XXXV.

Kun André virkalomansa päätyttyä maaliskuun alkupäivinä 1905 palasi Turkinmaahan, lepäsi Stambulin yli vielä lumipeite, mutta taivas oli ihanan sininen. Postilaivan ympärillä, jossa hän matkusti, hääri tuhansia kalalokkeja. Bospori ali täynnä näitä lintuja, jotka näyttivät tavattoman suurilta lumihiutaleilta: valkoinen höyhenpilvi valkoisen kaupungin edessä; siinä oli hänen edessään säteilevän etelämaalaisen auringon valaisema ihmeellinen maisema.

Zeyneb ja Mélek, jotka tiesivät missä laivassa hänen oli määrä saapua, lähettivät hänelle samana iltana uskollisimman neekeripalvelijoistaan viemään heidän tuliaistervehdyksensä ja samalla pitkän kirjeen Djénanelta, jonka sanoivat tervehtyneen, mutta vielä joksikin aikaa jäävän kaukaiseen vanhaan linnaansa.

Kun tuo luonnonlapsi Karadjiamirin tasangoilta oli parantunut, hän oli jälleen käynyt itsepäiseksi ja oikulliseksi. Hän ei ollenkaan enää ollut se "halpa olento, jota ystävänsä saattoi polkea jalkoineen". Kaikkea muuta, sillä nyt hän kirjoitti kapinallisesti ja rajusti. Varmaankin oli haaremin rautaristikkojen takana liikkunut epämääräisiä juoruja siitä kirjasta, jonka André aikoi kirjoittaa; huhuiltiin, että eräs nuori nainen, jonka hän tuskin oli nähnyt, tai ainoastaan tiheän mustan harson verhoamana, muka oli kehunut olevansa hänen ystävättärensä ja tuon suunnitellun teoksen suuri innostajatar. Ja Djénane, tuo vangin tavoin maalaislinnaansa suljettu naisparka riehui melkein hurjana mustasukkaisuudesta:

Ettekö käsitä, André, mikä voimattomuuden raivo meidät valtaa ajatellessamme, että toiset voivat tunkeutua teidän ja meidän välille? Ja mikä pahempi on, tunkeudutaan meidän erikoiselle alueellemme: teidän Itämaan muistoihinne ja vaikutelmiinne. Ettekö tiedä, vai oletteko unhottanut, että olemme panneet alttiiksi henkemme (puhumattakaan levollisuudestamme), ja että olemme tehneet tämän yksinomaan tarjotaksemme teille maastamme niin täydellisen käsityksen kuin suinkin — eikä tämä edes tapahtunut sentähden, että olisimme tahtoneet voittaa teidän sydäntänne, jonka tiesimme olevan väsyneen ja kylmän; ei, se tapahtui siinä tarkoituksessa, että vaikuttaisimme teidän taiteilija-vaistoonne ja että hankkisimme sille niin sanoakseni puoleksi todellisen unelman. Saavuttaaksemme tämän, joka tuntui mahdottomalta, näyttääksemme teille sen, mitä ilman meitä ette koskaan olisi voinut kuvitella, olemme uskaltaneet avosilmin syöstä sielumme ainaiseen suruun ja kaihoon. Luuletteko, että monet europpalaisnaiset olisivat tehneet samoin?

Erityisinä hetkinä on sula kidutus ajatella, että toiset ajatukset ovat karkoittavat meidät teidän muistoistanne, että toiset vaikutelmat tulevat teille rakkaammiksi kuin ne, jotka olette saanut täällä Turkinmaalla meidän seurassamme ja meistä. Ja soisin, että kun kirjanne on valmiiksi kirjoitettu, ette enää kirjoittaisi mitään muuta, että ette enää ajattelisi, etteivät kylmät, kirkkaat silmänne enää heltyisi kenenkään muun tähden. Ja kun elämä käy minulle sietämättömäksi, olen varma siitä, ettei sitä ole kestävä kauan, ja että jos minä ensin muutan manalle, ja että jos vapautetut sielut voivat vaikuttaa eläviin, minun sieluni on valtaava teidän sielunne ja vetävä sen luokseen, ja sinne, missä minä olen, täytyy senkin tulla.

