II.
Noin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun taivas kävi yhä synkemmäksi, — sadeaika näet lähestyi, — ja kuumuus yhä painavammaksi keltaisessa Tonkinissa, Sylvestre, joka oli tuotu takaisin Hanoihin, lähetettiin Ha-Longin ulkosatamaan ja vietiin lasarettilaivaan, joka oli Ranskaan palajamassa.
Häntä oli jo pitkät ajat kuljetettu monilla paareilla toisesta kenttälasaretista toiseen. Oli tehty, mitä oli voitu; mutta olosuhteet olivat vaikeat, hänen rintaansa kokoontui vettä, lävistetystä kyljestä tunkeutui alati ilmaa, porahdellen läven kautta, joka ei enää mennyt umpeen.
Hänelle oli annettu kunniaraha ja se oli tuottanut hänelle iloa hetkeksi.
Mutta hän ei ollut enää sama sotamies kun ennen, jolla oli ollut reipas ryhti ja sointuva, voimakas ääni. Kaiken sen olivat pitkät kärsimykset ja polttava kuume vieneet. Hänestä oli taas tullut lapsi, hän ikävöi kotiinsa; hän tuskin enää puhui, vastasi parhaiksi, heikolla, lempeällä, sammuvalla äänellä. Hän tunsi olevansa niin sairas, ja oli niin kaukana, niin kaukana, siihen vielä meni monta, monta päivää, ennenkun hän saattoi tulla kotiin; — jaksaisiko hän elääkään siihen saakka, sillä voimat yhä vähenivät?… Lakkaamatta hän ajatteli vaan sitä, että hän oli niin hirmuisen kaukana, se ajatus häntä aina painoi, kun hän hetkellisen horrostilan jälkeen heräsi kauheaan tuntoisuuteen, kitumaan tuskiaan, polttavaa kuumetta ja lävistetyn rinnan vihlovaa ääntä. Siksi hän olikin rukoillut, että hänet vietäisiin laivaan vaikka hengen kaupalla.
Hän oli raskas kantaa paareissaan, ja väkisinkin häntä tuli pahasti sysityksi muuttaissa.
Kuljetuslaivassa hänet pantiin pieneen rautasänkyyn, joita oli rivitysten niinkun sairashuoneessa, ja hän alkoi uudestaan, vaikka päinvastaiseen suuntaan pitkää matkaansa yli valtamerien. Se erotus oli vain, ettei hän tällä kertaa elänyt niinkun lintu mastoissa raikkaitten tuulten keskellä, vaan alhaalla umpinaisessa ilmassa, johon sekaantui lääkkeitten, haavojen ja kaiken tämän kurjuuden löyhkä.
Ensi päivinä oli ilo siitä, että hän oli matkalla, hiukkasen virkistänyt häntä. Hän saattoi istua vuoteellaan tyynyjen nojassa ja tuon tuostakin pyysi hän lipastaan. Hänen merimieslippaansa oli maalaamattomasta puusta, hän oli ostanut sen Paimpolissa, pitääkseen siinä arvokalujaan; siinä olivat Yvonne mummon, Yannin ja Gaudin kirjeet, vihko, johon oli kirjoitettu merimieslauluja, ja muuan Confuciuksen kirjoittama kirja, kiinankielellä, jonka hän satunnaisesti oli saanut käsiinsä eräällä ryöstöretkellä, ja jonka lehtien puhtaille takasivuille hän oli kirjoittanut lapsellista sotapäiväkirjaansa.
Mutta sitten hän kävi huonommaksi, kun oli viikko kulunut, niin lääkärit luulivat, ettei enää voinut kuolemaa välttää.
… He olivat nyt lähellä päiväntasaajaa, myrskyseutujen kauheassa kuumuudessa. Laiva kulki kulkuaan heilutellen vuoteita, haavoitettuja ja sairaita, se kulki yhtämittaa, nopeasti, raivoavaa merta myöten, joka oli yhtä kiihtynyt ja vimmastunut, kun passaadituulien aikana.
Ha-Longista lähdettyä oli kuollut useampia, jotka oli täytynyt heittää syvään mereen, tälle Ranskan suurelle tielle; moni pieni sänky oli päässyt vapaaksi vieras raukastaan.
Tämä päivä oli liikkuvassa sairashuoneessa kovin synkkä; mainingin tähden oli täytynyt panna rautaluukut kanuunaporttien eteen, ja sen kautta tuli sairaiden kidutushuone vielä kauheammaksi.
Hän oli sairaampi kun koskaan, loppu lähestyi. Viruen lävistetyllä kyljellä, hän pusersi sitä molemmin käsin viimesillä voimillaan, estääkseen vettä, märkää nestettä liikkumasta oikeassa keuhkossaan, ja koittaen hengittää ainoastaan toisella. Mutta toinenkin oli vähitellen hivuttunut toisesta, ja kuolinkamppailu oli alkanut.
Hänen kuolevissa aivoissaan kuvautui kaikenlaisia näkyjä kotoa; kuumassa hämärässä kumartui sekä rakkaita että häjyjä olentoja hänen ylitseen, hän houraili yhtä mittaa, milloin hän oli Bretagnessa milloin Islannissa.
