teidän lähdettyänne. Kuinka omituista André, että on olemassa ihmisiä, joiden kutsumuksena tuntuu olevan herättää kärsimystä kaikissa niissä, joiden kanssa tulevat kosketuksiin! Te olette sellainen ihminen, eikä se ole teidän syynne. Teidän kärsimyksenne on äärettömän moniaineksinen, tai kenties äärettömän yksinkertainen. Mutta varma on, että te kärsitte; kaikki sielunne värähdykset purkautuvat kärsimyksen tunteisiin. Kun tulee teitä lähelle, täytyy teitä joko vihata tai rakastaa, ja jos teitä rakastaa, kärsii teidän kanssanne, teidän tähtenne.
Pienille ystävättärillenne Konstantinopolissa olette te kuluneena vuotena ollut auringonsäde heidän elämässään; pian katoava säde, sen he edeltäpäin tiesivät. Ja nyt he kärsivät siitä, että jälleen ovat vaipuneet pimeään yöhön.
Mikä te olette minulle, sen sanon teille ehkä joskus. Minä kärsin vähemmin siitä, että te olette matkustanut, kuin siitä, että olen teihin tutustunut.
Epäilemättä olette minulle suuttunut siitä, etten järjestänyt niin, että olisimme voineet tavata toisiamme poiketessanne matkallanne Salonikiin. Yritys ei itsessään olisi ollut mahdoton, sillä onhan tämä seutu yhtä yksinäinen kuin Nédjibénne eläessä. Meillä olisi ollut kymmenen minuutin aika hyvästelemiseen, kätten puristamiseen. Se tosin ei olisi lieventänyt, se olisi päinvastoin lisännyt suruani. Syistä, joita en tahdo mainita, olin sinne tulematta. Mutta vaaran pelko ei suinkaan minua siitä pidättänyt; kaukana siitä. Vaikka olisin tiennyt, että kuolema odotti minua paluumatkallani, en olisi epäröinyt enkä ollut levoton, vaan olisin tullut sanomaan teille sellaiset jäähyväissanat, jommoiset sydämeni halusi teille sanoa. Me nykyajan turkkilaisnaiset emme pelkää kuolemaa. Sitä kohtihan rakkaus meitä pakottaa. Milloinka rakkaus meille olisikaan ollut samaa kuin elämä?
Djénane.
Mélek, joka oli saanut toimekseen lähettää tämän kirjeen postissa
Ranskaan, oli sitä ennen siihen liittänyt nämä mietteet:
Kauan ajateltuani teitä, hyvä ystävämme, olen, kuten varmasti uskon, huomannut useat kärsimyksenne syyt. Sillä tunnenpa teidät nyt. Ensiksikin te tahdotte, että kaiken tulee kestää iäisesti, ettekä koskaan voi nauttia mistään täydesti, sillä ajattelette: "Tämä on loppuva". Ja sitäpaitsi elämä on niin tuhlaillen jakanut teille antimiaan, teillä on ollut käsissänne niin paljo hyvää, että pienikin osa siitä riittäisi tekemään toisen ihmisen onnelliseksi, mutta te olette hylännyt kaiken tämän, sitä kun on ollut niin ylen runsaasti. Mutta suurin onnettomuutenne on ollut se, että teitä on liiaksi rakastettu, ja että sitä on sanottu teille liian usein. Teille on liiaksi vakuutettu, että te muka olette välttämätön niille, jotka ovat tulleet kosketuksiin kanssanne; muut ovat aina tulleet teidän luoksenne; teidän ei koskaan ole tarvinnut astua askeltakaan lähentymistä varten: teidän on aina vaan tarvinnut odottaa! Nyt teidän mielestänne kaikki on tyhjää, sentähden, että te itse ette rakasta, vaan että annatte toisien teitä rakastaa.
Uskokaa minua, rakastakaa tekin puolestanne ketä tahansa lukemattomista ihailijattaristanne, ja saatte nähdä, että se tekee teidät terveeksi.
Mélek.
Djénanen kirje ei miellyttänyt Andréta, joka ei pitänyt sitä luonnollisena. "Jos hänen kiintymyksensä oli niin syvä — näin hän ajatteli — hän olisi ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta tahtonut sanoa minulle hyvästi joko Stambulissa tai Salonikissa: tämä tuntuu teennäiseltä."
