XXXVI.
Kun Andrén kamaripalvelija huhtikuun kymmenennen päivän aamuna herätti isäntänsä, hän sanoi iloisena kuin miellyttävän uutisen ilmoittaja ainakin:
— Näin kaksi pääskystä! Ja kuinka ne visertelivät!…
Pääskyt olivat siis jo Konstantinopolissa! Ja kuinka lämpimänä aurinko sinä aamuna paistoi sisään ikkunasta! Hyvä Jumala, päivät riensivät siis nyt vielä nopeammin kuin ennen! Kevät oli jo alkanut, eikä sitä siis enää tarvinnut odottaa, niinkuin André oli luullut edellisenä päivänä, kun ilma oli kolkko eikä pääskysiä vielä ollut näkynyt. Ja tuleva kesä, joka kenties alkoi jo huomenna, oli ehdottomasti hänen itämaalaiselämänsä viimeinen ja epäilemättä hänen näennäisen nuoruutensa viimeinen… Palaisiko hän joskus tulevaisuudessa Turkinmaalle, elämänsä iltahämärässä… mahdollisesti… Mutta mitä se hyödyttäisi? Kun palaa, mitä silloin tapaa omasta itsestään ja siitä, mitä on rakastanut? Mikä pettymys sellainen paluu, kun kaikki on muuttunut tai poissa!… Ja kun sitten olen kirjoittanut tuon kirjan — näin hän ajatteli — jonka nuo pikku ystävätär parat ovat pakottaneet minut heille lupaamaan, on tämä maa todennäköisesti ainaiseksi oleva minulta suljettu, sillä kaiketi olen silloin iäksi menettänyt ystävieni turkkilaisnaisten luottamuksen ja kansalaisoikeuden rakkaassa Stambulissani…
Nopeasti kuin päivä kului tuo huhtikuu, André vietti aikansa retkillä ja haaveiluilla Stambulissa, poikkeamalla Eyoubiin ja Sultan-Fatihiin, polttamalla nargileta taivasalla — huolimatta siitä, että sää oli epävakaa ja että kolea ilma ja lumimyrskyt palasivat.
Toukokuun ensimäinen päivä tuli, mutta Djénane ei yhä vielä ilmoittanut lähtevänsä vanhasta palatsistaan. Hän kirjoitti harvemmin kuin kuluneena vuotena, ja hänen kirjeensä olivat lyhyemmät. "Antakaa minulle anteeksi vaiteliaisuuteni — hän kerran kirjoitti — koettakaa ymmärtää sitä, siinä piilee niin paljon…"
Zeyneb ja Mélek välittivät kuitenkin yhä, että hän oli tuleva, ja näyttivät olevan siitä varmat.
Heitä molempia André niinikään näki harvemmin kuin edellisenä vuotena. Toinen heistä oli enemmän syrjässä seuraelämästä, ja toisen mieliala oli epätasainen uhkaavan avion tähden. Sitäpaitsi tänä vuonna vartioitiin ankarammin kaikkia naisia, ja varsinkin niitä, joita (vaikkakin vielä epämääräisesti) epäiltiin siitä, että liikkuivat luvattomilla teillä. Ystävättäret kirjoittivat usein Andrélle, joka kyllä piti heistä paljon, mutta joka joskus vastasi heille ainoastaan ajatuksissaan. Silloin he häntä soimasivat — mutta hienotunteisesti:
Khassim-Pasha, toukokuun 8 päivä.
Rakas ystävä, mikä teidän on? Pienet nöyrät ystävättärenne ovat levottomat. Kun kuluu useita päiviä siten, ettemme saa teiltä kirjettä, syvä suru painaa hartioitamme, ja kaikki synkkenee, meri, taivas ja meidän sydämemme.
Emme kuitenkaan valita, ja tämän mainitsemme ainoastaan, vielä kerran toistaaksemme teille seikan, jonka jo vanhastaan tiedätte, nimittäin, että te olette paras ja ainoa ystävämme.
Oletteko onnellinen tänä hetkenä? Kasvaako tiellänne kukkasia?
Aika kuluu nopeasti tai hitaasti sen mukaan, mitä se ihmiselle tarjoaa. Meiltä se kuluu hitaasti. En todellakaan tiedä, mitä varten me olemme olemassa tässä maailmassa… Kenties ainoastaan iloitaksemme siitä, että olemme teidän hartaat, uskolliset orjattarenne kuolemaan asti ja sen jälkeenkin.
Zeyneb ja Mélek.
Siis jo toukokuun 8 päivä… Hän luki tuon kirjeen ikkunansa ääressä viileänä hämärähetkenä, joka houkutteli häntä viipymään siinä ja katselemaan aavaa taivaanrantaa. Täällä ei enää ollut se tunne, että asui Perassa; olihan hänen asuntonsa hyvin kaukana meluavasta "Suurkadusta"; näki allansa tuoksuavan vanhan sypressilehdon, joka on kaupungin ympäröimä ja jota sanotaan pieneksi kalmistoksi: vastapäätä kohosi Stambul täyttäen koko näköpiirin kupuineen.
Yö laskeutui vähitellen yli Turkinmaan, yö ilman kuutamoa, mutta täynnä tuikkivia tähtiä. Pimeässä Stambul verhoutui upeaan vaippaansa ja loi nyt, niinkuin muinakin iltoina, taivaalle mahtavan varjokuvansa. Ja koirien ulvonta ja yövartijan rautakärki-kepin kolhaukset alkoivat kuulua hiljaisuudessa. Seurasi sitten muedsinien kuuluttama rukoushetki, ja koko tuosta alempana leviävästä satumaisesta kaupungista kohosi surunvoittoinen symfonia, jossa kajahtivat korkeat, sulavat ja puhtaat äänet, siivekkäät kuin itse rukous.
Se oli ensimäinen yö sinä vuonna, joka todella uhkui kaihoa ja lumousta. Tuntien enemmän alakuloisuutta kuin surua, André tervehti sitä ikkunansa ääressä: sehän oli hänen viimeinen kesänsä, joka nyt alkoi…
Seuraavana päivänä hänelle ilmoitettiin lähetystössä että tavanmukainen muutto kesäksi Therapiaan pian oli tapahtuva. Tämä oli hänen mielestään melkein samaa kuin viimeiset jäähyväiset Konstantinopolille, sillä eihän hän enää surukseen palannut sinne kuin muutamaksi päiväksi vuodenajan lopulla, ennenkuin lopullisesti poistui Turkinmaalta.
Sekä turkkilaisilla että länsimaalaisilla oli jo kiire muuttaa joka vuonna tapahtuvalle oleskelulle Bosporin rannoille tai saariin. Kaikkialla pitkin tuota pitkää salmea, Europan ja Aasian puolella, avattiin talot jälleen: kivi- tai marmorisilloilla vilisi eunukkeja valmistellen emäntiensä kesänviettoa, tuoden räikein värein maalatuissa ja kullatuissa veneissä lastittain silkkiverhoja, divaani-patjoja ja koruompeleisia pieluksia. Kesä oli näin tullut Andrélle tavallista pikemmin, mutta se oli varmasti katoava vielä nopeammin, sillä aika tuntuu kuluvan yhä pikemmin, kuta vanhemmiksi tulemme.