IX.
Syyskuu oli lopussa. Gaud ei enää syönyt mitään eikä maannut.
Nyt hän istui kotona kaiket päivät, kädet sylissä, pää seinää vasten nojattuna. Miksi hyväksi piti nousta ylös ja miksi hyväksi piti mennä makaamaan, hän heittäytyi vaatteet päällä vuoteelleen, kun viimein kokonaan väsyi. Sillä välin hän istui liikahtamatta paikallaan, hampaat kalisivat vilusta, kun aina oli yhdessä paikassa; hänestä vain tuntui, että rautavanne pusersi hänen ohimoitaan, hän tunsi, kuinka kasvot kävivät kuopille, suu oli kuiva niinkun kuumeessa, ja tuon tuostakin tunki hänen kurkustaan käheä valitus, jota tempomalla jatkui pitkät ajat, jolloin pää tärisi graniittiseinää vasten.
Tai joskus hän kutsui Yannia nimeltä, hellästi ja hiljaa, ikäänkun hän olisi ollut aivan lähellä, ja hän sanoi hänelle helliä sanoja.
Joskus hän ajatteli muitakin asioita kun häntä, kaikenlaisia vähäpätöisiä seikkoja; välistä hän esimerkiksi huvikseen katseli kuinka fajanssisen Neitsyen kuvan tai siunatun vesiastian varjo piteni pitkin hänen sänkyään sen mukaan, kun aurinko laski. Sitten palasi taas tuska entistä kauheampana, ja hän alkoi taas valittaa ja lyödä päätään seinää vasten.
Ja niin kuluivat päivän hetket, toinen toisensa perästä, ja niin kaikki illan, ja yön ja aamun. Kun hän laski, kuinka kauvan sitten hänen jo olisi pitänyt tulla, kauhistui hän yhä enemmän, hän ei tahtonut pitää lukua päivämääristä eikä päivien nimistä.
Tavallisesti on Islannin haaksirikkoutuneista jonkinlaisia tietoja, ne, jotka palaavat, ovat nähneet kaukaa heidän onnettomuutensa tai löydetään joku pirstale tai ruumis, tai muu todistus, joka kaikki selittää. Mutta "Leopoldinea" ei ollut kukaan nähnyt, siitä ei tiedetty mitään. "Maria-Jeannen" väki oli viimeiseksi nähnyt heitä, ja se oli ollut 2 p:nä elokuuta, ja he sanoivat, että he varmaankin olivat menneet kalastamaan kauvemmaksi pohjoseen, ja sen jälkeen oli kaikki kätketty läpitunkemattomaan salaisuuteen.
Odottaa, aina vaan odottaa, saamatta tietää mitään! Milloin se aika tulisi, jolloin hän ei enää odottaisi? Hän ei sitä tiennyt, mutta hän melkein toivoi, että se tulisi pian.
Voi! Jos hän todellakin oli kuollut, niin miksi he eivät sitä säälistä hänelle sanoneet!…
Voi, jos hän saisi nähdä hänet semmoisena, kun hän oli tällä hetkellä tai mitä hänestä oli jäljellä!… Jos edes pyhä Neitsyt, jota hän niin palavasti oli rukoillut, tai joku muu samanlainen voima tahtoisi häntä armahtaa ja jollain tavalla näyttäisi hänelle hänen Yanninsa, — elävänä, matkalla kotiin, — tai hänen ruumiinsa, joka ajelehti merellä, jotta hän edes varmaan tietäisi totuuden!
Joskus hänestä tuntui, kun olisi purje kohonnut näkyviin taivaanrannalla: se oli "Leopoldine", joka lähestyi, joka riensi kotiin! Silloin hän tajuttomasti yritti nousta ylös, juosta katsomaan merelle, näkemään, oliko se totta…
Hän vaipui alas. Voi, missä se oli, se "Leopoldine" tälläkin hetkellä? missähän se oli?… Luultavasti siellä kaukana, kauheassa Islannissa, hyljättynä, pirstaleina, hylkynä…
Ja lopuksi häntä kiusasi aina sama näky: rikkonainen, tyhjä laivanhylky, joka kellui äänettömällä, harmaanpunertavalla merellä, kellui, hitaasti, hitaasti, ääneti, ivallisen viehkeästi keskellä kuolon tyyntä merta.