I.
Ilmassa vinkuu luoti. Sylvestre pysähtyy äkkiä, kuuntelee…
Hän on aavalla, pehmeän, samettimaisen, keväisen vihannan peittämällä tasangolla. Taivas on harmaa, tuntuu melkein painavan harteita.
Heitä on kuusi aseellista merimiestä, he ovat tiedustusretkellä keskellä nuorta riissilaihoa, likaisella polulla…
… Vieläkin!!… sama ääni kuului äänettömässä ilmassa! — Terävä, suhiseva ääni, pitkäveteinen "tsinnn", siitä sai vallan selvän käsityksen tuosta pienestä, häjystä ja kovasta kappaleesta, joka kulkee eteenpäin aivan suoraan ja niin nopeasti, ja jonka koskettaminen saattaa tappaa.
Ensi kerran eläissään Sylvestre kuuntelee tätä soittoa. Niillä luodeilla, jotka tulevat kohti, on toinen ääni, kun niillä, jotka itse ampuu: laukaus, joka tulee kaukaa, kuuluu heikosti, tuskin ollenkaan; siksi erottaa paremmin metallipalan vingunnan, kun se mennä viuhkasee sivu, korvan juurelta…
… Ja "tsinnn" vieläkin, ja "tsinnn!" Luotia sataa. Aivan lähellä merimiehiä, jotka ovat pysähtyneet, ne tunkeutuvat märkään riissipeltoon, lipsahtaen veteen terävästi ja keveästi niinkun rae.
He katselevat toisiaan ja naurahtavat niinkun jollekin oikein hullunkuriselle ja sanovat:
— Kiinalaisia! (annammilaiset, tonkinilaiset, kaikki ovat merimiesten silmissä samoja kiinalaisia).
Ei voi sanoin selittää sitä halveksimista, sitä taistelun himoa, joka kuvastuu tuossa lausutussa sanassa: "Kiinalaisia".
Kaksi tai kolme luotia tulla viuhkasee vieläkin, mutta ne kulkevat lähempänä maanpintaa, näkee kuinka ne hyppelevät niinkun heinäsirkat ruohikossa. Lyijysadetta ei ole kestänyt minuttiakaan ja se loppuu jo. Suurella, vihannalla kentällä ei kuulu hiiskaustakaan, ei näy missään mitään liikettä.
Kaikki kuusi he vielä ovat pystyssä, he tähystelevät joka taholle, etsien, mistä ne olivat tulleet.
Varmaankin tuolta, bambupensaikosta, joka on kun sulkasaari keskellä tasankoa, ja jonka takaa pistää näkyviin suippeita kattoja. He juoksevat sinnepäin, heidän jalkansa uppoavat ja luiskahtavat riissipellon märässä maassa. Sylvestre, jolla on pitkät, nopeat jalat, juoksee ensimäisenä.
Ei kuulu mitään, voisi luulla, että he ovat nähneet unta…
Ja koska yli koko maapallon muutamat seikat ovat aina ja ikuisesti samoja, — pilvinen harmaa taivas, nurmen vihanta väri keväällä, — olisi voinut luulla näkevänsä kentän Ranskassa, jossa juoksi huvikseen nuoria miehiä johonkin muuhun leikkiin kun kuolemaan.
Mutta mitä lähemmäksi he tulevat, sitä selvemmin näkee bambun etelämaiset, hienot lehdet, rakennusten oudot katot, ja häjynnäköisten, keltaisten ihmisten, vihasta ja pelosta vääristyneet, litteät naamat, jotka tähystellen pilkistävät esiin niitten takaa… Sitten he äkkiä syöksyvät huutaen esiin ja levenevät pitkäksi, vapisevaksi, mutta päättäväksi ja vaaralliseksi linjaksi.
— Kiinalaisia, sanovat merimiehet, yhä vielä rohkeasti hymyillen.
Mutta miten onkaan, näyttää siltä, kun heitä tällä kertaa olisi paljon, jopa vähän liiaksikin. Ja muuan heistä, joka katsoo taakseen, näkee toisia tulevan takaapäin, sukeltavan esiin heinikosta…
* * * * *
Tällä hetkellä, tänä päivänä oli pikku Sylvestre kaunis nähdä, hänen vanha mummonsa olisi ylpeillyt hänestä, niin sotaisa hän oli!
Hän oli muutamassa päivässä jo muuttunut suuresti, iho oli käynyt ruskeaksi, myöskin ääni oli muuttunut, hän oli oikein haltioissaan.
Merimiehet olivat jo ruvenneet arvelemaan, sillä kuulat olivat tehneet naarmuja heihin, he jo olivat lähteä pakoon, joka olisi varmaan vienyt heidät kaikki kuolemaan; mutta Sylvestre oli yhä kulkenut eteenpäin, hän piteli pyssyään piipusta, ja piti puoliaan melko joukolle, hosuen oikeaan ja vasempaan, iskien pyssynperällä kuoliaaksi. Ja hänen kauttaan koko seikkailu muuttui: se kauhu, se sokea vimma, joka sokeasti ratkaisee taistelun tämmöisissä pienissä kahakoissa, joita ei kukaan ohjaa, oli vuorostaan vallannut kiinalaiset, he nyt alkoivat väistyä.
… Asia oli ratkaistu, he pakenivat. Ja kuusi merimiestä latasivat nopeasti kiväärinsä ja ampuivat heitä helposti; heinikossa oli punaisia lätäköitä, kuolleita ruumiita, kalloja, joista aivot valuivat joen veteen.
He pakenivat kaikki kyyristyneinä vasten maata niinkun leopardit. Ja Sylvestre juoksi perästä, hänellä oli jo kaksi haavaa, keihään pistos reidessä ja syvä haava käsivarressa; mutta hän ei tuntenut muuta kun taistelun kiihkoa, hillitsemätöntä kiihkoa, joka tulee urhoollisesta verestä, joka tekee yksinkertaiset ihmiset uhkarohkeiksi, joka loi vanhanajan sankarit.
Muuan, jota hän ajoi takaa, kääntyi äkkiä ja tähtäsi epätoivoisen kauhun kivettämällä. Sylvestre pysähtyi, nauroi halveksien, ylpeästi, antoi hänen tähdätä, heittäytyi äkkiä vasemmalle, kun hän näki mihin suuntaan luodin piti kulkea. Mutta juuri lauetessa pyssynpiippu satunnaisesti heilahti samaan suuntaan. Silloin hän tunsi sysäyksen rinnassaan, hän käsitti heti, mitä se oli, se selveni hänelle jo, ennenkun hän mitään tunsi, hän kääntyi toisiin merimiehiin, jotka häntä seurasivat, koittaen vanhan sotamiehen tavoin sanoa tavalliset sanat: "Minä luulen saaneeni kylläksi!" Juoksun jälkeen vetäessään suullaan ilmaa keuhkoihin, hän tunsi sitä tunkevan sisään myöskin pienestä kolosta oikealla puolella rintaa, ja kuului moista ilkeätä ääntä, kun rikkonaisesta palkeesta. Samalla hänen suunsa tuli täyteen verta, hän tunsi sivussaan polttavaa kipua, joka kiihtyi kiihtymistään, kunnes se oli vallan kauheata, sanomatonta.
Hän kääntyi paikallaan pari kolme kertaa ympäri, päätä pyörrytti ja hän koetti imeä ilmaa sen punaisen nesteen läpi, jota tulvaili suuhun ja joka tukehutti häntä, — ja sitten hän kaatui raskaasti lokaan.