Sen elonajan, joka minulla vielä on jäljellä, antaisin epäröimättä, jos ainoastaan kymmenen minuuttia saisin vapaasti lukea teidän sielunne kirjaa. Tahtoisin omistaa vallan saada teidät kärsimään — ja tietää sen, minä, joka muutama kuukausi sitten kernaasti olisin antanut henkeni, jos olisin ollut varma siitä, että te olitte onnellinen.

Hyvä Jumala, kuinka rikas te, André, lienettekään ystävyydestä, kun teillä on varaa sitä niin suuresti tuhlata! Onko jalosti tehty, että aiheutatte niin paljon surua henkilölle, joka on kaukana ja joka rakastaa teitä niin epäitsekkään hellästi? Älkää mielettömästi hylätkö hellyyttä, joka — vaikka onkin hiukan vaativainen ja mustasukkainen — kuitenkin kenties on vilpittömin ja syvin, minkä elämässänne olette tavannut.

Djénane.

Luettuaan tämän kirjeen, André oli hermostunut. Soimaus oli lapsellinen ja aiheeton, hänellä kun turkkilaisten naisten parissa ei ollut muita ystävättäriä kuin nämä kolme. Mutta kirjeen yleissävy oli outo. "Tällä kertaa — näin hän ajatteli — ei voi kieltää, että on olemassa soraääni, ristiriidan siemen näiden kolmen naisen keskinäisessä ystävyydessä, jossa luulin löytäneeni niin muuttumattoman sopusointuisuuden… Pikku Djénane parka, olisiko se mahdollista?"

Hän koetti arvostella tätä uutta tilannetta, joka hänestä tuntui ajan pitkään mahdottomalta. Näin ei voi olla — hän itsekseen ajatteli — tälle kannalle asiat eivät saa jäädä, sentähden, etten sitä tahdo. Tämä on minun kantani; minun puolestani asia on ratkaistu. Ja kun näin tarkasti on selvittänyt oman kantansa, niin se suojelee levottomilta ajatuksilta ja harhaan vievältä heikkoudelta.

Hän ei muuten pitänyt näitä ajatuksiaan erityisen ansiokkaina, sillä hänellä oli se varma vakaumus, että Djénane, jos rakastikin häntä, aina kuitenkin oli pysyvä luoksepääsemättömänä. Hän tunsi nyt tuon pienen olennon, joka oli samalla täynnä luottamusta ja ylpeyttä, uskalias ja puhdas: hän tosin saattoi kaukaa antautua luottamussuhteeseen ystävän kanssa, josta varmasti tiesi, ettei hän hairahtuisi vanhemman veljen osastoon, mutta epäilemättä hän ainaiseksi olisi laskenut harson alas kasvoilleen, tuntien mitä suurinta pettymystä, jos André vaan olisi tavallista kauemmin ja vavisten puristanut hänen kättänsä…

Silti tämä seikkailu tuntui hänestä erittäin uhkaavalta. Ja ne sanat, jotka Djénane ennen oli lausunut, ja joihin hän silloin ei ollut kiinnittänyt erityistä huomiota, kaikuivat nyt vakavina hänen korvissaan: "Muhamettilaisnaisen rakkaus muukalaiseen ei voi päättyä muuten kuin pakoon tai kuolemaan."