André tunsi itsensä pettyneeksi, hänen luottamuksensa Djénaneen alkoi horjua, ja tämä häntä pahoitti. Hän unhotti, että tuo nainen oli itämaalainen, ja sentähden paljoa uhkuvampi tunteiltaan kuin europpalaisnaiset, ja sitäpaitsi paljoa arvoituksellisempi.
Andrén teki mieli vastauksessaan kohdella Djénanea lapsena, niinkuin hänen joskus oli tapana: "Olento, joka tuo kärsimyksen mukaansa! Siinä siis tuo onnettomuutta tuottava mies, jonka kuitenkin itse olette selittänyt vuoden 1830:n jälkeen olevan vanhanaikaisen…"
Mutta hän pelkäsi menevänsä liian pitkälle, ja vastasi sentähden tuolle naiselle vakavasti, että hän oli loukannut häntä syvästi päästäessään hänet matkustamaan sillä tavoin.
Oli mahdotonta olla suoranaisessa yhteydessä Djénanen kanssa, hänen ollessaan suljettuna lumottuun palatsiinsa Bounar-Bachissa; kaikkien kirjeiden täytyi kulkea Stambulin tietä, Zeynebin tai Mélekin, tai muiden apurien käsien kautta.
Kolmen viikon kuluttua André sai Zeynebin kirjeessä nämä rivit:
André, kuinka voitte yleensä loukkaantua mistään sellaisesta, minkä minä voin sanoa tai tehdä, minä, joka olen mitätön teidän rinnallanne? Ettekö tiedä, että koko kiintymykseni, kaikki ajatukseni ovat niin halpoja, että teidän jalkanne voivat niitä polkea. Vaalennut matto vielä kauniine kuosineen, jolle teidän on oikeus laskea jalkanne. Sellainen minä olen ja kuitenkin te voitte suuttua minulle ja kantaa kaunaa minua vastaan.
Djénane.
Tästä André jälleen täydelleen tunsi itämaalaisnaisen, hän oli siitä ihastunut ja heltynyt ja kirjoitti hänelle heti, tehden sen tällä kertaa hellää kiintymystä uhkuvin sanoin — ja sitä suuremmalla syyllä, kun Zeyneb kirjeessään mainitsi: "Djénane on sairas siellä kaukana maalla, hänellä on hellittämätön kuume, joka saa isoäitimme levottomaksi, ja jonka laatua lääkäri ei oikein ymmärrä."
Useita viikkoja myöhemmin Djénane kiitti häntä tällä lyhyellä kirjeellä, joka sävyltään on yhtä itämaalainen kuin edellinenkin:
Bounar-Bachissa, helmik. 21 p. 1905.
Olin jo monena päivänä ajatellut: "Missä onkaan se tehoisa lääke, joka on minut parantava? Nyt tuo parantava lääke on tullut, ja silmäni, jotka ovat tulleet niin suuriksi, ovat nielleet sen. Kelmeät sormiparkani ovat siihen takertuneet, kiitos siitä! Kiitos siitä, että lahjoitatte minulle vähän itseänne, että annatte minulle almuna ajatuksianne!" Siunaan teitä sen rauhan vuoksi, jonka toinen kirjeenne minulle antoi!
Suon teille onnea, ystäväni, kiitoksena siitä onnenhetkestä, jonka nyt olette minulle lahjoittanut. Toivon teille syvää ja hiljaista onnea, joka kaunistaa elämäänne kuin tuoksuva puutarha, kuin kirkas kesäpäivä.
Djénane.
Sairaana ja kuumeen heikontamana tuo vankiparka jälleen muuttui Karadjiamirin tasangon lapseksi. Ja tämänhahmoisena, vapaana hämmästyttävästä kulttuurista, josta hän oli ollut niin ylpeä, hän miellytti Andréta entistään enemmän.
Tälläkin kertaa oli Mélek liittänyt Djénanen kirjeeseen jälkikirjoituksen: Soimattuaan häntä siitä, että hän kirjoitti niin harvoin ja niin lyhyitä kirjeitä, hän jatkoi:
Ihailemme vilkasta toimekkaisuuttanne ja kysymme teiltä, kuinka meidän tulisi menetellä, niinikään ollaksemme toimekkaita, rasittuneita, estetyitä kirjoittamasta ystävillemme. Neuvokaa meille tuo keino, minä pyydän. Meillä päinvastoin on, omaksi ja teidän onnettomuudeksi, koko päivä aikaa kirjeiden kirjoittamiseen.
Mélek.