Aamulla hän oli kutsuttanut pappia, ja tämä, joka oli vanha mies ja oli tottunut näkemään merimiesten kuolevan, hämmästyi tavatessaan miehekkäässä kehyksessä pienen lapsen viattomuuden.
Hän pyysi ilmaa, ilmaa, mutta sitä ei ollut missään; ilmatorvista ei tullut; sairaanhoitaja, joka koko ajan löyhytteli kiinalaisilla kukilla koristetulla viuhkalla, toi hänelle vain pilaantuneita höyryjä, moneen kertaan hengitettyä turmeltunutta ilmaa, josta keuhkot eivät enää huolineet.
Joskus epätoivoinen raivo hänet valtasi ja hän tahtoi lähteä vuoteelta, jossa hän aivan varmaan tunsi kuoleman tulevan; hän tahtoi mennä ylös tuuleen, koittaa taas elää… Voi, niitä toisia, jotka kapuilivat köysissä, asustivat mastissa!… Mutta kaikilla ponnistuksillaan ei hän muuta saanut aikaan kun pikkuisen kohotetuksi päätään ja kuihtunutta kaulaansa, — melkein samanlaisia katkonaisia liikkeitä, joita unissaan tekee. — Voi, ei, ei hän jaksanut; hän putosi takasin kurjaan vuoteesensa painumiin syvennyksiin, kuolema oli jo hänet siihen kahlehtinut; ja joka kerran hän väsyneenä tämmöisestä ponnistuksesta meni hetkeksi tunnottomaksi.
Hänelle mieliksi avattiin viimeinkin yksi luukku, vaikka se vielä oli vaarallista, meri ei ollut kylliksi asettunut. Oli ilta, kuuden aikaan. Kun rautaluukku oli otettu pois, tunki siitä vaan valoa sisään, häikäisevää punaista valoa. Laskeuva aurinko näkyi taivaanrannalla erinomaisen kirkkaasti paistavan pilvien välistä synkältä taivaalta; sen huikaiseva valo kulki pitkin veden pintaa ja valaisi sairashuonetta heiluen kun soihto, jota kannetaan.
Mutta ilmaa ei tullut, se vähä, mitä oli ulkona, ei kyennyt tunkemaan sisälle, karkottamaan kuumehöyryjä. Kaikkialla, yli koko aavan ekvatoriaalimeren oli kosteata, oli tukahuttavan kuuma. Ei ollut ilmaa missään, ei edes läähättäville kuolevaisille.
… Vielä muuan näky häntä suuresti tuskastutti: hänen vanha mummonsa kulki pitkin tietä hyvin nopeasti, kasvoissa kalvava tuska; hänen päälleen satoi mataloista synkistä pilvistä, hän oli matkalla Paimpoliin, häntä oli kutsuttu merimiesvirastoon saamaan tietoa pojanpoikansa kuolemasta.
Hän oli jo kuoleman kielissä, hän korisi. Suunpielistä pyyhittiin vettä ja verta, jota kuolinkamppailussa oli tulvimalla noussut hänen rinnastaan. Ja loistava aurinko häntä yhä valaisi. Kun se meni mailleen, näytti siltä, kun koko maailma olisi ollut tulessa, pilvet täynnä verta; avatusta luukusta tulvaili sisään leveä juova punaista tulta, joka loppui Sylvestren sängyn kohdalla ja ympäröi hänet sädekehyksellä.
Tällä hetkellä paistoi aurinko myöskin Bretagnessa, jossa kello juuri oli lyönyt kaksitoista. Se oli sama aurinko ja juuri sama hetki sen loppumatonta oloa, siellä se oli kuitenkin aivan toisen värinen; se oli korkealla, sinertävällä taivaalla ja valaisi lempeällä, vaalealla valolla mummo Yvonnea, joka istui oven suussa ja ompeli.
Islannissa, jossa oli aamu, se myös näkyi tällä kuolinhetkellä. Se oli kalpeampi kun koskaan, ja olisi voinut sanoa, että se ainoastaan ponnistamalla saattoi näkyä. Se säteili surullisesti vuonolle, jossa "Maria" ajelehti, ja pohjonen taivas oli tällä kertaa niin kummallisen kirkas, että tuli ajatelleeksi sammunutta kiertotähteä, jolla ei enää ole ilmavyöhykettä. Jäätävän selvästi erotti pienimmätkin eriosat tuota kiviröykkiötä, jota kutsutaan Islanniksi. "Mariasta" katsottuna se näytti olevan ikäänkun samalle pinnalle pystyyn asetettu. Yann, joka oli siellä, hänkin saman oudon valon valaisemana, kalasti niinkun tavallisesti keskellä tätä kuumaisemaa.
Samalla hetkellä, kun punainen valotulva, joka tunkeutui sisään laivan luukusta, sammui, jolloin eteläinen aurinko kokonaan katosi kullankiiltävään mereen, pyöritteli kuoleva pojanpoika silmiään, ne kääntyivät otsaan päin, ikäänkun kadotakseen pään sisään. Silloin pitkäripsiset silmäluomet painettiin alas — Sylvestre tuli taas niin kauniiksi ja tyyneksi, kun viruva marmorikuva…