Mutta seuraavana päivänä, joka oli melkein keväisen kaunis, kaikki jo tuntui hänestä vähemmän vakavalta. Kuten aikaisemmin, hän nytkin ajatteli, että tämä kirje oli koko lailla teennäinen ja ennen kaikkea itämaalaisen liioitteleva. Jo jonkun vuoden aikana olisi sitäpaitsi ollut tarpeellista selvästi ja suoraan sanoa hänelle, että häntä rakasti, jotta hän sen uskoisi — niin suuresti häntä lakkaamatta vaivasi hänen ikänsä tietoisuus…

Keveämmin sydämin kuin edellisenä päivänä hän läksi Stambuliin, Sultan Selimiin, missä Zeyneb ja Mélek häntä odottivat ja joiden jälleennäkemistä hän jo kaihosi. Stambul, joka aina matkan päästä näytti komealta, oli sinä päivänä surkeannäköinen läheltä, likainen ja kostea suojailman vuoksi, mutta umpikujassa, missä heidän kohtaamispaikkanaan käytetty pieni talo sijaitsi, oli vielä lunta seinien varjoissa.

Pienessä yksinkertaisessa ja kylmässä haaremissa he vastaanottivat hänet harsottomin kasvoin, avomielisinä ja ystävällisinä, niinkuin olisivat tervehtäneet vanhempaa veljeä, joka on palannut matkalta. Mutta heti hän hämmästyi, huomatessaan kuinka heidän näkönsä oli muuttunut, Zeynebin kasvot olivat edelleen hienot ja säännölliset, mutta ne olivat käyneet vahankelmeiksi, silmät olivat suurenneet ja huulet vaalenneet värittömiksi. Talvi, joka sinä vuonna oli ollut hyvin ankara Itämailla, oli ilmeisesti pahentanut sitä tautia, jota hän laiminlöi hoitamasta. Mélek oli niinikään käynyt kalpeaksi ja oli saanut tuskaa kuvastavan piirteen otsaan, hänen olemukseensa oli laskeutunut jotain hillittyä, melkein traagillista, ja hän näytti varustautuneen jotakin itsepintaisesti vastustamaan.

— He tahtovat taas naittaa minut! hän virkkoi tuimasti ja muitta mutkitta, vastaten siihen mykkään kysymykseen, jonka oli lukenut Andrén silmistä.

— Entä te? André kysyi Zeynebiltä.

— Oh! minä… minun vapautukseni piilee täällä, hän vastasi, painaen kädellä poveaan, jota aika ajoin pudisti pahaa ennustava ryintä.

Molemmat puhuivat Djénanen viime kirjeestä, joka edellisenä päivänä oli kulkenut heidän käsiensä kautta, ja joka oli ollut sinetillä suljettu, ja tämä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, kun ei heidän välillään koskaan ollut ollut salaisuuksia.

— Mitähän Djénanella olikaan teille sanottavaa?

— Eipä totisesti mitään… lapsellisia seikkoja… jotain joutavia haaremijuoruja, joiden hän ikävä kyllä on antanut vaikuttaa itseensä.

— Vai niin, epäilemättä tuo juttu, että paitsi meitä, muka vielä on joku muu henkilö, joka on innostanut teitä kirjoittamaan kirjanne?

— Aivan oikein. Ja tämä on vallan perätöntä, sillä paitsi teitä kolmea ja noita harvoja epämääräisiä haamuja, jotka te itse olette minulle esittäneet, ei…

— Minä ja sisaremme emme kumpikaan ole sitä uskoneet… Mutta Djénane joka on siellä kaukana kaikesta… Yksinäisyydessä ihminen kiihottuu…

— Ja hän on siihen määrin kiihottunut, että oikein todenteolla on minulle suuttunut…

— No ei se nyt sentään ole niin vakavaa, keskeytti Mélek, ei ainakaan siltä näytä… Katsokaapa vaan mitä hän kirjoitti minulle tänä aamuna…

Hän ojensi Andrélle kirjeen, taitettuaan sen siten, ettei hän voinut lukea jatkoa:

Sanokaa hänelle, että alati ajattelen häntä, että hänen muistonsa on ainoa iloni maailmassa. Täällä en tee muuta, kuin kadehtin teitä, sentähden että saatte seurustella hänen kanssaan, että saatte olla häntä niin lähellä, että saatte nähdä hänen katseensa, painaa hänen kättänsä. Älkää unhottako minua ollessanne yhdessä, tahdon saada osani kohtaamisistanne ja niiden vaaroista.

— Tämä, sanoi André ojentaen takaisin taitetun kirjeen, ei todellakaan osoita, että hän vihaisi kuolettavasti.

Hän oli ponnistanut kaikki voimansa puhuakseen välinpitämättömästi, mutta nuo muutamat Mélekin näyttämät lauseet, herättivät hänessä enemmän varmuutta ja levottomuutta, kuin hänen vastaanottamansa pitkä ja kiivas kirje. Noissa lauseissa ei ollut mitään teennäisen mahtipontista, kaikki oli yksinkertaista ja selvää!… Kuinka teeskentelemättömän suoraan hän oli kirjoittanut serkuilleen nämä läpikuultavat lauseet, vaikka hän edellisenä päivänä oli vaivautunut niin huolellisesti sinetillä sulkemaan rakkautensa aiheuttamat ankarat soimauksensa!

Tämän käänteen oli siis vastoin odotusta saanut tuo viime vuonna kolmen naisen kanssa solmittu omituinen ja tyyni ystävyys, jonka alussa oli määrä muodostua erottamaton kolminaisuus, yksi ainoa sielu, alati kasvoja vailla.

Tämä tulos häntä pelotti, mutta samalla viehätti; sinä hetkenä hän ei olisi voinut sanoa, halusiko hän, että olisi näin, vai ei…

— Milloin Djénane palaa? hän kysyi.

— Toukokuun alkupäivinä, vastasi Zeyneb. Aiomme, samoin kuin viime vuonna, muuttaa Aasian rannalla olevaan huvilaamme. Vaatimaton tuumamme on siellä yhdessä viettää viimeinen kesä, elleivät valtijaamme jonkun avion kautta päätä erottaa meitä ennen syksyä. Sanon tahallani viimeinen kesä, sillä epäilemättä talvi on tekevä minusta lopun, ja joka tapauksessa he kaksi muuta ennen ensi kesää ovat uusissa naimisissa.

— Sen saamme nähdä! sanoi Mélek synkän uhmailevana.

Andrékin oli viettävä viimeisen kesänsä Bosporin rannalla. Hänen toimensa lähetystössä oli loppuva marraskuussa, ja hän oli päättänyt vastustamatta antautua kohtaloonsa, osaksi sallimususkosta, osaksi sentähden, että on tilanteita, joita ei pidä itsepäisesti pitkittää, varsinkaan silloin, kun niillä voi olla ainoastaan tuskallisia ja rikollisia seurauksia.

Syvästi surumielisenä hän siis odotti tuota viehättävää oleskelua Bosporin rannalla, veneretkiä sinisellä vedellä pitkin molempia rantoja rautaristikko-taloineen, tai huviretkiä Valtaherran-Laaksossa ja aasianpuoleisilla vuorilla, joita peittää vaaleanpunainen kanerva. Kaikki tämä oli nyt palaava viimeisen kerran, ilman toistumisen toivoa. Hänen kohtauksiaan kolmen ystävättärensä kanssa oli, samoin kuin edellisenä vuonna, painava se alituinen pelko, että heidät ilmiannettaisiin, että heidän retkiään urkittaisiin ja että hänet täten silmänräpäyksessä voitaisiin ainaiseksi erottaa heistä. Lisäksi se tietoisuus, että tämä oli heidän viimeinen yhdessä viettämänsä kesä, oli lisäävä heidän ahdistustaan, kun he totesivat kauniiden elo- ja syyskuun päivien nopean riennon, punasinervän myrkkyliljan kukinnan, plataanien lehdistä paljastumisen, ja lokakuun ensi sateen. Ja ennen kaikkea oli tullut väliin uusi odottamaton tapaus, nimittäin Djénanen rakkaus, joka tuskin oli tunnustettu ja jota hänen pieni rautakätensä oli osaava hillitä, mutta joka silti oli saattava kahta tuskaisammaksi ja julmemmaksi tämän itämaalaisen unelman päättymisen.